tai nuoruudestasi?
Yksinäiset kävelyretket ilman ystävää.
Kiusattuna olemisen.
Halun olla joku muu, joku toinen ihminen.
Vanhempien riitelyn.
Onko jullakulla ollut "oikeasti" onnellinen lapsuus?
Muistoja "lapsuudesta"
http://www.youtube.com/watch?v=pmzkmqvuDiE
http://www.youtube.com/watch?v=cznha2YTTh0&feature=related
olin tuolloin 13-vuotias.
Biisi, jonka sanat sopivat 100% omiin vanhempiini ja itseeni:
http://www.youtube.com/watch?v=ucZRore0-EE&feature=PlayList&p=D2D0CF0B721524C0&index=0&playnext=1
How can u just leave me standing?
Alone in a world that's so cold? (So cold)
Maybe I'm just 2 demanding
Maybe I'm just like my father 2 bold
Maybe you're just like my mother
She's never satisfied (She's never satisfied)
Why do we scream at each other
This is what it sounds like
When doves cry
Yksinäiset kävelyretket ilman ystävää.
Kiusattuna olemisen.
Halun olla joku muu, joku toinen ihminen.
Vanhempien riitelyn.
Onko jullakulla ollut "oikeasti" onnellinen lapsuus?
Muistoja "lapsuudesta"
http://www.youtube.com/watch?v=pmzkmqvuDiE
http://www.youtube.com/watch?v=cznha2YTTh0&feature=related
olin tuolloin 13-vuotias.
Biisi, jonka sanat sopivat 100% omiin vanhempiini ja itseeni:
http://www.youtube.com/watch?v=ucZRore0-EE&feature=PlayList&p=D2D0CF0B721524C0&index=0&playnext=1
How can u just leave me standing?
Alone in a world that's so cold? (So cold)
Maybe I'm just 2 demanding
Maybe I'm just like my father 2 bold
Maybe you're just like my mother
She's never satisfied (She's never satisfied)
Why do we scream at each other
This is what it sounds like
When doves cry
Vastaukset 10
Vanhimmat
Vanhemmillani oli pieni maatila, josta oli pitkä matka kaikkialle muualle, siellä vietin lapsuuttani - onneksi oli kissoja mun kavereina, kun pienenä sai pitää kissaa sylissä ja se kehräs niin se on ehkä ollut herkimpiä hetkiä elämässäni, kovin läheisiä ystäviä ei kouluaikoina ollut ja olin aika ulkopuolinen yksinäinen ja masentunut.
Että tällasia ajatuksia lapsuudesta, nykyään olen lähes kolmekymppinen
Olin ehkä kolme tai neljä vuotta vanha, kun näin unen: heräsin sängystäni ja tikapuut oli siinä (kerrossänky, -tai sen puolikas (en muista, että tikkaat olisivat olleet käytössä/kiinni koskaan)), kiipesin tikkaat alas jonkinlaiseen metsään/ puistoon, ja kävelin siellä. Tunnelma oli ahdistava, oudon pysähtynyt. Pelotti olla yksin. Saavuin joen partaalle ja näin karhuherra Paddingtonin siellä, *helpotus* - tunsinhan minä hänet ... mutta Paddingtonpa ei tietenkään tuntenut minua. Mulkaisi vain ja jatkoi jutustelua jonkun tyypin kanssa. Huomaamattomasti koitin siitä tallustaa ohi ja lopulta löysin tikkaat, joita pitkin pääsin takaisin omaan sänkyyni nukkumaan...
Tuo uni on ensimmäisiä muistikuviani, ja saman unen näin uudestaan joskus seitsemäntoista-vuotiaana - ja yhtä ahdistavana. Muistan vanhan kotimme huonejärjestyksen ja sisustuksen vallan mainiosti, mutta perheenjäseniä minun on vaikea sinne sijoittaa, he tuntuivat jotenkin oudoilta aina, niinkuin ihmiset yleensä. Rakennuksista on jäänyt pysyvämpi muistikuva, kuin ihmisistä niiden sisällä.
muistan kaikenlaista.Monesti olen tullut haukutuksi lihavaksi,tankiksi.jos sanallisesti puolustauduin esim niin,että sanoin että harmittaako sinua kun itse olet niin laiha....niin johan oli vanhemmat ja opettajat kimpussani että olen koulukiusaaja!
Olen kyllä kokenut paljon sellaista syrjintää,ulkopuoliseksi jäämistä.
Mutta kaikki ei ole pahasta,niistä oppii myös huolehtimaan itsestään ja ajattelemaan ihan omilla aivoilla...sitten sellainen tiannetaju ja tunteiden vaistoaminen kehittyy.Suorastaan ylikehittyy,sitä jo vaistoaa jos joku ei pidä minusta...tai että itse en pidä jostain tai että joku yrittää nyt pahasti huijata.
