Eli söin ahdistukseen ja masennukseen cipralexia 1v ajan tuntui että se teki sumuisen olon päähän ja tunteita ei enään ollut mihinkään suuntaan, ei iloa eikä surua, myös nukutti koko ajan. Lihoin sinä aikana ainakin varmaan 5kg (joka paljon jos olen hoikka luonnostaan) ruokahalu lisääntyi.
Sitten lopetin lääkityksen kun tuntui että ei apua, noh pikkuhiljaa puolen vuoden päästä ajauduin taas masennukseen, tällä kertaa tosin en jäänyt sairaslomalle vaan marssin lääkärille ja hän määräsi lääkityksen. Nyt olen viikon syönyt Venlafaxia ja sama sumuisuus tuntuu päässä, ei enään kyllä itketä yhtään enkä saa ahdistuskohtauksia, enkä vaivaa läheisiäni jutuillani. Väsymys on myös tajuton. Jaksan paremmin tehdä asioita, mutta huomaan että sosiaaliset tilanteet pelottaa melkein enemmän. Vaikea katsoa silmiin ja tuntuu että jännittyy koko kroppa. Kaupassakin oli vaikea käydä. Minulla siis epäillään yleistä ahdistuneisuushäiriötä ja varmaan myös sosiaalisten tilanteiden pelko myös. Olen kaiken lisäksi itse asiakaspalvelualalla jossa esiintymistä.
Ennen lääkitystä kun ajattelin menneisyyttäni ja asioitani niin saattaoi ruveta itkettämään tai töissä liikuttui ja tuli tippa linssiin. Nyt ei tapahdu niin.
Mutta miten pääsisi ajattelemasta omia asioita ilman lääkkeitä? Että eläisi hetkessä eikä murehtisi tulevaisuutta tai surisi menneisyyttä.
Sitten lopetin lääkityksen kun tuntui että ei apua, noh pikkuhiljaa puolen vuoden päästä ajauduin taas masennukseen, tällä kertaa tosin en jäänyt sairaslomalle vaan marssin lääkärille ja hän määräsi lääkityksen. Nyt olen viikon syönyt Venlafaxia ja sama sumuisuus tuntuu päässä, ei enään kyllä itketä yhtään enkä saa ahdistuskohtauksia, enkä vaivaa läheisiäni jutuillani. Väsymys on myös tajuton. Jaksan paremmin tehdä asioita, mutta huomaan että sosiaaliset tilanteet pelottaa melkein enemmän. Vaikea katsoa silmiin ja tuntuu että jännittyy koko kroppa. Kaupassakin oli vaikea käydä. Minulla siis epäillään yleistä ahdistuneisuushäiriötä ja varmaan myös sosiaalisten tilanteiden pelko myös. Olen kaiken lisäksi itse asiakaspalvelualalla jossa esiintymistä.
Ennen lääkitystä kun ajattelin menneisyyttäni ja asioitani niin saattaoi ruveta itkettämään tai töissä liikuttui ja tuli tippa linssiin. Nyt ei tapahdu niin.
Mutta miten pääsisi ajattelemasta omia asioita ilman lääkkeitä? Että eläisi hetkessä eikä murehtisi tulevaisuutta tai surisi menneisyyttä.
Vastaukset 13
Vanhimmat
Mulla oli citalorpam joku puolitoista vuotta. Ja se teki sellasen sumuisen olon, eipä juuri naurattanut eikä itkettänyt. Mikään ei oikein tuntunut miltään. Mutta ruokahalut katosivat mielestäni ja laihduin.
Ahdistava olo kyllä tuli jotenkin läpi. Mielestäni jäin jotenkin ylikierroksille vaikka en suoranaisesti ainakaan fyysisesti rasittanut itseäni. Henkisesti kyllä rasitin.
Aika ainakin kului nopeasti, kai tuo tilanteessa oleminen hämärtyi ja näin jälkikäteen ei muista ehkä niin hyvin noista lääkeajoista.
Väsymystä oli jatkuvasti ja en ymmärrä mihin se unen laadukkuus hävisi. Aamulla kun heräsi niin ennen oli pirteä tai sellanen rento, nykyään pumppu hakkaa kovemmin kuin nukkumaan mennessä ja miettii, josko vielä sais unta. Uni on kovin laadutonta aamuyöstä, mikä sitten päivänmittaan näkyy varmaan.
Lääkkeiden käytön aikana minulla oli sama homma, eli vaikea katsoa ihmisiä silmiin yms. olla kanssakäymisissä. Kaupassa käynti oli karmivaa pakkopullaa. Elämä tuntui suorittamiselta, kroppa jännittynyt alati.
Nykyään teen jopa tahallani pieniä kauppaostoksia noissa marketeissa, sillä niissä olen saanut nähdä vastakkaisen sukupuolen katseita minuun, mikä on tuntunut niin kiehtovalta pitkästä aikaa.
