Hei, olen yläasteen jälkeen syrjäytynyt kokonaan opiskelu elämästä ja kaikesta muustakin.
3-4 vuotta olen vain istunut koneella neljän seinän sisällä mutta nyt itsevarmuuteni ja itsetuntoni ovat nousseet sitä myötä, kun olen laihduttanut 25kiloa, aikuistunut, ruvennut käymään punttisalilla, päässyt eroon finneistä, aloittanut uuden harrastuksen ja olen myös päässyt eroon masennuksesta ja epätoivosta.
Ensimmäistä kertaa vuosiin olo on sellainen, että pystyisin itsenäistymään ja aloittamaan opiskelut.
Mutta ongelmana on sosiaalisten tilanteiden pelko ja yksinäisyys.
En uskalla puhua tuntemattomille ihmisille tai olla heidän seurassa ja minulla ei ole yhtään kaveria niin ei ole ketään, joka pystyis auttamaan pääsemään eroon näistä mun peloistani. (Esim. Käymällä leffoissa, kaupassa tai jossain muualla minun kanssani.)
Minua ahdistaa se, että koko tän itsenäistymis prosessin joudun tekemään kokonaan yksin.
Ahdistaa myös se, että tääl kyläs missä asun ei ole kunnollisia kouluja niin joutuisin käymään 20km päässä opiskelemassa ja sitä varten mun pitäis hommata autokortti mutta en kykene edes menemään autokouluun...
En myöskään osaa hoitaa omia asioitani ja äiti maksaa kaikki laskut ja käy kaupassa.(Asun äidin luona.)
Olen 10 vuotta käynyt terapeuteilla, psykiatrilla ja nuoriso psykologilla eikä niistä ole ollut minulle mitään apua.(Osasto hoitoa ovat ehdotelleet mutta se vain pahentaisi tilannettani.) Minulla on myös ollut 2 eri lääkitystä (Cipralex ja Efexor), jotka olen jo lopettanut, koska niistä ei ollut apua enkä enää suostu ottamaan lääkkeitä. (Olo on parantunut sen jälkeen, kun lopetin.)
Pelkään ihan oikeasti, että olen koko loppuelämän yksin enkä saa mitään aikaan ja asun vielä joskus 30 vuotiaana äidin luona ja lopulta päädyn kadulle, kun vanhempani kuolevat.. :(
3-4 vuotta olen vain istunut koneella neljän seinän sisällä mutta nyt itsevarmuuteni ja itsetuntoni ovat nousseet sitä myötä, kun olen laihduttanut 25kiloa, aikuistunut, ruvennut käymään punttisalilla, päässyt eroon finneistä, aloittanut uuden harrastuksen ja olen myös päässyt eroon masennuksesta ja epätoivosta.
Ensimmäistä kertaa vuosiin olo on sellainen, että pystyisin itsenäistymään ja aloittamaan opiskelut.
Mutta ongelmana on sosiaalisten tilanteiden pelko ja yksinäisyys.
En uskalla puhua tuntemattomille ihmisille tai olla heidän seurassa ja minulla ei ole yhtään kaveria niin ei ole ketään, joka pystyis auttamaan pääsemään eroon näistä mun peloistani. (Esim. Käymällä leffoissa, kaupassa tai jossain muualla minun kanssani.)
Minua ahdistaa se, että koko tän itsenäistymis prosessin joudun tekemään kokonaan yksin.
Ahdistaa myös se, että tääl kyläs missä asun ei ole kunnollisia kouluja niin joutuisin käymään 20km päässä opiskelemassa ja sitä varten mun pitäis hommata autokortti mutta en kykene edes menemään autokouluun...
En myöskään osaa hoitaa omia asioitani ja äiti maksaa kaikki laskut ja käy kaupassa.(Asun äidin luona.)
Olen 10 vuotta käynyt terapeuteilla, psykiatrilla ja nuoriso psykologilla eikä niistä ole ollut minulle mitään apua.(Osasto hoitoa ovat ehdotelleet mutta se vain pahentaisi tilannettani.) Minulla on myös ollut 2 eri lääkitystä (Cipralex ja Efexor), jotka olen jo lopettanut, koska niistä ei ollut apua enkä enää suostu ottamaan lääkkeitä. (Olo on parantunut sen jälkeen, kun lopetin.)
Pelkään ihan oikeasti, että olen koko loppuelämän yksin enkä saa mitään aikaan ja asun vielä joskus 30 vuotiaana äidin luona ja lopulta päädyn kadulle, kun vanhempani kuolevat.. :(
Vastaukset 15
Vanhimmat
Et sää kadulle joutuis vaikka vanhemmat kuolis. Sosiaalitoimistosta saisit rahaa elämiseen.
