Mä olen ihan neuvoton. Ikää mulle on kertynyt jo kohta 27 vuotta, joten en ole mikään tyttönen enää. Tää on vaan vähän niinkun ikuisuusongelma mulle ja vähän niinkun taistelua mun itteni kanssa.
Mua kiusattiin aika paljon aikoinaan koulussa, vaikken mikään kauhea nyhverö ollutkaan. Se ilmeisesti jätti jälkensä sitten. Meni parisen vuotta aika pahan paniikkihäiriön kourissa, joka sitten onneksi helpotti vähitellen. Tosin vielä tänäkin päivänä tietyt sosiaaliset tilanteet saattaa pelottaa aivan älyttömästi. Päällepäin asia ei välttämättä näy ollenkaan. Seurustelin sitten vuoden verran 18-vuotiaana yhden mielettömän ihanan miekkosen kanssa, mutta se sitten kaatui ja sen jälkeen sainkin päähäni jostakin, etten kelpaa siis kenellekkään.
Tiedän olevani ok-näköinen, nättikin. Kropastanikin olen pitänyt parhaani mukaan huolta ja pukeudun melko trendikkäästi. Häpeän kuitenkin tätä sosiaalista pelkoani niin paljon, että olen ajanut väkisin itseäni tilanteisiin, jossa joudun olemaan huomion keskipisteenä. Seurauksena on se, että höpisen vaikka mitä, koska ajatus ei juokse ja haluan tilanteesta pois. Olenkin tosi pirteä ja lasken leikkiä kaiken aikaa (peittää epävarmuuden), mutta se onkin vain pintaa.
Olen seurustellut vuosien varrella pariinkin otteeseen ja suhteet ovat aina olleet pitkiä. Olen aina pelännyt kuollakseni yksin jäämistä jostain syystä, ehkä juuri sen hylätyn tunteen takia. En ole uskaltanut enää rakastua kehenkään, joka olisi ns. minun yläpuolellani ja sitten olenkin usein kyllästynyt suhteessani. Pelkoni ovat todella syvällä. Nämä kaikki olen oppinut peittämään itsepäisen ja kovankin kuoren sisään.
Ulospäin näytän todella energiseltä, päämäärätietoiselta ja etenkin helposti lähestyttävältä. Olen huomannut tosin, että kun ihmiset tutustuvat minuun, niin he kiusaantuvat huomattuaan epävarmuuteni ja minä taas kiusaannun huomatessani, etten kelpaisi itsenäni. Minulla vain kestää todella kauan, ennekuin tunnen oloni kotoisaksi toisen seurassa ja voin puhua vapautuneesti, siihen mennessä huomaankin jääneeni taas yksin. Olenkin alkanut vältellä näitä tilanteita. Sanon vain pikaiset moit ja vaihdan pari sanaa ja jatkan matkaa kiireverukkeella. Ennemmin energinen kuin epävarma mielikuva.
Olen silti yksinäinen, vaikka kaikki luulevat että minulla on paljon kavereita. En myöskään uskalla tutustua miehiin jotka minua oikeasti kiinnostavat. Mitä siis tekisin että pääsisin tästä oravanpyörästä?!
Mua kiusattiin aika paljon aikoinaan koulussa, vaikken mikään kauhea nyhverö ollutkaan. Se ilmeisesti jätti jälkensä sitten. Meni parisen vuotta aika pahan paniikkihäiriön kourissa, joka sitten onneksi helpotti vähitellen. Tosin vielä tänäkin päivänä tietyt sosiaaliset tilanteet saattaa pelottaa aivan älyttömästi. Päällepäin asia ei välttämättä näy ollenkaan. Seurustelin sitten vuoden verran 18-vuotiaana yhden mielettömän ihanan miekkosen kanssa, mutta se sitten kaatui ja sen jälkeen sainkin päähäni jostakin, etten kelpaa siis kenellekkään.
Tiedän olevani ok-näköinen, nättikin. Kropastanikin olen pitänyt parhaani mukaan huolta ja pukeudun melko trendikkäästi. Häpeän kuitenkin tätä sosiaalista pelkoani niin paljon, että olen ajanut väkisin itseäni tilanteisiin, jossa joudun olemaan huomion keskipisteenä. Seurauksena on se, että höpisen vaikka mitä, koska ajatus ei juokse ja haluan tilanteesta pois. Olenkin tosi pirteä ja lasken leikkiä kaiken aikaa (peittää epävarmuuden), mutta se onkin vain pintaa.
