Moi!
Olen nuori opiskelija ja mulla on takana pitkiä masennusvuosia. Kärsin epätyypillisestä laihuushäiriöstä, huonosta itsetunnosta, yksinäisyydestä ja peloista. Mietin vain, että voin tällähetkellä ehkä paremmin kuin vuosiin.. Tunnen, että lähes kaikki ongelmani johtuvat paitsi erilaisista kynnyksistä(pelot/ahdistus/muut tunteet) niin ennenkaikkea laiskuudesta. Olen niin saamaton päivissäni että se oksettaa minua. Tiedän, että minusta olisi potentiaalia tehdä vaikka mitä päivän aikana/elämässä. Mua oksettaa, kuinka välinpitämätön jaksan olla omaa itseäni ja elämääni kohtaan.. vaikka olisi mitä kohtuullisiakin haaveita tähän elämään. En tiedä jaksanko tätä enään. Missä menee masennuksen ja laiskuuden raja? Ajattelen elämästäni/itsestäni niin ristiriitaisesti: en ole mitään/ minusta olisi vaikka miksi. Lopputuloksena se, että heitän koko elämäni hukkaan ja annan ajan lipua ohitseni ilman etten elä elämääni - vain koska olen laiska? Voinko olla niin saamaton/välinpitämätön että se on sairautta? Eihän kukaan halua elää? Vai haluanko minä? Anteeksi sekava viesti. Olisi kiva kuulla muiden ajatuksia laiskuudesta/saamattomuudesta tai masennuksesta. Häpeän itseäni.
Olen nuori opiskelija ja mulla on takana pitkiä masennusvuosia. Kärsin epätyypillisestä laihuushäiriöstä, huonosta itsetunnosta, yksinäisyydestä ja peloista. Mietin vain, että voin tällähetkellä ehkä paremmin kuin vuosiin.. Tunnen, että lähes kaikki ongelmani johtuvat paitsi erilaisista kynnyksistä(pelot/ahdistus/muut tunteet) niin ennenkaikkea laiskuudesta. Olen niin saamaton päivissäni että se oksettaa minua. Tiedän, että minusta olisi potentiaalia tehdä vaikka mitä päivän aikana/elämässä. Mua oksettaa, kuinka välinpitämätön jaksan olla omaa itseäni ja elämääni kohtaan.. vaikka olisi mitä kohtuullisiakin haaveita tähän elämään. En tiedä jaksanko tätä enään. Missä menee masennuksen ja laiskuuden raja? Ajattelen elämästäni/itsestäni niin ristiriitaisesti: en ole mitään/ minusta olisi vaikka miksi. Lopputuloksena se, että heitän koko elämäni hukkaan ja annan ajan lipua ohitseni ilman etten elä elämääni - vain koska olen laiska? Voinko olla niin saamaton/välinpitämätön että se on sairautta? Eihän kukaan halua elää? Vai haluanko minä? Anteeksi sekava viesti. Olisi kiva kuulla muiden ajatuksia laiskuudesta/saamattomuudesta tai masennuksesta. Häpeän itseäni.
Vastaukset 18
Vanhimmat
Häpeä ja itsensä ruoskiminen liittyvät masennukseen.
Relaa hieman ja anna itsellesi armoa (joo, helppoa sanoa).
Jos kerran olet masentunut,niin et ihan kaikkea jaksa. Ole iloinen siitä mitä jaksat. Ei elämässä voi kaikkea pystyä tekemään.
Ja jos tuntuu ettei hoito toimi, niin etsi parempia vaihtoehtoja.
Joo, mutta missä menee raja masennuksen ja laiskuuden välillä? Välillä on todella suuri kynnys tehdä asioita, muttei ne kai ihan mahdottomia ole. Olen kai välinpitämätön. En osaa oikein sanoa.. kaikki hämmentää minua. Voisin paiskia töitä, opiskella ja tehdä mitä vain, mutta... "mielummin" nukun, syön, nukun, syön. Kyse on kuitenkin ihmisen vapaasta tahdosta? Olisin tänänäkin voinut tehdä mitä vain, mutta valitsin helpoimman aidan eli jäädä sänkyyn.
