Kysymys Kotimaa-lehden päätoimittaja Mari Teinilälle!

Höh! Kaikkea sitä näkee ja kuulee kuten nimimerkiltä "No more Mr n G"1

TIETENKIN KIRKKO HOITAA TEHTÄVIÄÄN JA KUTSUU ETENKIN MINUA KESKUSTELEMAAN TEHTÄVIENSÄ KEHITTÄMISESTÄ!

Paras Fiilari kirjoitti:

Höh! Kaikkea sitä näkee ja kuulee kuten nimimerkiltä "No more Mr n G"1

TIETENKIN KIRKKO HOITAA TEHTÄVIÄÄN JA KUTSUU ETENKIN MINUA KESKUSTELEMAAN TEHTÄVIENSÄ KEHITTÄMISESTÄ!

Erityisesti kutsuu sinua kehittämään toimintaansa?????

Kirkko kutsuu yhteyteensä kaikkia, jotka haluavat. Toisessa topicissa puhut kirkon palveluista. Älä jauha paskaa. Kirkko ei ole, eikä sen tule olla palvelulaitos, joka etsii trendejä, jolla saataisiin ihmisiä jäseneksi. Kirkon tehtävä ei ole myötäillä ja miellytttää, sen mukaan mikä sattuu ihmisiä milloinkin miellyttämään.

Kaikkein viimeiseksi se tarvitsee sinun asiantuntemustasi.

No more Mr nG kirjoitti:

Erityisesti kutsuu sinua kehittämään toimintaansa?????

Kirkko kutsuu yhteyteensä kaikkia, jotka haluavat. Toisessa topicissa puhut kirkon palveluista. Älä jauha paskaa. Kirkko ei ole, eikä sen tule olla palvelulaitos, joka etsii trendejä, jolla saataisiin ihmisiä jäseneksi. Kirkon tehtävä ei ole myötäillä ja miellytttää, sen mukaan mikä sattuu ihmisiä milloinkin miellyttämään.

Kaikkein viimeiseksi se tarvitsee sinun asiantuntemustasi.

Ihan vaan ystävyydellä kehotan nimimerkkiä "No more Mr nG" tutustumaan seuraavasta linkistä löytyvään asiaan http://www.mil.fi/perustietoa/julkaisut/kokonaismaanpuolustus/9/9_6.html

KIrkko ei todellakaan ole mikään muu kuin julkisoikeudellinen yhteisö, jolle eduskunta on antanut jopa veronkeräysoikeuden! Lakia kirkossakin on noudatettava!

Kannattaisi nimimerkin "No more Mr n G" tutustua lakiin, jossa on asetettu myös kirkon tehtävät
http://www.ilkkakantola.net/kirjoituksia/2000/ovatko-kunnat-hoitaneet-tehtavansa-2000

1. Kirkon tehtävä
Kun yritän lausua jotain siitä, miltä kuntien onnistuminen tehtävässään näyttää kirkon kulmalta katsoen, lähden liikkeelle toteamalla, mikä on kirkon tehtävä. Eduskunnan säätämässä, v. 1994 voimaan tulleessa, Suomen evankelis-luterilai­sen kirkon Kirkkolaissa sen 1. luvun 2′:ssä todetaan kirkon tehtävästä:
Tunnustuksensa mukaisesti kirkko julistaa Jumalan sanaa ja jakaa sakramentteja sekä toimii muutenkin kristillisen sanoman levittämiseksi ja lähimmäisenrakkauden toteuttamiseksi.
Kirkkolain kommentaarissa todetaan että ”tällaista kirkon tehtävää koskevaa säädöstä ei ollut edellisessä kirkkolaissa. Koska valtio hyväksyy kirkolle julkisoi­keudellisen aseman, ja kirkolla on oikeus kantaa veroja jäseniltään, on asiallista, että laissa luetellaan ne tehtäväalueet joilla kirkko toimii yhteiskunnassa.” Kirkkolaissa on yritetty luetella ne tehtävät, joista kirkko ei voi oman itseymmär­ryksensä johdosta luopua missään olosuhteissa.
Kirkon toiminnassa seurakunnat ovat toiminnan tärkein ja perustavin taso. Niinpä Kirkkolain 4 luvussa, sen 1′:ssä, todetaan erikseen seurakunnan tehtävistä näin:

Toteuttaakseen kirkon tehtävää seurakunta huolehtii jumalanpalvelus­ten pitämisestä, kasteen ja ehtoollisen toimittamisesta sekä muista kirkollisista toimituksista, kristillisestä kasvatuksesta ja opetuksesta, sielunhoidosta, diakoniasta ja lähetystyöstä sekä muista kristilliseen sanomaan perustuvista julistus- ja palvelutehtävistä.