Nyt sitten olen saattanut jonkun myönteisen kaverikeskustelun jälkeen olla kovin tunteikkaisessa olotilassa. Aamulla esim. kun kuuntelin uuden hyvän musiikkikappaleen niin tippa tuli linssiin! Vähänkö säikähdin, että hei, minä, joka en ole itkenyt vuosiin niin herkistelen noin.
Olen varmasti tunneloukussa, jossa en saa purettua negatiivisia ja ahdistavia tunteita ulos. Päähän ne jäävät pyörimään mutta eroon niistä ei pääse kovin hyvin. Ja kun niitä tunteita on sullonut vuosia, niin ne saattavat pyrkiä ulos ryöpsähtäen, jolloin pelästyn kun en osaa niitä kontrolloidusti käsitellä. Vähän niin kuin oppisi uudelleen itseään.
Minulla oli pari kirjekaveria mutta kun pääsin purkamaan mietteitä syviä, niin eipä sitten enää vastauksia tullutkaan. Ihmiset kaikkoavat ja säikkyvät jos he kohtaavat ahdistusta tai masennusta.
Onko sinulle edes ehdotettu psykoterapiaa?
Olisitko halukas?
Yleinen ahdistuneisuushäiriö on ainakin sellainen, johon usein suositellaan psykoterapiaa.
Minuun ei lääkitys teho,a
Eihän viikon lääkityksen jälkeen voi sanoa sen vaikutuksista juuta eikä jaata. Usein masennuslääkkeet aluksi aiheuttavat tunnetta ahdistuneisuuden pahenemista, vaikka lopulta sitä helpottavatkin. Venlafaksiini ei ainakaan lihota, ellei sitten masennus ole aiheuttanut ruokahalun heikkenemistä. Ruokahalun paraneminen on hyvä merkki, ellei sitten tolkuttomasti syötätä. (Masennuslääkkeistä mirtatsapiini syötättää, muttei kaikkia.)
Vaikea vastata, miten masennuslääkkeet vaikuttavat, koska itsekin olen huomannut ihan erilaisia vaikutuksia vuosien mittaan. Sairastan vakavaa masennusta (tosin en oireile juuri nyt!) ja tarvitsen lääkityksen lopun elämääni. Voin sanoa, että tunne tunteiden latistumisesta voi johtua sairaudestakin eikä lääkkeestä. Minua ainakin suru surettaa ja tunne-elämässä on iloa ja surua voidessani paremmin, mistä suuri osa on lääkityksen ansiota. Ainoastaan ahdistunut tyhjyys, tuskainen epätoivo ja muut vakavaan masennukseen liittyvät kärsimystunteet ovat poissa. Pidän niitä sairauden viheliäisinä oireina, enkä todellakaan kaipaa niitä elämääni. Johtuisiko masennuslääkkeiden vaikutuksen erilainen kokeminen sairauden eri vaiheista eri oireineen ja niiden mahdollisista neurokemiallisista vastaavuuksista keskushermostossa? Mene ja tiedä.
Toivotan sinulle valoisaa kevättalvea!
Eli olen menossa ryhmäterapiaan, sitä suositeltiin, kun takana eristäytymisen tunne ja kiusaamista kouluikäisenä (yläaste-lukio)
Tosiaan jaksan paremmin rasitusta mutta sumuinen olo vaan jatkuu ja se ahdistus, eli saattaa ahdistaa sellaisen tutun kanssa joka on läheinen mutta ei ole pitkään aikaan tavannut.
Mene ryhmäterapiaan! Huomaat, että ihmisiä me kaikki vain olemme vaivoinemme, kuka minkäkin lainen..
Itselläni käytössä Cipralex 10mg ja auttaa kyllä minua. Ei tule märehdittyä yksiä ja samoja asioita ympäri vuorokauden surullisena enkä ole jatkuvasti kärttyinen ja levoton. Tosin alkoholia tulee välttää lähes kokonaan, koska juuri viime viikonloppuna join illan aikana vain neljä siideriä ja sen jälkeen olen ollut taas sama entiseni; parun ja suren ja raivoan yksinäni.
käytän ketipinor unta parantavaa,lamictal, kaksi mialais lääkettä ja 4 vuotta vaihdellu,venlafax ja kaikkea muuta..nyt on olo hyvä lamictalin ansiosta luulisin mutta 1,5vuodessa huomasin yhtäkkiä että olen lihonnut 20kg!nyt kun olo on hyvä niin olen todella maassa kun paino ei sit putoa vaikka olisin syömättä tai hiilari diettejä..toivon todella epätoivoisesti apua!
Henk koht olen lääkitystä vastaan täysin, ellei mene oksenteluksi jne.. :/
Minulla sama sumuisuus ennen lääkitystä. Lääkityksen jälkeen aloin käymään pyörällä töissä, olemaan onnellinen täysin hirveään, aivan sanoinkuvaamattoman oksettavaan ja hirviömäiseen suhteeseeni, enkä ajatellut yhtään mitään enää koko lääkityksen aikana.