Tunnen itseni noista sanoista. Se mikä minua pelasti masennuksista oli väkinäinen ja pakottava seurustelu ihmisten kanssa ympärilläni. Aloin tuntea heitä tosissaan ja tehtiin asiota yhdessä. Tunssin että en voi jäädä sänkyyn kun maapallo pyörii ympärillä. Aloin etsiä seuraa ja kavereita. Se oli ainoa tapa minulle päästä masennuksesta irti. Ihmiset ympärillä ja seurapiirissä ovat hyvin tärkeät. Älä heitä tilaisuutta hukkaan kaverit on tärkeät. Ne kannustaa ja autaa kun olet maseentunut. - Kerran kysyivät että voivatko tulla kylään. En uskaltanut avata ovet ja näyttää heille kaatopaikkaa. Sanoivat että Avaa ovet niin tullaan porukalla siivoomaan. Ja siitä se alkoi se ystävyys jota en millään heitä menemään. Siis ihmiset ympärillä on kaikkein tärkeimät. Enemmän kun työ enemmän kun koulu. Ota talteen kaikki ajat kun voit ollea kaverreiden seurassa.
Tappelen ihan samanlaisten juttujen kanssa itse, ja elämäntilannekin on hyvin samanlainen. Elämät ja lahjat ja intohimot menee hukkaan jumitellessa. Tuo kysymys masennuksen ja toisaalta valintojen laiskuuden välisestä rajanvedosta on varmaan hyvä, ja vaikea. Kyllä se masennus, ahdistus tai mistä nyt onkin kyse on suurena tekijänä tällaisessa on, ymmärrykseni ja kokemukseni mukaan. Tuskin esim. itse ihan vain huvikseni tai mukavuudenhalustani tai laiskuudestani teen valintoja, jotka eivät edesauta hyviä asioita elämässäni vaan päinvastoin vahingoittavat ja saavat kaiken polkemaan paikallaan...
Aloitekyvyttömyys ja masennus kulkevat käsi kädessä, ja vaikka masennuksesta pääsisi eroon, voi aloitekyvyn palaamiseen mennä aikaa. Jos olet voinut huonosti vuosia, ryhdy hoitamaan itse itseäsi, tulokset tuntuvat jo muutamissa vuorokausissa jos otat homman oikein tosissasi.
http://qmies.blogit.fi/mielenterveyden-tehohoito/
Kuinka usein pidänkään itseäni vain laiskana kaiken masennuksen ja muun keskellä. (Minulla on masennuspainotteinen bipo.) Olen välillä niiiin varma siitä ettei minussa ole mitään muuta vikaa kuin laiskuus ja mukavuudenhaluisuus, ja silloinhan helpoimmalla pääsee piiloutumalla kaiken taakse ja olemalla tekemättä mitään.
Olen jutellut tästä laiskuus-dilemmasta myös ihan äskettäin hoitajan kanssa. Hän kysyi, että pidänkö ihan oikeasti itseäni laiskana? Mitä tuollaiseen voi vastata... JOO!
Olen myös kertonut hänelle siitä kuinka olen onnistunut vuosien varrella vakuuttamaan monta lääkäriä siitä etten ole työkuntoinen (olen ollut kuntoutustuella 4v) ja saanut heidät aina kirjoittamaan lisää "lomaa" jolloin ei ole taaskaan tarvinnut tehdä mitään ja on saanut laiskoitella masennuksen selän takana piilossa.
Tosin tämä on kyseenalaistettu useampaankin kertaan... Pidänkö itseäni todellakin niin hyvänä valehtelijana ja esittäjänä, että useampi lääkäri olisi uskonut kaiken olevan vakavaa masennusta, vaikka taustalla olisikin oma laiskuus. Että olisin niin hyvin pystynyt hämäämään ammatti-ihmisiä, useampaa sellaista. Tähän en vielä ole löytänyt tasapainoista ja pysyvää vastausta.
