Tässä on niin hyvä kirjoitus, että oli pakko pasteta se tänne. Kirjoittajalle kiitos tekstistä ja anteeksipyyntö sen kopioinnista tänne "tunkiolle".
Hyvää pakkoruotsalaisuuden päivää!
02.11.2009 - 17:00
Presidentti Martti Ahtisaaren kliseinen ruotsin kielen ylistys (HS 28.9.) aktivoi Suomessa käytävää kielipoliittista keskustelua. Ahtisaaren dogmatismia ei kirjoitukseen liittyneessä verkkokeskustelussa nielty. HS:n pääkirjoituksen 25.10. "hurrivihaksi" leimaamissa nettikeskusteluissa nykyisen kaltaisen tai entisestään tiukennetun kielipolitiikan kannattajien rutiiniargumentit onkin kerta toisensa jälkeen havaittu täysin kestämättömiksi. Ehkäpä aito kriittinen asenne alkaa kohta näkyä myös virallisessa julkisessa sanassa.
Ruotsalaisuuden päivän perinteisiin kuuluvat kuitenkin toistaiseksi liturginen huoli suomalaisten identifioitumisesta pohjoismaihin ja kahteen kieleen, holhoava kollektiivinen paimentaminen Ruotsin geopoliittiseen ja taloudelliseen etupiiriin, väärin ajattelevien suomenkielisten syyttely asenneongelmaisiksi junteiksi ja sen pohdiskelu, miten suomenkieliset vanhemmat suostuisivat laittamaan lapsensa ruotsinkieliseen kouluun, jotta nämä hyötyisivät jatkossa muiden ikätoveriensa "positiivisesta" syrjinnästä ja selviytyisivät velvoitteesta toteuttaa niitä surullisenkuuluisia ruotsinkielisiä palveluita, joiden äärimmilleen venytetyn perustuslain tulkinnan mukaiseen toteutumiseen tarvitaan koko kansan panos.
Euroopan komission kieltenopetuksen kartoitus vuodelta 2005 sanoo asiat suoraan: Ruotsin kielen opiskelu ei perustu Suomessa todelliseen tarpeeseen, vaan syyt ovat historiallisia ja poliittisia. Asioita onkin siis uskallettava tarkastella nimenomaan suomenruotsalaisten koko valtiota koskevien identiteettipoliittisten pyrkimysten kannalta, koska niistä lopulta on kysymys.
Suomalainen "asenneongelma" ruotsin kieltä kohtaan johtuu yksinkertaisesti siitä, että suomenkielisillä on oma äidinkielensä, johon liittyy vahva kielellinen identiteetti. Kaikki ihmiset reagoivat luonnostaan kielteisesti kokiessaan, että heitä pyritään muokkaamaan näissä asioissa tarkoituksenmukaisemmiksi.
Suomenkielisyys on onnistunut selviytymään suorastaan ihmeen kaupalla ympäristössä, jossa naapurit olisivat kovin mielellään lahjoittaneet meille omankielisyytensä rikkauden. Tuntuu oudolta, että meidän olisi pitänyt vasta muutaman viime vuosikymmenen aikana alkaa toteuttaa poliittisesti motivoitua kaksikielistä kieli-identiteettiä, jota ei edes Ruotsin vallan aikana yritetty luoda järjestelmällisillä kielen juurruttamisyrityksillä.
Käsityksestäni oikeudenmukaisesta yhteiskuntajärjestyksestä ei seuraa, että kenenkään perusoikeuksiin voisi kuulua vaatimus oman kielen sellaisesta valtion positiivisella toiminnalla synnyttämästä statuksesta, jossa valtaväestölle vieras kieli on esimerkiksi kaikkien akateemisten tutkintojen periaatteellinen vaatimus ja jossa kaikkia lapsia pyritään -- vanhempien mielipiteistä välittämättä -- saamaan "ajattelemaan kielestä oikein" jo nuorelta iältä. Enemmistön olemassaolo ei ole ihmisoikeusloukkaus; todellisuus ei vain tunnu vastaavan tiettyjen tahojen haaveita "elävästä kaksikielisyydestä".