Lääkityksen lopetettuani ymmärsin minkälaiseen jamaan olin elämäni oikein asettanut. Ongelmani johtuivat jostain, eivätkä lääkkeet auttaneet ollenkaan. En saanut psykiatrista hoitoa, tai minkäänlaista tukea. Lopetin lääkityksen kun annosta nostettiin nelinkertaiseksi alkuperäisestä.
ELämäni on vieläkin sekaisin, mutta ties missä kunnossa olisin jos en olisi kiitos luojalle tajunnut lopettaa ajoissa.
Lääkkeet pannaan ehdottomasti, ja puolueellinen mielipiteeni elämäni hajoilemisen jälkeen on että lääkärini oikeuteen ja pois virasta, koska olen niin saatanan vihainen välillä. Ainakin osaan olla jotain.
Onko parempi käydä terapiassa ilman lääkitystä vai lääkityksen kanssa? Itselläni ilman lääkitystä rupesi pelottamaan vakava sairastuminen ja kuvittelin olevani skitsofreenikko. Ajattelin jotenkin myös että mies "heijasti" taudin minuun, koska hänen tätinsä sairasti sitä.....että meillä oli joku kilpailu siitä kumpi on terveempi ja mies oli vahvempi ja minä heikko kun sairastuin. Lääkityksen aloitettuani olen saanut taas kaikki ns. reilaan eli en ajattele koko ajan sairastavani jotain.
Nyt olen miettinyt että kannattaako syödä lääkkeita kun terapia alkaa, kummasta olisi enempi hyötyä.
Tosin jos jätän lääkityksen niin rupean varmaan kuvittelemaan kaikkea terapiasta, että muut kertoilevat juttuja minusta eteenpäin jne.
Minusta se on ihan jokaisen oma asia käyttääkö ylipäätään lääkitystä ja käyttääkö lääkitystä psykoterapian aikana. Jos lääkityksestä' on apua, niin eikö sitä silloin kannata käyttää.
Minuun lääkitys ei tehoa ja olen käynyt vakavasti masentuneena psykoterapiassa, se on ollut joskus todella rankkaa, mutta koska en käynyt töissä, vaan olisi sairauslomalla ja kuntoutustuella, niin ei ole ollut mitään ongelmaa, että olisi pitänyt jaksaa jotain. Psykoterapiahan on rankkaa psyykkistä työtä, joten ihan siitäkin voi mennä väliaikaisesti aika huonoon kuntoon.
Miksi on niin, että lääkkeistä ei saisi tulla huonoja oloja, mutta jos psykoterapiasta menee elämä ihan päreiksi, niin se onkin OK, eli se kuitataan vain sanomalla, että terapia on rankkaa psyykkistä työtä? Eikö terapiassa ole jotain pahasti vialla, jos se meinaa suistaa elämän raiteiltaan sen sijaan, että auttaisi?
Oletan, että olet käynyt jossain sellaisessa "analyyttisessä" terapiassa, jossa kaivellaan lapsuutta ja vedetään rajuja ja mielivaltaisia johtopäätöksiä milloin mistäkin masennuksen kannalta epäoleellisesta asiasta. Sellainen terapia sekoittaa monen ihmisen elämän pahemmin kuin mikään mielialalääke pystyy sekoittamaan, mutta jostain syystä vain lääkkeitä saa nykyään kritisoida.
JOO. OLET OIKEASSA...
Eiköhän riipu terapian laadusta ja pituudesta. Onhan niitä niin moneen lähtöön erilaisia terapiasuuntauksia, joten kannattaa tarkkaan miettiä( jos jaksaa), millanen terapia olisi parasta ittelle.
Kriisiterapia on hyvä esim. kuolemantapauksissa ja erilasissa kriiseissä, jos masis johtuu sellasesta.
Analyyttinen taitaapi olla vihon viimeinen masennukseen, josta masennuksesta tulis päästä. Mitä järkeä on mennä vuosia tai jopa vuosikymmeniä taaksepäin jauhamaan menneitä.-mutta sitten, jos jokin asia menneisyydestä pompaa jo niin pahana päivittäin, että se haittaa omaa elämää.
Tuskin mielialalääke sekoittaa kenenkään pään silloin, jos se on määrätty tarpeeseen eli todellakin keskivaikeaan tai vaikeaan masennukseen. Vakavasti masentunut ei pärjää ilman lääkettä. Ainakin akuuttivaihe tulee saada paranemaan.
Ja syyt, mistä masennus johtuu on kyllä hyvä sevittää ellei sitten ole perinnöllinen sisäsyntyinen, johon ei tarvita sen kummemmin laukaisevaa tekijää. Tarvitaan vaan lääke, joka korjaa puuttuvan aineen.