Tällä hetkellä olen todella keskellä tätä oman laiskuuden mittaamista. Olen ensimmäistä kertaa vuosiin jäänyt työttömäksi, pudonnut pois kuntoutustuelta. Lääkäri ei ottanut kantaa mun työkykyisyyteen tarpeeksi ajoissa jotta en olisi tähän joutunut. Ei ollut nähnyt mua riittävästi. Ja tämän hyväksynkin jollain tavalla.
Tosin kerkisin olemaan virallisesti työttömänä työnhakijana huimat 10 päivää helmikuun alusta, sitten lääkäri kirjoitti 2kk sairasloman. Tammikuussa jouduin osastolle lepäilemään koska kaikkinainen elämänhalu oli kadonnut.
Toisaalta tuntuu etten todellakaan ole työkykyinen, toisaalta tuntuu että todellakin vain esitän taas huonovointista ettei minun vaan tarvitsisi etsiä töitä ja tehdä jotain elantoni eteen.
Kuitenkin on ollut aikaisemmin aikoja joilloin olen saanut aikaiseksi isojakin asioita elämässäni. Kaksi lasta, kaksi ammattitutkintoa, töitäkin on tullut tehtyä (ikää on kuitenkin jo 37v). Mutta tämä oli ennen kuin keksin laiskuuden ihanuuden.
On tässä parempiakin päiviä jolloin saan jotain tehtyä. Nyt on täytynyt aivan älyttömiä määriä toimittaa kaikkea kelaan ja sossuun jotta saisi jostain rahat elämiseen. Nämä olen saanut tehtyä.
Ja sellaisia asioita saa tehtyä jotka ovat mukavia, ainakin joskus saa tehtyä. Mutta enää ei uskalla edes koittaa tehdä sellaisia asioita mitä ei ole pitkään aikaa tehny (kuten töitä).
Mutta tulevaisuuden eteen ei saa tehtyä mitään. Tosin minkä tulevaisuuden... sen mitä ei näe olevan tulossakaan. Olen jo kauemman aikaa odottanut, että kaikki vain loppuisi. Että jonkin asian hoidettuani tulisi lopputekstit ja minä saisin luovuttaa lopullisesti ja olla enää olematta.
Miksi en saa aikaiseksi lopettaa laiskottelu ja tehdä jotain??!
Koska olen opettanut itselleni, että saa sympatiaa ja helpon elämän verhoamalla laiskuutensa sairauteen!!!
Ei ihminen halua poistua omalta hyvänolon alueeltaan. Ei altistaa itseään epäonnistumisille. Tai minä en ainakaan halua!
Totta kai ihmisellä on vapaa tahto, mutta ihan samoin kuin halvaantunut ei pysty kävelemään, vaikka tahtoisi, niin vakavasti masentunut ei pysty juuri mihinkään. Eikä se parane itseään ruoskimalla.
Minä olen viettänyt kuukausikaupalla "laiskotellen", kun ei jaksa, niin ei jaksa. Enkä minä nytkään kovin paljoa jaksa, mutta jotain kuitenkin.
Aloittaja ei kertonut sen enempää tilanteestaan.
Jos opiskelu ei suju, niin kannattaa hakea sairauslomaa, niin opintotukikuukaudet ei kulu.
Onko hoitoa? Auttaako se ? Psykoterapiaa?
Jos homma ei etene lähiaikoina niin kannattaa pyrkiä kuntoutustutkimukseen.
Muistakaa myös ammatilinen kuntoutus, sitä ei yleensä masentuneille tarjota, mutta sitä kautta voi päästä ihan toisella tavalla kiinni kuntoon sopivaan ammattiin ja työhön. Kysyä voi hoitavalta lääkäriltä ja/tai työvoimatoimiston kuntoutusosastolta tai Kelasta.