Joo ja sitten se lapsuus loppui 11 vuotiaana kun toinen vanhemmista kuoli aivan yllättäen...ja siitäkin jouduin kiusatuksi niin opettajien kun oppilaiden taholta.
muistan ala-asteen luokka retken eräässä leirikeskuksessa istuin järven rannalla ja mietin hukuttautumista, voi kun olisin tehnyt sen silloin nyt parikymmentä vuotta myöhemmin ei voi kuin todeta että elämä on mennyt tasasta tahtia alamäkeä ja kohti umpikujaa montaa vuotta ei enään jaksa
että olin ammeessa veden alla, kunnes oli pakko päästä pintaan. Kuinka tietoista tuo 10-vuotiaasta lapsesta nyt sitten onkaan? Olen halunnut kuolla jo kauan, mutta en kuitenkaan pysty tappamaan itseäni. En kirjoita tästä minään vitsinä. Oikeasti olen todella masentunut ja vääriinymmärretty ihminen olen ollut koko ikäni. Skitsofreenista elää tällä tavalla. Olen välillä aivan pilvissä ja välillä olen niin masentunut, että en jaksaisi mitään :(
http://www.youtube.com/watch?v=Ocb_mAcpwiM
http://www.near-death.com/
Luen usein tätä sivustoa ja toivon, että pääsisin pian itsekin "kotiin".
Voimia ja jaksamista kaikille vaikeassa elämäntilanteessa oleville.
Isä haukkui äitiä huoraksi, äiti vastasi: huoripukki.
Juhannuksena tuotiin koivuja, niistä tehtiin vihtoja. Kävimme marjametsässä. Viikonloppuisin isoveli rähjäsi ja juopotteli.
Koulussa oli johtajatyttö, joka vei kaikki kaverit.
Lauantaisin möyrimme hiekkalaatikossa ennen saunaa, nauratti kovasti.
Hiukan vanhempana tuli kusipäisiä poikia jotka yrittivät raiskata.
Kaikki ovat edelleen samanlaisia.
Muistan vähän varsinaisia tapahtumia lapsuudestani. Pienviljelijä vanhempien ainoa lapsi olen. Kavereinani lehmät ja kissat. Yhtään lasta ei asunut sillä säteellä että olisi leikkikavereita ollut.
Isä joi silloin tällöin, mutta olin "isän tyttö". Minulle kasvoi eräänlaiset tuntosarvet aavistellessani isän tunnelmia, mielialoja. Juovuksissa hän oli paha. Äiti turvasi arjen, mutta oli ehkä etäisempi. Isä oli minulle enemmän läsnä hyvinä kausinaan. Varmaan johtui osin ihan käytännön töistä kotona.
Koulun aloittaminen oli järkytys kun olin "tynnyrissä kasvanut tyttö". Kun palattiin kotiin kouluun tutustumispäivän jälkeen, isä ja äiti moittivat minua arkuudesta kun pysyttelin tulevista luokkakavereista erillään. Varsinaista kiusaamista ei ollut, sulauduin tapettiin aika taitavasti.
Sitten nuorena toiset tytöt pyrkivät jakamaan kanssani rakkausongelmansa, kyselivät neuvoja, vaikkei minulla itselläni ollut poikakaverista tietoakaan. Minut raahattiin "pelottaville" ensitreffeillekin esiliinaksi mukaan kun eipä ollut pelkoa että veisin poikaystävän! Ei silti ettenkö ollut suht ok ulkoisesti, mutta olin sen verran friikki, vaikeasti määriteltävällä tavalla?
Ja uskokaa tai älkää, minulta jopa kerran kysyttiin miten fritsu tehdään ja minähän neuvoin :DD päättelemällä teoriassa...!
Ihan varhaisin lapsuus oli hyvä, ilman sisaruksia mutta serkkuja oli aika usein leikkikavereina. Koulun alaluokatkin meni ihan hyvin. Mutta sitten teini-iässä se alkoi. Minä oli lapsi edelleen enkä voinut ymmärtää että samanikäiset alkavat jo seurustelemaan poikien kanssa. Samoin serkut alkoivat seurustelemaan. Jäin yksin, elin edelleen lapsen maailmassa. Kuukautisten alkaminen oli aivan kauhea asia ja aivan kauhealta tuntui kun äiti vei ensimmäisen kerran rintaliivikauppaan. Ja kun vanhemmat alkoivat kysellä että eikö koulussa ole ketään kivaa poikaa menin lähes paniikkiin. Miten he voivat kysellä tuollasta. Minähän olisin halunnut vielä leikkiä nukeilla ja etenkin leikkieläinten kanssa. Lukioaikoina en saanut enää yhteyttä luokkakavereihin, olin yksin. Jumppatunnit olivat kauhistus. Ja sekin vaikutti että täydellisen epämusikaalisena en ymmärtänyt pop-musiikista enkä muustakaan musiikista mitään. Enkä voi kuvitellakaan tanssivani.
