Onkohan täällä paljonkin samanlaisia, joilla jääny "yöstressi" päälle? Eka lapsi oli koliikkitapaus, jolloi yöt olivat melkoisen painajaismaisia ja illalla aina huokaillen meni nukkumaan, että hohhoijaa, mitenhän ensi yö taas sujuu. Seuraava syntyi aika lyhyellä välillä. Talvet ovat kuluneet sairastellessa vähintään se normimäärä ja yöheräilyjä paljon putkeen. Niinpä sitä jatkuvasti kuulostelee kuuluuko huutoa lastenhuoneesta vai patteritko vinkuu tms. Ja yleensä meillä sairastelut just alkaneet sillä vähintään tunnin välein itkulla, johon ei aina suppokaan auta... Iltaisin ei oo täysin relannut olo, kun miettii mitä yö tuo taas tullessaan. Ennen lapsia oli tottunut todella säännölliseen elämänrytmiin ja nukuin yöt heräämättä kertaakaan, joten muutos tuntuu hurjalta. Kaikenkaikkiaan toki lastensaanti upea muutos, mutta henkisesti en ole päässyt eroon tuosta ihme yöstressistä. Onhan se laimentunut ajan myötä vähän, kun tietää, miten asiat hoituu ja että kyllä sitä sitten joskus saa taas univelat takaisin.
Muita? Miten ja missä vaiheessa ootte päässeet eroon?
Muita? Miten ja missä vaiheessa ootte päässeet eroon?
Vastaukset 5
Vanhimmat
MEillä on lapset nukkuneet 4 vuotiaaksi samassa huoneessa meidän kanssa, joten ei ole tarvinnut kuulostella pienten nukkumisia, eikä hengittelyjä. Meillä kun on noita hengitystieoireisia allergikkoja, niin sitä raskasta hengitystä eli lääkkeen tarvetta ei toiseen huoneeseen kuule, eikä pieni lapsi välttämättä herää siihen. Nyt on viimeisin "valvottaja" jo 4v, ja hän on nukkunut yönsä pääsääntöisesti heräämättä/ herättämättä minua jo niin kauan, että olen oppinut nukkumaan yöt. Kuopus (4kk) on hyväuninen, yksi syöttö aamuyöstä riittää. Mutta eräänä iltana hän heräsi itkemään n. 1 tunnin kuluttua nukahtamisesta, ja minun aivoni hakivat jo paniikkivaihdetta, jotta "ei taas, en jaksa valvoa koko yötä". Kuopus on pulloruokinnalla, joten joka vinkaisuun ei ole syömistä tarjolla. Onneksi tutti ja kädestä pitäminen rauhoittaa hänet yleensä. Hänen sänkynsä on kiinni minun sängyssäni, joten minun ei tarvitse nousta yöllä ylös häntä rauhoittelemaan. Ainoastaan silloin pitää nousta ylös sängystä, kun vauvalle pitää hakea maitopullo keittiöstä. Hän tahtoo maitonsa lämpimänä (ei suostu juomaan huoneenlämpöistä), joten en voi ottaa maitoa ja pulloa valmiiksi makkariin illalla.
Minulla esikoinen kohta 7 v. Ennen kuin hän syntyi osasin nukahtaa hetkessä eikä mitään suurempia uniongelmia ollut painajaisunia lukuunottamatta. Hän sairasti vaikean sairauden 2-8 kk ikäisenä. Menetin kykyni nukkua normaalisti enkä ole vieläkään oppinut taitoa uudelleen. Jäädessäni yksinhuoltajaksi nukkumisen taito romahti entisestään ja toisen lapsen tullessa olen menettänyt nukkumisen taidon lähestulkoon kokonaan :(. Elimistö alkaa sopeutua tähän alinomaiseen valtavaan univajeeseen. Toivon kykeneväni korjaamaan asian tulevaisuudessa.
Lievä masennuslääke saattaa auttaa. Käykää ihmeessä lääkärin juttusilla. Unilääkkeitä en suosittele, niihin jää helposti koukkuun mutta mielialalääke saattaa palauttaa stressitason normaalille, jolloin unikin taas tulee murehtimatta. Jos valvoskelu jatkuu kauan, seurauksena on joka tapauksessa jonkinasteinen masennus ja se vaikuttaa äitinä oloon sekä laskee elämänlaatua. Vaikeampi myös hoitaa. Miksi päästää tilannetta niin pitkälle? Ei sitä lääkettä loputtomiin tarvii syödä. Itselläni ainakin masennuslääke, Citalopram, auttoi aikoinaan esikoisen ja toisen lapsen jälkeen (heillä oli koliikki ja kun alkoivat nukkua, minä jäin valvomaan öisin). Tietenkin tämä on vain yksi neuvo, eikä välttämättä sovi/toimi kaikille.
Kaikki uniongelmat eivät johdu masennuksesta. Minulla ei ole masennusta enkä halua syödä masennuslääkkeitä. Yksi syy valvoskeluuni on kyllä yksinäisyys mutta sekään ei ole masennusta eikä masennuslääkkeillä hoidettavissa. Nykyaikana tupataan pillereitä ratkaisuksi kaikkeen.
Totta että kaikki unettomuus ei johdu masennuksesta mutta masennuslääke saattaa silti auttaa unettomuuteen, jos taustalla on pitkäaikaista valvomista ja stressiä. Ja kuten sanoin, pitkäaikainen unettomuus aiheuttaa myös masennusta, joka ei aina ole helposti tunnistettavissa. Itsekin tajusin masennukseni vasta kun lääkkeet alkoi vaikuttaa ja tuli taas se normaali olo joka on minua itseäni. Ympäristö kyllä yritti vihjata asiasta pitkään...Väsyneenä alkaa ajatella asioita negatiiviseen sävyyn ja siitähän se kierre lähtee...Myös se on totta, että lääkkeitä ehdotetaan helposti ratkaisuksi joka pulmaan. Miksi niitä ei silti voisi kokeilla yhtenä vaihtoehtona, jos muu ei tunnu auttavan? Ne eivät ole niin pelottava ja paha juttu kuin ihmiset vieläkin usein luulevat. Ne eivät muuta persoonallisuutta tms.