Oma tarinani. Tässä tulee mieleen vanha toitotus "helpommin sanottu kuin tehty" ja masentuneena koen tämän lauseen vielä monin verroin masennusta sairastamattomuutta isommaksi. Oikeasti kun ajattelee millainen joskus on ollut ja millainen on nyt niin se vasta masentaa. Oma masennukseni johtuu pääosin perhetaustasta ja eriarvoisesta kohtelusta joiden kanssa joutuu tekemään töitä. Ottaa vaan päähän kun ei ole elämässä enää sitä intoa mitä ennen.
etta pysyt poissa lekureitten luota etka aloita kamojen kayttoa vaikka kuinka kirjoittavat reseptia.
No mä olen käyttänyt erilaisia lääkkeitäkin kyllä, eikä niistä suurta haittaa luullakseni ollut, jos ei hyötyäkään. Joten enpä tiedä, kannattaako noitakaan niin kamalasti kammoksua. Nykyisin en itse käytä mitään lääkkeitä. Paljon pahemminkin olen itseäni kyllä elämässä päihdyttänyt kuin masennuslääkkeillä, niin kuin varmaan monet meistä.
Lisäystä: sinänsä en usko masennuslääkkeistä useinkaan olevan apua kuin korkeintaan pahan olon oireisiin. Omalla kohdallani ei ollut niihinkään.
Hyötyä ole. Toki tämä on vain oma mielipiteeni mutta ei elimistö moisia nappeja tarvitse.
Riippuu tietenkin mistä napista on kyse, mutta kaikki lääketehtaiden kehittämät masennuslääkkeet on aivan hyödyttömiä.
on minullakin ongelmana. Jonkun pitäisi jatkuvasti potkia perseelle, että tekisin jotain hyödyllistä. Opiskelu on todella tylsää, mutta kuitenkin haluan "haasteellisemman" työn kuin kaupan kassalla istumisen. Olen kiinnostunut lääketieteestä, mutta en ikinä saa itsestäni irti sitä lukutoukkaa, mitä ko. ammattiin vaaditaan. Ahdistaa ja masentaa kun ei ole selkeetä päämäärää omassa elämässä. Tylsäksi ja naiiviksi kotirouvaksi en ainakaan halua.
yksi lisää keskusteluun... tunnistin itseni monesta tekstistä.
mulla on ollut vakava masennus jo 6 vuotta, mutta välillä masennus on hiipunut pois.. huono puoli on se että kun vähänkin laskee suojukset alas ja elämä kolhaisee niin masennus tulee moninverroin kovempaa päälle...
oon yrittäny itsemurhaa 2 kertaa..ensimmäinen kerta oli parista tunnista kiinni ettei kukkia kasva päällä... olin onnekas ettei henki lähtenyt..
oon aika lailla taistelija tyyppiä... jotain alan tekemään niin menen vaikka kiven läpi.. mutta tämä oli vuosia sitten, ennen itsemurha rumbaa..
nyt onneksi ei enää ole halua riistää henkeä itseltään, mutta niitten jälkeen oon aika lailla vaan paikallaan.. energiaa tuntus olevan vaikka mihin, on unelmia ja ideoita, mutta mitään ei saa tehtyä...
olin töissä vuosi sitten.. 4 kuukautta ja paloin loppuun. heti perään tuli tämä toinen itsemurha yritys. ja siitä lähtien oon ollu työttämänä... mulla on jatkuva halu päästä elämään kiinni, saada työpaikka, päästä ulos neljän seinän sisältä... mutta jokin estää, vaikka kuinka yrittää niin ei kerta kaikkiian saa itsestään sen vertaa irti että edes kuvittelis menevänsä työ haastatteluun... se tuntuu mahdottomalta..
ja käyn terapiassa.. oon käyny nyt pari vuotta kerta viikossa.
oon nyt alkanu ajattelemaan että haen sairaslomaa useamman kuukauden.. oon kattelu työpaikka ilmoituksia nyt pari kuukautta...vain kattellu ja haaveillu..
mulla on 3 ammattia ja pieni tytär...oon 26 vuotias
elänkö 30 vuotiaaksi?...ehkä...toivon mukaan
mainitsen lääkkeistä sen verran että oon syöny kohta puol vuotta cipralex lääkettä, ja se on tasaannuttanut mun mielentilan...ei tuu enää kovia masennuksia taikka yli innokasta mieltä... tuntuu tasaselta ja kestän myös paremmin kolhuja kuin ennen... suosittelen.. eikä myöskään minkäänlaisia sivuoireita...ainakaan mulla, sehän riippuu henkilöstä
Kyllä sä elät...oot tekstistä luettuna suoraan kuin meikäläinen,
ja olen 32 itse mietin elänkö 25 vuotiaaksi aikanaan..