Suomea puhuvien oikeudet ovat pitkällisen, vaikean prosessin tulos. Niitä on vaalittava eikä niistä pidä luopua kevyin perustein, vaikka perusteluina käytettäisiin imelää sanahelinää luontaisesta paikastamme Pohjoismaissa. Taannoinen suomalaisuuteen täysin yliolkaisesti suhtautunut Ruotsin suurvalta-ajan haikailijoiden ehdotus uudesta Kalmarin unionista oli edustava esimerkki siitä, mitä on odotettavissa, jos emme käytä nykymaailman tarjoamia mahdollisuuksia identifioitua ja suuntautua maailmalla omaehtoisesti kieliopintojen vapauttamisen ja monipuolistamisen kautta. Ruotsin asemaa on tällöin välttämättä tarkasteltava kriittisesti, mutta mikäli väitteet ruotsin tärkeydestä ja sivistävyydestä pitävät paikkansa, se tuskin katoaa vapaaehtoisestikaan opiskeltavana ja harjoitettavana kielenä.
Hyvää pakkoruotsalaisuuden päivää!
02.11.2009 - 17:00
Presidentti Martti Ahtisaaren kliseinen ruotsin kielen ylistys (HS 28.9.) aktivoi Suomessa käytävää kielipoliittista keskustelua. Ahtisaaren dogmatismia ei kirjoitukseen liittyneessä verkkokeskustelussa nielty. HS:n pääkirjoituksen 25.10. "hurrivihaksi" leimaamissa nettikeskusteluissa nykyisen kaltaisen tai entisestään tiukennetun kielipolitiikan kannattajien rutiiniargumentit onkin kerta toisensa jälkeen havaittu täysin kestämättömiksi. Ehkäpä aito kriittinen asenne alkaa kohta näkyä myös virallisessa julkisessa sanassa.
Ruotsalaisuuden päivän perinteisiin kuuluvat kuitenkin toistaiseksi liturginen huoli suomalaisten identifioitumisesta pohjoismaihin ja kahteen kieleen, holhoava kollektiivinen paimentaminen Ruotsin geopoliittiseen ja taloudelliseen etupiiriin, väärin ajattelevien suomenkielisten syyttely asenneongelmaisiksi junteiksi ja sen pohdiskelu, miten suomenkieliset vanhemmat suostuisivat laittamaan lapsensa ruotsinkieliseen kouluun, jotta nämä hyötyisivät jatkossa muiden ikätoveriensa "positiivisesta" syrjinnästä ja selviytyisivät velvoitteesta toteuttaa niitä surullisenkuuluisia ruotsinkielisiä palveluita, joiden äärimmilleen venytetyn perustuslain tulkinnan mukaiseen toteutumiseen tarvitaan koko kansan panos.
Euroopan komission kieltenopetuksen kartoitus vuodelta 2005 sanoo asiat suoraan: Ruotsin kielen opiskelu ei perustu Suomessa todelliseen tarpeeseen, vaan syyt ovat historiallisia ja poliittisia. Asioita onkin siis uskallettava tarkastella nimenomaan suomenruotsalaisten koko valtiota koskevien identiteettipoliittisten pyrkimysten kannalta, koska niistä lopulta on kysymys.
Suomalainen "asenneongelma" ruotsin kieltä kohtaan johtuu yksinkertaisesti siitä, että suomenkielisillä on oma äidinkielensä, johon liittyy vahva kielellinen identiteetti. Kaikki ihmiset reagoivat luonnostaan kielteisesti kokiessaan, että heitä pyritään muokkaamaan näissä asioissa tarkoituksenmukaisemmiksi.
Suomenkielisyys on onnistunut selviytymään suorastaan ihmeen kaupalla ympäristössä, jossa naapurit olisivat kovin mielellään lahjoittaneet meille omankielisyytensä rikkauden. Tuntuu oudolta, että meidän olisi pitänyt vasta muutaman viime vuosikymmenen aikana alkaa toteuttaa poliittisesti motivoitua kaksikielistä kieli-identiteettiä, jota ei edes Ruotsin vallan aikana yritetty luoda järjestelmällisillä kielen juurruttamisyrityksillä.
Käsityksestäni oikeudenmukaisesta yhteiskuntajärjestyksestä ei seuraa, että kenenkään perusoikeuksiin voisi kuulua vaatimus oman kielen sellaisesta valtion positiivisella toiminnalla synnyttämästä statuksesta, jossa valtaväestölle vieras kieli on esimerkiksi kaikkien akateemisten tutkintojen periaatteellinen vaatimus ja jossa kaikkia lapsia pyritään -- vanhempien mielipiteistä välittämättä -- saamaan "ajattelemaan kielestä oikein" jo nuorelta iältä. Enemmistön olemassaolo ei ole ihmisoikeusloukkaus; todellisuus ei vain tunnu vastaavan tiettyjen tahojen haaveita "elävästä kaksikielisyydestä".