Edellä mainitut lainkohdat havainnollistavat sitä, miten eduskunnan tahto on, että ev.lut kirkon asema yhteiskunnassa on ymmärrettävä nimenomaan luterilaisen kristinuskon omista lähtökohdista käsin. Suomalaisessa yhteiskunnassa juuri kirkon tehtävänä on laajalti huolehtia siitä, että se oman tunnustuksensa mukai­sesti julistaa Jumalan sanaa ja ylläpitää kirkollista ja uskonnollista elämää ja yrittää vastata kansalaisten uskonnollisiin tarpeisiin omalta osaltaan tässä historiallisessa tilanteessa. Jumalan sanan julistaminen ymmärretään Kirkkolaissa osaksi kristillisen elämän jatkuvuutta ja sen eetoksen konkretisoitumista käytän­nön tasolla. Siksi kirkon tehtävänä on huolehtia myös kristillisestä kasvatuksesta ja sielunhoidosta ja diakoniasta.
Kirkkolain olemassaolo on ilmaus valtiovallan luottamuksesta siihen, että luteri­lainen kirkko juuri kirkkona löytää oikean paikkansa ja tehtävänsä yhteiskunnas­sa.

2. Diakoniatyöntekijän ahdistus
Kun tapaan seurakuntien diakoniatyöntekijöitä milloin yksitellen milloin joukoit­tain seminaareissa tai koulutustilanteissa, kuulen yhä useammin heidän kysyvän: Olemmeko unohtaneet oman tehtävämme? Olemmeko enää pitkään aikaan tehneet oikeita asioita?
Saman suuntaisesti saattavat kysyä myös yksittäisen seurakunnan ikääntyneet ja yksinäiset ihmiset ja heidän omaisensa. Ja tällainen epäilys saattaa tulla ilmoille myös yksittäisen sotiemme veteraanin huulilta hänen hämmästellessään diakonissan uutta toimenkuvaa ja työn painopisteen valintaa.

Diakoniatyön piirissä seurakunnissa jouduttiin 90-luvulla arvioimaan omaa tehtäväkuvaa radikaalisti uudelleen. Tilastot osoittavat, että diakoniatyön asia­kaskunta on nuorentunut. Kun aikaisemmin painopiste oli ikääntyneen ja vanhus­väestön piirissä tehtävässä työssä, on diakoniatyön asiakkaina tänä päivänä yhä useammin varhaisessa keski-iässä olevia henkilöitä. Miesten osuus diakoniatyön asiakkaina on lisääntynyt.

Paras_Fiilari kirjoitti:

Kannattaisi nimimerkin "No more Mr n G" tutustua lakiin, jossa on asetettu myös kirkon tehtävät
http://www.ilkkakantola.net/kirjoituksia/2000/ovatko-kunnat-hoitaneet-tehtavansa-2000

1. Kirkon tehtävä
Kun yritän lausua jotain siitä, miltä kuntien onnistuminen tehtävässään näyttää kirkon kulmalta katsoen, lähden liikkeelle toteamalla, mikä on kirkon tehtävä. Eduskunnan säätämässä, v. 1994 voimaan tulleessa, Suomen evankelis-luterilai­sen kirkon Kirkkolaissa sen 1. luvun 2′:ssä todetaan kirkon tehtävästä:
Tunnustuksensa mukaisesti kirkko julistaa Jumalan sanaa ja jakaa sakramentteja sekä toimii muutenkin kristillisen sanoman levittämiseksi ja lähimmäisenrakkauden toteuttamiseksi.
Kirkkolain kommentaarissa todetaan että ”tällaista kirkon tehtävää koskevaa säädöstä ei ollut edellisessä kirkkolaissa. Koska valtio hyväksyy kirkolle julkisoi­keudellisen aseman, ja kirkolla on oikeus kantaa veroja jäseniltään, on asiallista, että laissa luetellaan ne tehtäväalueet joilla kirkko toimii yhteiskunnassa.” Kirkkolaissa on yritetty luetella ne tehtävät, joista kirkko ei voi oman itseymmär­ryksensä johdosta luopua missään olosuhteissa.
Kirkon toiminnassa seurakunnat ovat toiminnan tärkein ja perustavin taso. Niinpä Kirkkolain 4 luvussa, sen 1′:ssä, todetaan erikseen seurakunnan tehtävistä näin:

Toteuttaakseen kirkon tehtävää seurakunta huolehtii jumalanpalvelus­ten pitämisestä, kasteen ja ehtoollisen toimittamisesta sekä muista kirkollisista toimituksista, kristillisestä kasvatuksesta ja opetuksesta, sielunhoidosta, diakoniasta ja lähetystyöstä sekä muista kristilliseen sanomaan perustuvista julistus- ja palvelutehtävistä.


Edellä mainitut lainkohdat havainnollistavat sitä, miten eduskunnan tahto on, että ev.lut kirkon asema yhteiskunnassa on ymmärrettävä nimenomaan luterilaisen kristinuskon omista lähtökohdista käsin. Suomalaisessa yhteiskunnassa juuri kirkon tehtävänä on laajalti huolehtia siitä, että se oman tunnustuksensa mukai­sesti julistaa Jumalan sanaa ja ylläpitää kirkollista ja uskonnollista elämää ja yrittää vastata kansalaisten uskonnollisiin tarpeisiin omalta osaltaan tässä historiallisessa tilanteessa. Jumalan sanan julistaminen ymmärretään Kirkkolaissa osaksi kristillisen elämän jatkuvuutta ja sen eetoksen konkretisoitumista käytän­nön tasolla. Siksi kirkon tehtävänä on huolehtia myös kristillisestä kasvatuksesta ja sielunhoidosta ja diakoniasta.
Kirkkolain olemassaolo on ilmaus valtiovallan luottamuksesta siihen, että luteri­lainen kirkko juuri kirkkona löytää oikean paikkansa ja tehtävänsä yhteiskunnas­sa.

2. Diakoniatyöntekijän ahdistus
Kun tapaan seurakuntien diakoniatyöntekijöitä milloin yksitellen milloin joukoit­tain seminaareissa tai koulutustilanteissa, kuulen yhä useammin heidän kysyvän: Olemmeko unohtaneet oman tehtävämme? Olemmeko enää pitkään aikaan tehneet oikeita asioita?
Saman suuntaisesti saattavat kysyä myös yksittäisen seurakunnan ikääntyneet ja yksinäiset ihmiset ja heidän omaisensa. Ja tällainen epäilys saattaa tulla ilmoille myös yksittäisen sotiemme veteraanin huulilta hänen hämmästellessään diakonissan uutta toimenkuvaa ja työn painopisteen valintaa.

Diakoniatyön piirissä seurakunnissa jouduttiin 90-luvulla arvioimaan omaa tehtäväkuvaa radikaalisti uudelleen. Tilastot osoittavat, että diakoniatyön asia­kaskunta on nuorentunut. Kun aikaisemmin painopiste oli ikääntyneen ja vanhus­väestön piirissä tehtävässä työssä, on diakoniatyön asiakkaina tänä päivänä yhä useammin varhaisessa keski-iässä olevia henkilöitä. Miesten osuus diakoniatyön asiakkaina on lisääntynyt.

Tämä on luonnollisesti merkinnyt muutosta myös diakoniatyön sisällössä. Perin­teinen ikääntyneiden parissa tehtävä työ on sisältänyt vahvasti ja avoimesti hengellisen työn ulottuvuuden. Kotikäyntityö on merkinnyt sitä, että yksinäinen ihminen on saanut apua nimenomaan hengellisiin kysymyksiinsä ja elämänvoi­maa Jumalan sanan ja rukouksen tuomasta lohdutuksesta. Nyt diakoniatyö on huomattavassa määrin aineellisen avun antamista tai neuvontaa elämän hallin­nan palauttamiseksi.

