Tilanne, olen raskaana. Viikolla 9. Olo on jotenkin pettynyt ja toisaalta taas odottavainen. Olen aina pitänyt lapsista ja oma lapsuuteni on ollut ihana. Miksi sitten hymyilen vain väkisin kun ajattelen tätä tilannetta?
Olen nyt 23v.
Kärsin nuoruudessani syömishäiriöistä, josta jäi ikuinen lihomisen pelko ja joka on nyt valitettavasti käymässä toteen.
Olen tehnyt vuosi sitten abortin. Se meni täysin pieleen ja sen jälkeen sai ahdistuskohtauksia ja paniikkikohtauksia. Vannoin etten tee aborttia enää. Kun odotin, olo oli hirveä, pelkkää oksentelua ja sängyssä makaamista - loppujen lopuksi olin jo niin huonossa kunnossa että minut vietiin ambulanssilla sairaalaan ja päätin abortista.
Nyt pelkään lihomista ja paikkojen venymistä. En tiedä kestänkö henkisesti sitä että joku pilaa vartaloni ja saan raskausarpia (jotka ovat aivan hirveitä...). Kroppa on aina ollut minulle tärkeä ja nyt ajatus siitä isona ja venytettynä luo minulle paniikkia ja painajaisia.
Rakastan työpaikkaani ylikaiken ja en osaa kuvitella itseäni vain koti-äitinä. Ainahan on mahdollisuus että mieheni jäisi kotiin ja minä palaisin töihin.
Lisäksi tähän tilanteeseen tuo tumman varjon se että olen huonovointinen. Toivoisin edes sen menevän ohi.. takuitahan siitäkään ei ole.
Ei minusta taida olla äidiksi... en tiedä. Siksi tänne tämän oman tarinani kirjoitin.
Olen nyt 23v.
Kärsin nuoruudessani syömishäiriöistä, josta jäi ikuinen lihomisen pelko ja joka on nyt valitettavasti käymässä toteen.
Olen tehnyt vuosi sitten abortin. Se meni täysin pieleen ja sen jälkeen sai ahdistuskohtauksia ja paniikkikohtauksia. Vannoin etten tee aborttia enää. Kun odotin, olo oli hirveä, pelkkää oksentelua ja sängyssä makaamista - loppujen lopuksi olin jo niin huonossa kunnossa että minut vietiin ambulanssilla sairaalaan ja päätin abortista.
Nyt pelkään lihomista ja paikkojen venymistä. En tiedä kestänkö henkisesti sitä että joku pilaa vartaloni ja saan raskausarpia (jotka ovat aivan hirveitä...). Kroppa on aina ollut minulle tärkeä ja nyt ajatus siitä isona ja venytettynä luo minulle paniikkia ja painajaisia.
Rakastan työpaikkaani ylikaiken ja en osaa kuvitella itseäni vain koti-äitinä. Ainahan on mahdollisuus että mieheni jäisi kotiin ja minä palaisin töihin.
Lisäksi tähän tilanteeseen tuo tumman varjon se että olen huonovointinen. Toivoisin edes sen menevän ohi.. takuitahan siitäkään ei ole.
Ei minusta taida olla äidiksi... en tiedä. Siksi tänne tämän oman tarinani kirjoitin.
Vastaukset 4
Vanhimmat
kääntyisin pikaisesti joko psykologin tahi psykiatrin puoleen.
tosiaan sinulle lienevät tutut edellämainitut alan asiantuntijat. Ja jos oksentelu menee niin pahaksi että joutuu sairaalaan ei abortti suinkaan ole se jota ensim.edes pitäisi miettiä. Tiputukseenhan siellä laitetaan.
Millainen ehkäisy teillä on ollut kun olet nyt tässä tilanteessa, eli vuosi abortista ja nyt raskaana?
Ei äitiksi synnytä vaan siihen kasvetaan..Mutta vaikutat kyllä niin pinnalliselta ihmiseltä että en voi ymmärtää miksi ylipäätänsä olet hankkiutunut raskaaksi jos kerran ajatus maailmasi on mitä on!
Itse olen todella ylpeä lapsistani enkä kadu hetkeäkään että tein ne vaikka sainkin niitä "kauheita" raskausarpia mutta mielummin niitä sitten kroppaan myös jos saa maailman ihanimmat lapset.
en itsekään hirveästi ole nauttinut tästä raskaana olosta, eli siis
jatkuvasta nuhasta, lihomisesta, väsymyksestä, mutta
en silti tarkoita ettenkö olisi onnellinen tulevasta pienokaisesta :)
Siitä olen ikionnellinen!!!