Suomea puhuvien oikeudet ovat pitkällisen, vaikean prosessin tulos. Niitä on vaalittava eikä niistä pidä luopua kevyin perustein, vaikka perusteluina käytettäisiin imelää sanahelinää luontaisesta paikastamme Pohjoismaissa. Taannoinen suomalaisuuteen täysin yliolkaisesti suhtautunut Ruotsin suurvalta-ajan haikailijoiden ehdotus uudesta Kalmarin unionista oli edustava esimerkki siitä, mitä on odotettavissa, jos emme käytä nykymaailman tarjoamia mahdollisuuksia identifioitua ja suuntautua maailmalla omaehtoisesti kieliopintojen vapauttamisen ja monipuolistamisen kautta. Ruotsin asemaa on tällöin välttämättä tarkasteltava kriittisesti, mutta mikäli väitteet ruotsin tärkeydestä ja sivistävyydestä pitävät paikkansa, se tuskin katoaa vapaaehtoisestikaan opiskeltavana ja harjoitettavana kielenä.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Asiallisen ytimekäs kirjoitus.
Hyvä kirjoitus!
Todella hyvä kannanotto!
Kyse on todellakin identiteetistä, siitä että suomenkielisillä useimmilla on ja saa olla suomenkielinen identiteetti ja suomenkielisyyteen pohjaava kulttuuri ja sellainen on Suomelle valtiona onneksi ja menestykseksi.
Ongelma on siinä, että ruotsin kielen pakollisuutta puolletaan pohjimmiltaan suomenkielisille vieraasta identiteetti ja kulttuurinäkemyksestä, mutta sitä ei sanota suoraan. Pohjimmiltaan pakollisen ruotsin kannattajat näkevät, että suomalaisen kulttuurin kieli ei ole suomi vaan suomen ja ruotsin yhteensulautuma. Siksi suomenkieliset lapset eivät voi olla vapaita valitsemaan kieliään vaan heidän kulttuurinen äidinkielensä on suomi-ruotsi. Ruotsia ei tarvitse osata hyvin, mutta sitä on osattava jossain määrin. Se on avain omaan kulttuuriin.
Vapaaehtoisen ruotsin puoltajat ovat aina argumenteissaan peitonneet pakollisuuden kannattajat - eikä sillä näytä olevan pakollisuuden kannattajiin mitään vaikutusta. Tämä johtuu siitä, että heillä on tausta-argumentti, jota ei sanota ääneen, mutta joka tekee kaikki kielivapauden argumentit tyhjäksi: he uskovat siihen, että on olemassa kulttuuriäidinkieli, jonka vaaliminen ja omaksuminen on kaikille suomalaisille paitsi eduksi myös välttämätöntä. He eivät siis aja pakkoa vaan suomalaisten lasten etua, jota näiden lyhytnäköiset ja kulttuurityhjiöön pudonneet vanhemmat eivät pysty ajamaan.
Väitän, ettei vapaaehtoista ruotsia saada, ennen kuin uskallamme avoimesti nostaa esiin nämä pakollisen ruotsin kannattajien peruskäsitykset ja niihin liittyvät pelot suomalaisuuden hävittämisestä.
Onko meillä riittävästi malttia kaivaa esiin pakollisen ruotsin kannattajien peruskäsitykset vailla katkeruutta ja suuttumusta. Vain niin voimme osoittaa niiden kapeuden. Suuttumalla, pilkkaamalla vain pilaamme selvää asiaa.
Se nyt vaan on niin, ettei näiltä pakkoruotsin kannattajilta kohta enää kysellä mielipiteitä. Pakkoruotsi lähtee, jos ei hyvällä niin sitten pahalla. Pakkoruotsi ei ole mikään kulttuurikysymys vaan ihan selkeästi poliittinen kysymys, turha yrittääkään siitä tehdä mitään sen enempää.
Pakkoruotsi ei lähde ennen kansallista konsensusta asiasta - ja se vie aikaa.