Voisithan muuttaa opiskelu paikkakunnalle. Yks vaihtoehto olis että menisit työvoimatoimistoon juttelemaan tilanteestasi, sen kautta vois löytyä joku ratkaisu. tai sitten menisit sossuun.
Käyt siis mielenterveystoimistossa?? siellähän on henkilö joka auttaa ihmisiä eteenpäin, joku sosiaaaliyöntekijä , voisit pyytää vaikka aikaa sille
En uskalla mennä työvoimatoimistoon tai sossulle.
"Käyt siis mielenterveystoimistossa??"
En missään mielenterveystoimistossa käy vaan terveyskeskuksen perheneuvolassa käyn äidin kanssa terapeutin ja psykiatrin luona.
"Voisithan muuttaa opiskelu paikkakunnalle"
Ei mulla oo rahaa asuntoon, ja muutenkin tulis liian kalliiks, jos jostain syystä opiskelu alkaa ahdistamaan ja joudun sitten muuttamaan takaisin kotiin.
2 kertaa olen muuttanut 40km päähän isän luokse asumaan ja koittanut aloittaa opiskelut ja molemmilla kerroilla muutin takaisin äidin luokse. pelkään, että tää sama kuvio toistuu, jos muutan yksin asumaan.
3-4v yksin, ei ihmiskontaktia muu kuin äitykkä. Kuntosalilla pystyt käymään, mut muut paikat jostain syystä sit ahistaa... hmm joo sellaista. Mut joo, yleensä tota sun vaihetta sanotaan pullosta ulos tulemiseksi. Varmaan toi syrjäytyminen johtui muusta, kuin ton konees käytöstä kuitenkin? Muuten kuulostais enempi valinnalta.
Kuntosalilla käyn aamulla, kun siellä ei ole ketään. Ja silloinkin, jos näen kuntosalin edessä auton niin käännyn takaisin kotiin ja menen möyhemmin.
Ja, jos sinne kuntosalille tulee joku silloin, kun olen siellä niin, niin lähden pois.
"Muuten kuulostais enempi valinnalta. "
Haluan elämääni muutosta ja jos minä haluaisin elää tällä tavalla niin en varmaan kävisi terapeutilla ja psykiatrilla? Tai kyselisi täältä neuvoja.
Joo käy vaan, jos se on hyvä (ja yksityinen, mille joudut maksaa kivasti), niin se vie sut ihmisten keskelle ja pakottaa sut kohtaamaan niitä, eli tulemaan sieltä omasta tekemästäsi pikku pullosta ulos. Kuitenkin ihmettelen, jos muut tuntemattomat tekee hallaa, niin miksei se psykologi. Miten sen olet pystynyt kohtaamaan aikoinaan, kuitenkaan sitäkään tunne niin? Vai onko sun äitis joku tukivara siihen sitten tai hoitaa puhumisen sun puolesta? Jos oikeest olisit itsevarma tai omaisit hyvän itsetunnon (mikä nyt on sama asia), niin uskaltaisit kohdata ihmisiä kyllä ja jutella niille/katsoa silmiin. No, kuitenkin tuo kaikki liittyy tohon sun itsenäistymiseen ja vain sä ite sen voit tehdä, eikä kukaan muu sun puolesta. Tuntuu vaan, et sulla on liikaa odotuksia itseesi muiden suhteen ja vetäydyt sen takia pois. Et relaa vähän.
Itseo olen 23v nainen ja kärsinyt vähintäänkin 10 vuotta, vasta viime kesänä kävin lääkärillä ja sain masennuslääkkeitä joista itselleni on ollut apua oireisiin. Kuitenkin olen jo ehtinyt syrjäytyä, yläasteen jälkeen on jäänyt kaksi koulua kesken ja jossain vaiheessa tilanne paheni niin, että en enää pystynyt hakemaan töitäkään (vaikka olen aiemmin ollut eri työpaikoissa). Nyt sitten haen väkisin yhteishaussa johonkin koulutukseen ja ennen opiskelujen alkua nostan lääkeannosta taas. Olen asunut yksin vuosia ja olen yksinäinen. Eniten ärsyttää sellaiset pikkujutut minkä tekemisessä ei ole muilla ihmisillä mitään ongelmia. Esim. juuri tänään olisin mennyt tankkaamaan auton, mutta tankilla oli jatkuvasti ruuhkaa, ajelin edes takaisin siinä ja odotin, että tulisi sopiva väli. En kestä tankata autoa, jos taakse tulee jonoa ja minua katsotaan takana olevasta autosta.