Piispantarkastusten yhteydessä tapaan usein kuntien henkilöstöä. Keskustellessa­ni kunnan sosiaalitoimen kenttätyötä tekevän väen kanssa saan toistuvasti kuulla siitä, että he eivät katso olevansa hengellisten tarpeiden asiantuntijoita ja että seurakunnan työntekijää tarvittaisiin juuri tähän nimenomaiseen tarpeeseen. Monilla paikkakunnilla onkin hyvin toimiva verkostoyhteistyö seurakunnan ja kunnan toimijoiden välillä. Tarpeellinen informaatio kulkee ja voimavaroja voidaan yhdistää. Onpa usein mukana joku kolmannen sektorin vapaaehtoisjär­jestö tai -toimintamuoto.
Diakoniatyöntekijän ahdistus on siinä, että hänen tehtäväkseen on kaatunut turvaverkon kutominen niille ihmisille, jotka ovat pudonneet läpi kaikkien oletet­tujen turvaverkkojen. 90-luvun laman seurauksen näkyvät vielä pitkään ja hyvin kipeinä yhteiskunnassamme paikallisella tasolla. Paikoin hälyttävän suuri määrä ihmisiä on ajautunut hyvinvointiyhteiskunnan ulkopuolelle. Nyt, kun syvimmästä lamasta on jo melko monta vuotta, ne, jotka ovat vaikeuksissa, ovat joutuneet yhä useampien ongelmien keskelle. Usein on kysymys ongelmakimpusta tai onnettomuusvyyhdestä, jossa ovat mukana pitkäaikaistyöttömyys, ylivelkaantu­minen, parisuhteen rikkoutuminen, päihdeongelmat, heikot tai olemattomat asumisolot, jatkuva tai kroonistunut sairastelu.
Systeemin ulkopuolelle joutuneiden avuttomuus ja voimattomuus konkretisoitu­vat köyhyytenä ja toisinaan jopa nälkänä. Ruokakassien jakaminen ensin Pelas­tusarmeijan toimesta sitten seurakuntien ruokapankkien kautta on yleistynyt. Sen yleistyminen näyttää lieventäneen avun hakijoiden häpeää. Näinhän on käynyt työttömienkin kohdalla. Silti diakoniatyössä tiedetään, miten kipeänä asiakkaat kokevat oman onnettomuutensa ja miten masentuneita ja toivottomia he ovat yhteiskunnan hyvän tahdon ja mahdollisuuksien suhteen.

Paras_Fiilari kirjoitti:

Tämä on luonnollisesti merkinnyt muutosta myös diakoniatyön sisällössä. Perin­teinen ikääntyneiden parissa tehtävä työ on sisältänyt vahvasti ja avoimesti hengellisen työn ulottuvuuden. Kotikäyntityö on merkinnyt sitä, että yksinäinen ihminen on saanut apua nimenomaan hengellisiin kysymyksiinsä ja elämänvoi­maa Jumalan sanan ja rukouksen tuomasta lohdutuksesta. Nyt diakoniatyö on huomattavassa määrin aineellisen avun antamista tai neuvontaa elämän hallin­nan palauttamiseksi.

Piispantarkastusten yhteydessä tapaan usein kuntien henkilöstöä. Keskustellessa­ni kunnan sosiaalitoimen kenttätyötä tekevän väen kanssa saan toistuvasti kuulla siitä, että he eivät katso olevansa hengellisten tarpeiden asiantuntijoita ja että seurakunnan työntekijää tarvittaisiin juuri tähän nimenomaiseen tarpeeseen. Monilla paikkakunnilla onkin hyvin toimiva verkostoyhteistyö seurakunnan ja kunnan toimijoiden välillä. Tarpeellinen informaatio kulkee ja voimavaroja voidaan yhdistää. Onpa usein mukana joku kolmannen sektorin vapaaehtoisjär­jestö tai -toimintamuoto.
Diakoniatyöntekijän ahdistus on siinä, että hänen tehtäväkseen on kaatunut turvaverkon kutominen niille ihmisille, jotka ovat pudonneet läpi kaikkien oletet­tujen turvaverkkojen. 90-luvun laman seurauksen näkyvät vielä pitkään ja hyvin kipeinä yhteiskunnassamme paikallisella tasolla. Paikoin hälyttävän suuri määrä ihmisiä on ajautunut hyvinvointiyhteiskunnan ulkopuolelle. Nyt, kun syvimmästä lamasta on jo melko monta vuotta, ne, jotka ovat vaikeuksissa, ovat joutuneet yhä useampien ongelmien keskelle. Usein on kysymys ongelmakimpusta tai onnettomuusvyyhdestä, jossa ovat mukana pitkäaikaistyöttömyys, ylivelkaantu­minen, parisuhteen rikkoutuminen, päihdeongelmat, heikot tai olemattomat asumisolot, jatkuva tai kroonistunut sairastelu.
Systeemin ulkopuolelle joutuneiden avuttomuus ja voimattomuus konkretisoitu­vat köyhyytenä ja toisinaan jopa nälkänä. Ruokakassien jakaminen ensin Pelas­tusarmeijan toimesta sitten seurakuntien ruokapankkien kautta on yleistynyt. Sen yleistyminen näyttää lieventäneen avun hakijoiden häpeää. Näinhän on käynyt työttömienkin kohdalla. Silti diakoniatyössä tiedetään, miten kipeänä asiakkaat kokevat oman onnettomuutensa ja miten masentuneita ja toivottomia he ovat yhteiskunnan hyvän tahdon ja mahdollisuuksien suhteen.