Nyt tiedän, että elän hautaan asti.
Tuo oudoksuttaa minussa itseäni, että vaikka saisin laiskotella niin
nyt kun olen laiskotellut kohta 11 vuotta niin ei vaan jaksa
enään laiskotella, vaan haluis takasin elämään hintaan mihin
hyvänsä.
Ennemmin tai myöhemmin takapakkeineen kaikkineen,
täältä vielä noustaa... Ja kaikelle löytyy tarkoitus ja merkitys.
Tossa on ehta taitelija persoona joka on samoin väsynyt kuin
moni meistä ja silti jaksanut..ja näistä linkeistä itselleni sain voimaa jatkaa seuraavaan päivään kevättalven yli =)
http://norpatti.vuodatus.net/blog/archive?&y=2008&m=01
http://norpatti.sarjakuvablogit.com/
Tämä kuulostaa niiiiin minulta. Itsekkin olen laiska, saamaton ja aina väsynyt. Käyn kyllä tunnollisesti töissä, mutta sen jälkeen vain olen. Olen yksinäni pienessä kämpässäni ja mietin että kuinka perCstä tää elämä onkaan.
Psykologin kanssa mietittiin että ehkä ongelmana on se, että minulla tulee helposti paniikkikohtauksia ja ahdistuneisuutta tilanteissa joissa olen ihmisten ilmoilla. Jo yksin lenkkeily on todella kamalaa. Koiran kanssa on eri asia, silloin lenkkeilyllä tuntuu olevan joku järkevä selitys. Mutta se että yksin vain hihhuloin tuolla jossain kadulla ilman mitää erikoisempaa syytä, se saa minut hermostumaan ja kuikuilen koko ajan ympärilleni ja odotan että joku tuijottaa, nauraa, ilkkuu.
Puhumattakaan sitten jostain ryhmäliikunnasta tai salilla käymisestä, tai jostain ei-liikuntaharrastuksesta. Se ei vain toimi, jo ajatus saa minut hermostumaan.
Kokeilen nyt sitten masennuslääkettä (Cipralex), jonka pitäisi viedä se pahin ahdistuneisuus pois, ja saada minut tekemään asioita joita en ennen uskaltanut. Tietysti tässä pitää olla itselleen tiukka ja tosiaankin pakottaa itsensä liikkeelle, mutta lääkkeiden pitäisi auttaa tuossa jonkin verran. Odotetaan ja katsotaan.
Mutta tosiaan olen itsekkin aina kuvitellut että olen vain elämäntapa-laiska ja saamaton vätys, mutta ehkä tässä pian selviääkin että olen vain ollut henkisesti sairas koko elämäni. Ja että voisin vihdoinkin alkaa nauttimaan elämästäni samalla tavalla kuin muutkin ihmiset.
Hei laiska vätys (tuntuupa hölmöltä kirjoittaa toiselle ihmiselle noin :D)! Millaista työtä teet? Olen itse vielä opiskelija, mutta opiskelen alaa, joka ei todellakaan sovi minulle eli laiskalle ja saamattomalle ihmiselle. Pohdin koko ajan, että hakisin opiskelemaan jotain muuta alaa, mutta en tiedä, millaista työtä pystyisin tekemään tällä luonteenlaadulla.
Ketjun ylösnosto noin pitkän ajan päästä aika turhaa vastausta tivaten.
Kirjoittelijat on jo saattaneet muuttaa seurakuntaa.