Olen seurustellut vuosien varrella pariinkin otteeseen ja suhteet ovat aina olleet pitkiä. Olen aina pelännyt kuollakseni yksin jäämistä jostain syystä, ehkä juuri sen hylätyn tunteen takia. En ole uskaltanut enää rakastua kehenkään, joka olisi ns. minun yläpuolellani ja sitten olenkin usein kyllästynyt suhteessani. Pelkoni ovat todella syvällä. Nämä kaikki olen oppinut peittämään itsepäisen ja kovankin kuoren sisään.
Ulospäin näytän todella energiseltä, päämäärätietoiselta ja etenkin helposti lähestyttävältä. Olen huomannut tosin, että kun ihmiset tutustuvat minuun, niin he kiusaantuvat huomattuaan epävarmuuteni ja minä taas kiusaannun huomatessani, etten kelpaisi itsenäni. Minulla vain kestää todella kauan, ennekuin tunnen oloni kotoisaksi toisen seurassa ja voin puhua vapautuneesti, siihen mennessä huomaankin jääneeni taas yksin. Olenkin alkanut vältellä näitä tilanteita. Sanon vain pikaiset moit ja vaihdan pari sanaa ja jatkan matkaa kiireverukkeella. Ennemmin energinen kuin epävarma mielikuva.
Olen silti yksinäinen, vaikka kaikki luulevat että minulla on paljon kavereita. En myöskään uskalla tutustua miehiin jotka minua oikeasti kiinnostavat. Mitä siis tekisin että pääsisin tästä oravanpyörästä?!
Vastaukset 5
Vanhimmat
En voi muuta sanoa ku että tuo teksti oli kuin suoraan mun suusta, ja oon mäki jo 23 wee! Tsemppiä vaan, mäki yritän rohkaistua koko ajan..
Minuakin kiusattiin koulussa sekä ala-asteella että yläasteella ja siitä jäi varmasti arpia. Nyt en enää ole pitkään aikaan asunut kouluaikaisessa paikassa enkä myöskään tavannut kiusaajia. Hyvä näin!
Mullakin on ollut vaikeuksia ihmissuhteissa, olen seurustellut, minut on jätetty, olen itse jättänyt jne.
Silti muistan elää ja mennä elämässäni koko ajan eteen päin. Nyt mulla on varsin sosiaalinen työ, olen sekä opas että opettaja. Vaikka tällainen työ jännittääkin, ei pelkoa kannata kuitenkaan piilottaa. Opettajakin voi sanoa oppilaille, että nyt opettajaa jostain syystä jännittää tänään kauheasti. Joku voi hieman miettiä, että mites ope voi jännittää, mutta suurin osa kokee varmasti myös turvallisuuden tunnetta. Ope varmasti ymmärtää oppilaita.
Sun kannattaa tuoda jännityksesi esille, kun juttelet ihmisten kanssa. Älä liiaksi piiloudu oikeilta tunteiltasi. Voit silti höpöttää kaikenlaista, mutta jos jännität, voit aina sanoa, että sua on kohdeltu kaltoin menneisyydessä.
Reippaasti vain ihmisten ilmoille. Rupea harrastamaan uusia juttuja. Rupea harrastamaan asiota myös yksin, silloin yksin jääminen ei tunnukaan enää niin pahalta.
Oravanpyörästä pääsee pois rohkeudella. Uskalla ottaa ensimmäinen askel. Ota riski elämässäsi. Itsekin olen ottanut riskejä ja tulen aina ottamaankin.
Eihän sillä ole mitään väliä, mitä joku tuntematon sinusta ajattelee?! Itse kasvoin äidin kanssa, jonka yleisenä lauseena muistan "ihmiset katsoo" ja "naapurit kuulee". Nykypäivänä en välitä pätkääkään muiden mielipiteistä, en yritä miellyttää ketään, olen mikä olen, jollei kelpaa niin poistukoon, luultavasti hänkään ei sitten ollut sen tyyppinen ihminen, jonka kanssa minä haluaisin olla tekemisissä. Ole vain reilusti rehellinen oma itsesi, tulet huomaamaan, että sitä arvostetaan! Teennäisiä näyttelijöitä tässä maailmassa on 13 tusinassa, eikä ujous ole pahe. Mitä peiteltävää sinulla muka oikeasti on? Viis siitä, jos jollekin tulee huono mielikuva, ketä moisen torven mielipide kiinnostaa! Rohkesti vaan häntä pystyyn ja maailmalle!