Yrittäessään vastata näihin uusiin haasteisiin seurakuntien työntekijät ovat joutuneet vähentämään perinteisen diakoniatyön määrää. Ja niin aletaan kysyä: Teemmekö me enää oikeita asioita? Tekeekö meidän diakonissamme oikeata diakoniatyötä? Kuka huolehtii meidän hengellisistä tarpeistamme, jos kirkko ei huolehdi, kun se ottaa itselleen tehtäviä jotka kuuluisivat yhteiskunnalle, kunnille ja valtiolle?

Jos kysyisin diakoniatyöntekijöiltä, ovatko kunnat hoitaneet tehtävänsä, vastaus olisi selkeä: Eivät ole. Me joudumme hoitamaan niitä tehtäviä, jotka laki määrää kuntien hoidettavaksi. Eikö kuntien tehtävänä ole huolehtia siitä, että jokaisella kuntalaisella on riittävä suoja ja perusturva, niin että ihmisarvoinen elämä on mahdollista hänen kohdallaan. Tässä tehtävässään eivät kaikki kunnat ole onnistuneet.

Seurakuntien ruokapankkitoiminta on julkisuudessa hahmottunut pitkälti ruoka­kassien jakamisena samaan tapaan kuin Pelastusarmeijan vastaava toiminta. Seurakuntien käsitys omasta varsinaisesta tehtävästään on kuitenkin ratkaiseval­la tavalla vaikuttanut siihen, miten tämä toiminta seurakunnissa on organisoitu. Sanomastaan käsin kirkko ymmärtää ihmisen kokonaisuutena, joka tulee kohda­ta kokonaisena ihmisenä silloin, kun hän hakee apua. Niinpä seurakuntien ruokakassien jakamiseen liittyy pysähtyminen asiakkaan kokonaistilanteen äärellä. Henkilön elämäntilannetta pyritään kartoittamaan, ja selvittelemään, mitä muuta apua hän mahdollisesti tarvitsee ja miten pitkälle nyt annettava apu riittää. Työ muistuttaa yhä enemmän ammattimaista sosiaalityötä ja asettaa kirkon työntekijän ammattitaidolle kovia vaatimuksia. Muuttunut diakoniatyön tilanne ja sen vaatimukset on yritetty ottaa huomioon työntekijöiden koulutuk­sessa mm. hiljattain vakinaistetussa Diakonia-ammattikorkeakoulussa.

Silloin tällöin kuulee yhteiskunnan puolelta puheenvuoroja, joissa esitetään, että eikö Kirkko voisi pysyvästi ottaa vastuulleen osan yhteiskunnan sosiaalitoimesta, kun se näyttää niin hyvin luontuvan kirkolle. Jos tällaiseen päätetään tietoisesti siirtyä suomalaisessa yhteiskunnassa, silloin otetaan askelia taaksepäin, 1800-luvun suuntaan. Kun yhteiskuntamme samaan aikaan tulee monikulttuurisem­maksi, ei voi olla oikein eikä uskonnonvapauden hengen mukaista, että kansalai­set joutuvat hakemaan sosiaalista turvaa ja aineellista hyvinvointia yhden uskonnollisen yhdyskunnan piiristä. On oltava selvää, että kansalaisten hyvin­vointi ja riittävä perusturva on jatkossakin kuntien vastuulla.