"ihmettelen, jos muut tuntemattomat tekee hallaa, niin miksei se psykologi."
Aluksi kävin aina äidin kanssa psykologeilla ja hän puhui aina puolestani.
Myös nykyäänkin käyn välillä äidin kanssa terapeutilla ja hän puhuu puolestani mutta kykenen myös menemään yksin.
Muutenkin lääkärit ovat aina tuntuneet jotenkin turvallisilta.
"Jos oikeest olisit itsevarma tai omaisit hyvän itsetunnon (mikä nyt on sama asia), niin uskaltaisit kohdata ihmisiä kyllä ja jutella niille/katsoa silmiin."
Sosiaalifobiaa ja ujoutta ei pidä sekoittaa toisiinsa.
Sosiaalifobia on sairaus siinä missä muutkin fobiat, eikä sillä välttämättä ole mitään tekemistä itsevarmuuden kanssa.
Vaikka kyllä se hieman syö itsevarmuutta, että mä asun yhä äidin luona enkä ole opiskelemassa tai töissä. Niin en ehkä ole täysin itsevarma.
Ujous, tuo asia mikä käy ylpeyden eteen. Et se on vaan niin vanhoillinen käsite mun mielestä. Toisin, jos mietit, niin miksi sulle voisi kehittyä sosiaalifobia, kun et kerta ole edes tekemisissä ihmisten kanssa, ketkä sut voisi torjua ja nöyryyttää sun "itsevarman" olemuksen kerta? Edelleenkin jonkinlainen oma henkinen ennakkoasenne muita kohtaan mun mielestä, päästä äiteestä irti ja ota itse homam haltuun varsinkin jo tossa iässä. Itsevarma henkilö ei muutenkaan välitä paskaakaan, mitä muut ajattelee/näkee, vaan toimii niinkuin ite parhaaksi näkee. Jos, oikeasti olet tuon ikäinen, niin varmasti armeijakin jo kolkuttaa ovea ja olet saanut lykkäystä kenties, niin aika hoitaa "ongelma" pois alta, jollet pidempään sivariin tai "vankilaan" halua istuun vuodeksi ja silti joutuis kohtaamaan ihmisiä.
Sain vapautuksen armeijasta ja sivarista.
Ja enkä minä välitä mitä muut minusta ajattelevat mutta kaikki semmoset pikkujutut aiheuttavat ahdistusta ja välillä jopa paniikkia.
Ei tuo jeesustelija tiedä mitään sosiaalisten tilanteiden pelosta.
"Toisin, jos mietit, niin miksi sulle voisi kehittyä sosiaalifobia, kun et kerta ole edes tekemisissä ihmisten kanssa, ketkä sut voisi torjua ja nöyryyttää sun "itsevarman" olemuksen kerta?"
No kun se fobia on KEHITTYNYT JO aikoja sitten!
Hihi, jollet ole trolli, niin et tajunnu pätkääkään mitä tuolla ajoin takaa. Vinkki: ristiriita, sanooko se jotain.
Itselläni konkreettiset muutokset (työ-/opiskelupaikan haku, muutto), asteittainen siedättäminen ja beetasalpaajat auttoivat. Ongelmasta ei välttämättä pääse koskaan eroon, mutta sen kanssa voi oppia elämään.
"Toisinaan on uskalluttava vaaroihin, muuten ihminen ei ole ihminen vaan vain pieni rikkahippunen". Joonatan/Veljeni Leijonamieli, Astrid Lindgren
Itse olen noin kolmekymppinen, enkä vieläkään ole itsenäistynyt. Samoja sosiaalisia pelkoja mulla on kuin sulla, ja esim. kaupassa yksin käynti tuottaa suuria ongelmia. Pyrin kartoittamaan jokaisen sosiaalisen tilanteen mahdollisimman huolellisesti etukäteen, jotta en vain "munaisi" niissä... Erittäin rasittavaa ja elämää hankaloittavaa!
Satunnaiset lyhyet sosiaaliset kanssakäymiset ovat ihan piristäviä, mutta pitkäaikaiset eivät: Mihin tahansa laitokseen (peruskoulu, lukio, armeija jne) olen mennytkin, aina olen joutunut pitemmällä aikavälillä kiusatuksi ja syrjityksi. En uskalla hakea työpaikkaakaan, koska pelkään, että sama jatkuu. Opiskelut pitäisi nyt ensiksi saattaa loppuun, mutta minkäs teet, kun en uskalla istua tunneilla (ja jos uskallan, mietin vain mitä muut ajattelevat minusta, enkä opi mitään).
Nii mis sä asut? Jos haluut apuu nii voin auttaa ittellä samaa kokemusta.