P.S. Kiusatun tausta on minullakin, ja paniikkihäiriökin on koettu.
"Ennemmin energinen kuin epävarma mielikuva".
Jokainen ihminen on haavoittuva, mutta samalla sisimmältään syvä kuin meri. Sieltä syvyydestä löytyy niin paljon voimaa, ettei mikään voi siihen heittäytynyttä lopullisesti murtaa, vaikka "syviä sukelluksia" aina tuleekin.
Haavoittuvuus on yksi rajapinta tuohon syvyyteen - kuin avanto jäässä. Kieltäytymällä olemasta haavoittuva on elää kuvitelmassa, että tuo ohut näkyvä "jään pinta" on kaikki mitä on.
"Olen huomannut tosin, että kun ihmiset tutustuvat minuun, niin he kiusaantuvat huomattuaan epävarmuuteni"
Kannattaa myös huomata, että suurin osa ihmisistä ylläpitää jonkinlaista kulissia koko ikänsä.
Epävarmuus toisessa muistuttaa heitä siitä minkä ovat itsestään kätkeneet; jos uskaltaa nähdä ja elää oman haavoittuvuutensa, ei ole mitään syytä kiusaantua nähdessään sitä muissa.
itsellä samoja kokemuksia kuin sullakin ja olen 26.
kun tilanne alkoi mennä liian pahaksi melkein vuos sitten, päätin mennä lääkärin puheille.
lääkäri ymmärsi yllättäen heti että mistä on kysymys ja se jo pelkästään helpotti oloani. kuvittelin aikaisemmin ettei lääkärit tietäisi mitään sosiaalisesta pelosta yms fopioista, no ei varmaan ihan kaikki tiiäkkään kun sen verran vielä uus asia.
lääkäri määräsi minulle optipar nimistä lääkettä, (Lääke säätelee hermoston toimintaa ohjaavan serotoniini-nimisen aineen vaikutuksia siten, että mieliala kohoaa). lääke oli mulle tuttu jo ennestään kun olin jo "opiskellut" netistä että mikä voisi auttaa sosiaalisiin pelkoihini.
tuossa lääkekuurissa auttoi minua se että pääsin tutkimaan itseäni ja muita vähän niinkuin ulkopuolelta, olo oli kyllä robottimainen ja luovuus oli totaalisen kadoksissa.
mutta kun kaikki ylimääräinen turha jännittäminen katosi ja alkoi tottua eli "kyllästyä" siihen että ei jännitä enää tilanteissa joissa ei kuulukkaan jännittää, niin tilanteeni parani pikkuhiljaa.
nykyään osaan jo ajatella ja tuntea asioita niin ettei niistä synny niin helposti paniikkia, vieläkin lääkkeiden käytön jälkeen on tilanteita jossa pientä jännitystä on, mut se ei enää oo kuolettavan vakavaa. lääkkeiden käytön aikana alkaa myös arvostamaan vähän jännittämistä, elämä on nääs aika pirun tylsää jos mikään ei tunnu miltään, ja jännittäminen sentään tuntuu :)
muutenkin paraneminen kannatti, kirjojen lukukin on paljon helpompaa kun päässä ei koko ajan pyöri päivällä tapahtuneen ikävät jännitys tilat, hieman harmittaa ettei jo koulu-aikana tullut haettua apua ongelmaan, olisi koulu menny paljon paremmilla numeroilla. ilman sosiaalista pelkotilaa pitää itseään paljon parempana niin muistin keskittymisen ja omantunnonarvon kannalta, ja ei enää todellakaan välitä niin paljon toisten negatiivisesta asenteesta sua kohtaan.
niin ja varoituksen sana, vaikka optipar ohjeissa sanotaan että lääke ei buustaa viinan vaikutusta, niin kyllä se ainakin minulla vaikutti ja tuli sit tehtyä kaikenlaista hölmöä kun ei ollu mitään "estoja", ja muutenkin liika viinan käyttö käynistää ainakin mulla seuraavina päivinä aikamoisen masennuksen tapasen olotilan, joten ei kannata liikaa kitata.