Seurakuntien diakoniatyö kohtelee kaikkia kansalaisia samanvertaisesti. Omasta teologisesta lähtökohdastaan diakoniatyö ei erottele asiakkaita kirkon jäseniin ja niihin, jotka eivät ole kirkon jäseniä. Apua yritetään antaa sinne, missä kukaan muu ei auta. Diakoniatyöllä tulee aina riittämään tehtävää myös sosiaalisen toiminnan alueella. Se hoitaa oman yhteiskunnallisen ja täydentävän tehtävänsä marginaalin marginaalissa oman hengellisen tehtävänsä lisäksi. Tarkassa teologi­sessa katsannossa lähimmäiseen kohdistuva palvelutyö hahmottuu itse asiassa hyvinkin vahvasti itse Vapahtajan esimerkin mukaiseksi Jumalan valtakunnan työksi ilman piilossa olevia hengellisiä päämääriä.

3. Nuorisotyön haasteet
Seurakuntien nuorisotyölle on ominaista kyky tavoittaa yksi ikäluokka - rippikou­luikäiset - lähes kokonaan. Tämän ympärille on siellä täällä voitu rakentaa mielekkäitä jatkuvamman nuorisotyön muotoja, jotka ovat tarjonneet eri paikka­kunnilla nuorisolle yhden harrastusvaihtoehdon lisää. Parhaimmillaan nuorisotyö on onnistunut kirkon kasvatustyön muotona varustamaan osan ikäluokkaa elämää varten henkisesti ja hengellisesti varsin kestävillä eväillä.
Nuorisotyöllä on vaihtelevissa määrin yhteistyötä kuntien ja järjestöjen kanssa. Paikoin seurakunnat ovat joutuneet ottamaan vastuuta paikkakunnan nuoriso­työstä yksin. Joillakin seuduilla kunnat ovat tarjonneet toimitilat ja seurakunta on järjestänyt henkilöstön. Seurakuntien työkulttuurille on ominaista se, että hengellisessä työssä oleville ei ole määritelty työaikaa. He eivät ole työaikalain piirissä vaan lepoa varten heille on määritelty tietty määrä vapaa-aikaa. Tämä on merkinnyt mahdollisuutta joustaa nuorisotyölle järkevällä tavalla niin, että työssä ollaan iltaisin ja viikonloppuisin. Kuntien vastaavien viranhaltijoiden kohdalla säädökset ovat tästä poikkeavia. Tämä näyttää paikoin johtavan siihen, että kunnalle luontevia tehtäviä kaatuu seurakuntien hoidettavaksi.

Usein apu löytyy vapaaehtoisista tai järjestöjen taholta. Keskimääräinen vaikutel­ma on se, että päättäjillä kuntatasolla ja usein myös seurakuntatasolla on vaikeuksia tunnistaa, mitä nuorisolle kuuluu tänä päivänä. Tuntuu olevan ylivoi­maista katsoa asioita nuoren kannalta. Ei ole helppoa löytää itsestään tahtoa priorisoida asioita niin, että nuorison omat kysymykset saisivat riittävästi huo­miota kuntien päättäessä voimavarojensa käytöstä.

Paras_Fiilari kirjoitti:

Yrittäessään vastata näihin uusiin haasteisiin seurakuntien työntekijät ovat joutuneet vähentämään perinteisen diakoniatyön määrää. Ja niin aletaan kysyä: Teemmekö me enää oikeita asioita? Tekeekö meidän diakonissamme oikeata diakoniatyötä? Kuka huolehtii meidän hengellisistä tarpeistamme, jos kirkko ei huolehdi, kun se ottaa itselleen tehtäviä jotka kuuluisivat yhteiskunnalle, kunnille ja valtiolle?

Jos kysyisin diakoniatyöntekijöiltä, ovatko kunnat hoitaneet tehtävänsä, vastaus olisi selkeä: Eivät ole. Me joudumme hoitamaan niitä tehtäviä, jotka laki määrää kuntien hoidettavaksi. Eikö kuntien tehtävänä ole huolehtia siitä, että jokaisella kuntalaisella on riittävä suoja ja perusturva, niin että ihmisarvoinen elämä on mahdollista hänen kohdallaan. Tässä tehtävässään eivät kaikki kunnat ole onnistuneet.