Opiskeluajastakaan ei jäänyt ketään kaveria ja töihin menin naisvaltaiselle toimistoalalle. Sielläkään en ole saanut ketään todellista ystävää. Opinnot meni ihan ok ja töissä olen pärjännyt hyvin kun jutellaan vaan että kylläpä tänään sataa tai jotain muuta tyhjänpäiväistä. Mutta kun toiset puhuvat yksityiselämästään tai lapsistaan niin minä olen hiljaa ja ulkopuolinen. Pikkujouluihin sun muihin juttuihin en menen mukaan.
Miehistä aloin jotenkin kiinnostua vasta noin 25-vuotiaana. Mutta en minä osannut mennä joukkoon, tai olisin ollut aivan pihalla miten lähestyä tai miten antaa toisen lähestyä. Näin on mennyt 20 vuotta. Joskus kaipaan kosketusta, halausta mutta toisaalta, en tiedä miten suhtautua jos joku mies halaisi.
Ei lapsuudenkodissani seksistä pahasti puhuttu mutta minä vain olin lapsi niin paljon myöhempään kuin muut. Enkä saanut sitä vuosien kuilua kiinni. Hullunkurisimmalta joskus tuntuu että saata jäädä katsomaan jotakin 25-vuotiasta miestä tajuamatta että olen itse 45-vuotias. Jos taas töissä joku 45-50 vuotias asiakas tai vieras yrittää jutella mukavia tulee minulle tunne että mitä tuo vanha ukko yrittää. Vanhemmat ovat jo hylänneet toivon että minulla joskus olisi perhe ja he saisivat lapselapsia. Niin ei tule käymään.
Minun fyysinen ja henkinen kehitykseni eivät ole kulkeneet käsi kädessä.
"Old and young", minullakin tuo halu leikkiä etenkin eläinhahmoilla. Mutta se ero että kerrot toivoneesi perhettä, minä taas päätin jo nuorena että toipa elämä mitä hyvänsä, en tahdo lapsia. En koskaan tykännyt leikkiä kotia tai äitiä, aika monta kertaa istuin erillään toisten leikeistä jos oltiin kylässä.
Kuukautisteni alkaessa äiti vaikeni kuin muuri, muistan miten hänen selkänsä jäykistyi kun kerroin. Isä tuli apuun, sanoi että ei hämminkiä, hae siteitä. Kyllähän kuukautisista tiesin, jotenkin sitä vaan kaipasi läheisen ihmisen neuvoa, isä sen onneksi vaistosi.
Parikymppisenä olin häissä, ainoana parittomana. Koko seurue nousi yhtaikaa liityäkseen hääparin tanssiin ja jäin yksin sinne pitkään pöytään kuin suolapatsas. Ravintolassa oli muitakin illanviettäjiä, oli varattu vain se pöytä. Joku herrasmies tuli hakemaan minua. Kieltäydyin, samanaikaisesti kauhuissani ja suunnattoman pahoillani sen ystävällisen miehen puolesta. Livistin ensi tilaisuuden tullen paikalta. Sittemmin olen vältellyt juhlia ja pippaloita.
Näitä otoksia elämästä riittää. Mutta nyt n. nelikymppisenä olen päässyt itseni kanssa välitilinpäätökseen että kyse lopulta on minusta, minun synnynnäisistä ominaisuuksistani joita tietyt elämänkokemukset ovat vahvistaneet. Olen mikä olen, se ei ole kenenkään syy, ei edes vanhempieni jotka kuitenkin tekivät parhaansa, omassa rajoittuneisuudessaan. Tämän myöntäminen on tuonut minulle sisäistä rauhaa.
Olen toki sikäli päässyt vähällä että minua ei ole kiusattu. Silmätikkuna- tilanteita, kun en olekaan toiminut kuten "kuuluisi", sitäkin enemmän.
Ei mulla mikään ihan surkea lapsuus oo ollu vaikka taisinkin olla paljon yksin. Tai sitten ne hyvät asiat on vaan jääny parhaiten mieleen. Koko kylä oli täynnä samanikäsiä nuoria, seuraa löyty kun halusi, mutta ei niissä mitään hyviä kavereita ollu. Jos toinen ei halunnu leikkiä niin sitten mentiin toisen luokse.
Parasta oli aika ala-asteen lopulta yläasteen alkuun kun vietin paljon aikaa yhden hyvä kaverin kanssa. Meillä oli samat kiinnostuksen kohteet eikä ois millään malttanut lähteä kotiin kun oli niin älyttömän hauskaa yhdessä. Elämäni kivoin päivä oli ehkä se kun kerran lähettiin yhessä laskettelemaan. Mun lempipuuhaa ja sain tehdä sitä vielä kaverin kanssa. En vaan tainnut merkitä hänelle niin paljon kuin hän minulle... muutti yhtäkkiä pois sanomatta sanaakaan. Minä pelle edelleen nään unia hänestä.
Lukiostakin muistan hyvin ne päivät kun pari kertaa vuodessa joku söi kanssani ruokalassa.
On mun elämässä ollu paljon huonoakin, kiusaamista, perheongelmia ym. mutta selvästikkin ne harvat kavereiden kanssa vietyt hetket on ollut tärkeimpiä ja mieleenpainuvimpia.