Juuri kun luulen
tietäväni
kuulevani sinut
huomaan
korvieni
vääristävän tuulen laulua
meren kohinaa
Kun luulen tuntevani
sinut
huomaan seisovani
keskellä kymmeniä
hentoja runkoja
jotka kaipaisivat
harvennusta
tietäväni
kuulevani sinut
huomaan
korvieni
vääristävän tuulen laulua
meren kohinaa
Kun luulen tuntevani
sinut
huomaan seisovani
keskellä kymmeniä
hentoja runkoja
jotka kaipaisivat
harvennusta
Vastaukset 13
Vanhimmat
kaiketi on runossasi,
pidin.
niinkin. Samalla
pettymystä. Runoni henkilön kanssa
juuri tuossa keskustelin ja
huomasin, että
huti tuli - väärää olettamusta.
Kaikki.
Tämä rakkaustarinani
loppui tähän.
Viimeinkin.
Hyvää jatkoa sinulle Linda, olet tietämättäsi
tukena varmaan monille...
Taidokkaasti rakennettu että kerrottu,joka
saa hetkeksi pysähtymään kuin miettimään
että miten eri tavoin voi rakkauden tulkita
kirjoittamalla - Taidokasta !
Tuo tulkinnan ajatus on kovin kiehtova - omien kokemuksiemme taustaa vasten sen teemme kukin tavallamme. Todellisuus - mustavalkoinen se ei ole koskaan.. Kiitän kommentistasi, kohdalleni harvoin osuneesta.
Jokaisella on omat kokemuksesta eri vaiheista
että miten kaiken koemme itsessämme,mitä
kohdallemme eteen tulee.
Kuten osuvasti tuossa sanot todellisuus ei ole
mustavalkoista,jopa monenkirjavaakin.
Jonkin aikaa minulla on täällä ollut hiukka
hiljaisempaa mutta pyrin edelleen niin
kirjoittamaan kuin kommentoimaankin
lukemisen oheen.
Kiitos myös Sinulle ja Hyvää maaliskuuta.
kirjoittelua tänne, eläminen vie aikaani kasvavalla puristusotteellaan. Elämästäkin voi, sanovat viisaammat, tulla riippuvaiseksi. Elämä saattaa liukua ohi, ajattelin yrittää edes peesata.. *virnistää sieraimet korviaan hipoen - hiukan tuskaisesti - sammuttaen hampaidensa loiston heti kameran poistuessa paikalta* -hymiö. Iloa kirjoittelu- ja kommentointityöhösi!
Jännästi sanottu ... tulla elämästä riippuvaiseksi ... monesti
ainakin itse huomannut että täältä löytyy upeita erilaisia
sanontoja --- olisi pitänyt alkaa pitämään niistä kirjaa ---
mutta sehän olisi jo mennyt ns. kopiointipuolelle.
Kuitenkin niistä itse rakentaen - vaikkapa runoutta - tämähän
on niin tyypillistä minua että vasta myöhäisessä tajuaa.
Lopettelet - ja vasta kun Sinut löysin täältä - jos kuitenkin
edes välillä huomauttelisit täällä runoillasi ... aina voi toivoa,
ymmärtäen puristusotteesi Elämään.
Kiitos Sinulle - lämpimistä sanoistasi ja hymyilen vastuullisesti,
että kun kirjoitit ----,työhösi... asetitit nyt minulle rimakauhun.
lahjakkaita runoilijoita lienee täällä. Minä en ole runoilija lainkaan, joten en kaipaa kommentteja. Enkä kirjoita usein, sillä en arvosta runoutta kirjallisuuden muotona. Omat pätkäni täällä ovat vain sanoja peräkkäin. Ei sen kummempaa. Ihan kiva, jos joku joskus kiinnostuu. Yleensä onnistun loukkaamaan kaikkia. Siksi taas vetäydyn ennen kuin kiehahtaa. Että näin. Kiitos kumminkin yrityksestä - en taida kovin pian palailla "kehiin".
Eiköhän me kaikki olla ainoastaan enemmän tai vähemmän
harrastelijoita ja hyvähän täällä on lukea muiden runoja
että yrittää niitä kommentoida omista lähtökohdistaan.
Tuo ns.pätkäsi johon kommentoin,ei ollut ainakaan minulle
"vaan pätkä",sillä siinä oli jotain johon kiinnitin huomiota
ja - Älä aliarvioi itseäsi - se on pahinta mitä voit itsellesi
tehdä,jopa lukijoillekin,etenkin niille jotka pääsevät sisällesi.
Ketä tai keitä runoillasi täällä voisit loukata - Et ainakaan minua.
Näyttäydy,äläkä piiloudu,äläkä lannistu - ethän ... pyyntöni !
ettet enää kommentoi. Kiitos. Lähinnä puran ajatuksiani - ei lähelleni, varsinkaan sisälleni - tarvitse kenenkään päästäkään. Siellä ei ole mitään nähtävää.
Kiitos -
perun pyyntöni !
Ystäv.terv.Dolan
koskettavaa elämänmakuisuutta - ihminen heijastelee tunteitaan luonnon kautta (antropomorfismin ja personifikaation ilmiöt) joten tuuli ja meren kohina ovat vähintääkin sopivia kuvaamaan tunnetta, ajatusta, pohdintaa siitä kuinka lähimmäisen näen ja koen ja kuinka hän minut - kirjoitettuna tyylillä joka vetoaa minuun. Surullisuudesta huolimatta teksti on kaunis.
Luin aikoinaan
kirjan
"Haudatkaa sydämeni
Wounded Kneehen"
Palaan usein sen sanojen äärelle, intiaanit puhuvat
luonnosta ja ihmisyydestä ja ihmisen petollisuudesta luontoa ja itseään kohtaan; "Maa kuuluu sille, joka sen on luonut" tai "Vain maa kestää"
(Minä olen kai pensaskataja, rauhoittamaton ja siksi pakostakin sitkeä peijakas,
olen osa metsää - aurinko ylläni ja maa voimanani)