Seurakuntien ruokapankkitoiminta on julkisuudessa hahmottunut pitkälti ruoka­kassien jakamisena samaan tapaan kuin Pelastusarmeijan vastaava toiminta. Seurakuntien käsitys omasta varsinaisesta tehtävästään on kuitenkin ratkaiseval­la tavalla vaikuttanut siihen, miten tämä toiminta seurakunnissa on organisoitu. Sanomastaan käsin kirkko ymmärtää ihmisen kokonaisuutena, joka tulee kohda­ta kokonaisena ihmisenä silloin, kun hän hakee apua. Niinpä seurakuntien ruokakassien jakamiseen liittyy pysähtyminen asiakkaan kokonaistilanteen äärellä. Henkilön elämäntilannetta pyritään kartoittamaan, ja selvittelemään, mitä muuta apua hän mahdollisesti tarvitsee ja miten pitkälle nyt annettava apu riittää. Työ muistuttaa yhä enemmän ammattimaista sosiaalityötä ja asettaa kirkon työntekijän ammattitaidolle kovia vaatimuksia. Muuttunut diakoniatyön tilanne ja sen vaatimukset on yritetty ottaa huomioon työntekijöiden koulutuk­sessa mm. hiljattain vakinaistetussa Diakonia-ammattikorkeakoulussa.

Silloin tällöin kuulee yhteiskunnan puolelta puheenvuoroja, joissa esitetään, että eikö Kirkko voisi pysyvästi ottaa vastuulleen osan yhteiskunnan sosiaalitoimesta, kun se näyttää niin hyvin luontuvan kirkolle. Jos tällaiseen päätetään tietoisesti siirtyä suomalaisessa yhteiskunnassa, silloin otetaan askelia taaksepäin, 1800-luvun suuntaan. Kun yhteiskuntamme samaan aikaan tulee monikulttuurisem­maksi, ei voi olla oikein eikä uskonnonvapauden hengen mukaista, että kansalai­set joutuvat hakemaan sosiaalista turvaa ja aineellista hyvinvointia yhden uskonnollisen yhdyskunnan piiristä. On oltava selvää, että kansalaisten hyvin­vointi ja riittävä perusturva on jatkossakin kuntien vastuulla.

Seurakuntien diakoniatyö kohtelee kaikkia kansalaisia samanvertaisesti. Omasta teologisesta lähtökohdastaan diakoniatyö ei erottele asiakkaita kirkon jäseniin ja niihin, jotka eivät ole kirkon jäseniä. Apua yritetään antaa sinne, missä kukaan muu ei auta. Diakoniatyöllä tulee aina riittämään tehtävää myös sosiaalisen toiminnan alueella. Se hoitaa oman yhteiskunnallisen ja täydentävän tehtävänsä marginaalin marginaalissa oman hengellisen tehtävänsä lisäksi. Tarkassa teologi­sessa katsannossa lähimmäiseen kohdistuva palvelutyö hahmottuu itse asiassa hyvinkin vahvasti itse Vapahtajan esimerkin mukaiseksi Jumalan valtakunnan työksi ilman piilossa olevia hengellisiä päämääriä.

3. Nuorisotyön haasteet
Seurakuntien nuorisotyölle on ominaista kyky tavoittaa yksi ikäluokka - rippikou­luikäiset - lähes kokonaan. Tämän ympärille on siellä täällä voitu rakentaa mielekkäitä jatkuvamman nuorisotyön muotoja, jotka ovat tarjonneet eri paikka­kunnilla nuorisolle yhden harrastusvaihtoehdon lisää. Parhaimmillaan nuorisotyö on onnistunut kirkon kasvatustyön muotona varustamaan osan ikäluokkaa elämää varten henkisesti ja hengellisesti varsin kestävillä eväillä.
Nuorisotyöllä on vaihtelevissa määrin yhteistyötä kuntien ja järjestöjen kanssa. Paikoin seurakunnat ovat joutuneet ottamaan vastuuta paikkakunnan nuoriso­työstä yksin. Joillakin seuduilla kunnat ovat tarjonneet toimitilat ja seurakunta on järjestänyt henkilöstön. Seurakuntien työkulttuurille on ominaista se, että hengellisessä työssä oleville ei ole määritelty työaikaa. He eivät ole työaikalain piirissä vaan lepoa varten heille on määritelty tietty määrä vapaa-aikaa. Tämä on merkinnyt mahdollisuutta joustaa nuorisotyölle järkevällä tavalla niin, että työssä ollaan iltaisin ja viikonloppuisin. Kuntien vastaavien viranhaltijoiden kohdalla säädökset ovat tästä poikkeavia. Tämä näyttää paikoin johtavan siihen, että kunnalle luontevia tehtäviä kaatuu seurakuntien hoidettavaksi.

Usein apu löytyy vapaaehtoisista tai järjestöjen taholta. Keskimääräinen vaikutel­ma on se, että päättäjillä kuntatasolla ja usein myös seurakuntatasolla on vaikeuksia tunnistaa, mitä nuorisolle kuuluu tänä päivänä. Tuntuu olevan ylivoi­maista katsoa asioita nuoren kannalta. Ei ole helppoa löytää itsestään tahtoa priorisoida asioita niin, että nuorison omat kysymykset saisivat riittävästi huo­miota kuntien päättäessä voimavarojensa käytöstä.

Tehtävät tiedän. Sinun tehtäväsi lienee kopioida tekstejä ja laitttaa houreisia juttuja sinne tänne.

Kuka on kunta, kuka on seurakunta? ME kaikki ihmiset. Turha sälyttää kaikke pois, ota vastuu itsestäs fillari!

Nuo stoorit ei liity mitenkään mihinkään.

Vs: Saako kirkossa keskustella?

kirjoittaja ulko2maa — kirjoitettu keskiviikko 10. maaliskuuta 2010, 13.00 Kyllä minäkin ihan jo vaikkapa parjattuna insinöörinä olen sen verran perillä tilastomatematiikasta etten sellaisenaan kovin suurta tieteellistä painoarvoa anna kyseessä olevan Helsingin Sanoman raadin selvityksellä, jossa 83 henkilöltä tiedusteltiin suhtautumista kirkkoon. Noista 83:sta ilmeisesti vain 10 kasoi kirkon hoitavan sille asetettua tehtävää! Johanna Korhonen oli mukana tässä selvityksessä, joten luonnollisesti hän sitten Kotkan pääkirjastolla pitämä'ssään alustuksessa toi esille omat perustelunsa näkemykselleen, johon hänellä tietenkin oli täys oikeus!

Luotettavampana selvityksenä sitten pidän nykyisen Terveyden- ja hyvinvoinnin laitoksen professori Kristian Wahlbeckin ja kehittämispäällikkö Maritta Vuorenmaan Helsingin Sanomissa 16.10.2007 julkaistua kirjoitusta otsikolla "Peruspalvelujen vastattava tarpeita! julkaistua kirjoitusta! Tässä artikkelissa he kirjoittavat muun muassa seuraavaa:

"Aikuisten milenterveyspalvelut ovat perinteisesti kuuluneet terveydenhuoltoon, kun taas päihdepalvelut ja perheneuvolat ovat sijoittuneet sosiaalihuoltoon. Kahtiajako luo palveluihin toisaalta aukkoja ja toisaalta päällekkäisyyksiä.
Nykyinen malli ei perustu asiakkaiden tarpeisiin, vaan se on syntynyt ammattikuntien halusta korostaa identiteettiään, asemaansa ja erilaisia lähestymistapojaan."

Toisin sanoen Johanna Korhonen katsoi aivan oikein kirkon olevan julkinen toimija, jonka toiminnassa on just Wahlbeckin ja Vuorenmaan kirjoituksessa mainittuja kuntien toiminnalle ainakin tyypilllisiä piirteitä!
Mutta onko todella näin? Wikipediasta haulla "seurakuntavaalit" löytyy seuraavaa: "Seurakuntavaalit ovat Suomen evankelis-luterilaisen kirkon päättävien elinten valitsemiseksi järjestettävät vaalit. Vaalit järjestetään joka neljäs vuosi ja niissä valitaan luottamushenkilöt kirkkovaltuustoihin ja seurakuntaneuvostoihin. ... Ehdokaslistan voivat muodostaa ketkä tahansa seurakunnan 10 äänioikutettua jäsentä."

Verrattaessa Kotka-Kymin seurakuntayhtymän vaaleissa valittuja linkistä http://apostoli2.evl.fi/vaalit2006/tulos_817.html ja Kotkan kaupunginvaltuustoon valittuja linkistä http://yle.fi/vaalit2008/tulospalvelu/kunnat/aaniharavat/_kno285.html on todettavisssa kovin olevan samoja nimiä!