Olen kahlannut läpi tämän palstan keskusteluja, mutta en ole törmännyt juurikaan siihen, että puhuttaisiin masennuksen aiheuttamasta syyllisyyden tunteesta (tai syyllisyyden tunteen aiheuttamasta masennuksesta...).
Itse olen paininut jonkinasteisen masennuksen kanssa jo useamman vuoden, mutta vasta viime vuonna alkoi tuntua siltä, että en enää jaksa. Tänä talvena oireet tulivat takaisin pahempina ja edessä oli sairasloma.
Masennukseni oireilee paljolti epämääräisenä ja ajoin voimakkaana ahdistuksen tunteena. Eräs ahdistusta aiheuttava asia on syyllisyyden tunne, josta on vaikea päästä eroon.
Koen, että olen itse syyllinen tilanteeseeni: jos olisin ollut reippaampi tai kyennyt tekemään toisenlaisia valintoja, en olisi uupunut ja masenutunut. Tunnen syyllisyyttä siitä, että sairaslomani aiheuttaa hankaluuksia työpaikallaeni sekä työtovereilleni. Tunnen syyllisyyttä ja ajattelen "että olen vain keksinyt tämän kaiken ja olen laiska". Tunnen syyllisyyttä myös monesta muusta asiasta, mutta niitä en nyt jaksa tähän listata.
Kamppailen päivittäin kysymyksen kanssa, että onko minulla oikeutta olla sairas, tuntea itseni sairaaksi.
Miten te muut? Koetteko syyllisyyttä ja kuinka siitä pääsee eroon?
Itse olen paininut jonkinasteisen masennuksen kanssa jo useamman vuoden, mutta vasta viime vuonna alkoi tuntua siltä, että en enää jaksa. Tänä talvena oireet tulivat takaisin pahempina ja edessä oli sairasloma.
Masennukseni oireilee paljolti epämääräisenä ja ajoin voimakkaana ahdistuksen tunteena. Eräs ahdistusta aiheuttava asia on syyllisyyden tunne, josta on vaikea päästä eroon.
Koen, että olen itse syyllinen tilanteeseeni: jos olisin ollut reippaampi tai kyennyt tekemään toisenlaisia valintoja, en olisi uupunut ja masenutunut. Tunnen syyllisyyttä siitä, että sairaslomani aiheuttaa hankaluuksia työpaikallaeni sekä työtovereilleni. Tunnen syyllisyyttä ja ajattelen "että olen vain keksinyt tämän kaiken ja olen laiska". Tunnen syyllisyyttä myös monesta muusta asiasta, mutta niitä en nyt jaksa tähän listata.
Kamppailen päivittäin kysymyksen kanssa, että onko minulla oikeutta olla sairas, tuntea itseni sairaaksi.
Miten te muut? Koetteko syyllisyyttä ja kuinka siitä pääsee eroon?
Vastaukset 10
Vanhimmat
Kyllä koen syyllisyyttä sairaudestani ja kaikesta siihen liittyvästä. Itselläni on bipo, mutta kovin masennus painotteisena.
Koska olotilani jonkin verran vaihtelevat, vaihtelee myös syyllisyyden voimakkuus. Mitä huonommassa kunnossa on, sitä syvempi on syyllisyys.
Aikoinani, juuri ennen kuin hakeuduin hoitoon (tammikuu v. 2005), sattui surullisen kuuluisa Tsunami. Koin olevani syyllinen jopa siihen, ja varsinkin niihin ihmiskohtaloihin joita tuo toi tullessaan. Olin sitä mieltä, että minun olisi pitänyt olla siellä, jotta joku muu olisi säästynyt.
Nykyään en ihan noin äärimmäisyyksiin mene syyllisyydentunnossani. Mutta monista asioista silti onnistun itseäni syyttämään. Varsinkin siitä, että lähimmäiseni voivat huonosti, että aiheutan heille huolta ja murhetta.
Olen myöskin huono äiti lapsilleni. Koska lapseni asuvat isänsä luona eivätkä minun. Kun en kykene antamaan heille kaikkea sitä mitä he tarvitsisivat.
Kuinka monta kertaakaan olen ollut sitä mieltä, että kaikkien olisi niin paljon parempi ilman minua. (koska aiheutan heille ongelmia).
Ja niin monta monta muuta asiaa.
Joskus jostain syvältä nousee uhma... Miksi minun pitäisi tuntea syyllisyyttä??! Enhän minä vaan yksinkertaisesti voi olla syypää kaikkeen mikä menee pieleen!
Ja sitten kuitenkin vain jostain kuiskii se pieni ääni joka onnistuu sittenkin syyllistämään minut.
Parempaan kuntoon pääseminen helpottaa syyllisyyden tuntoja. Myöskin vuosien mittainen asioiden miettiminen (mm. terapiassa) saa näkemään etten vaan voi olla aina syyllinen. Niin kauan kun pystyy asioita ajattelemaan ns. järjellä pysyy tämän kanssa jokseenkin pinnalla.
Muiden, mm. niiden ihmisten kanssa joiden puolesta tuntee syyllisyyttä, kanssa jutteleminen saattaa tuoda helpotusta. Kun kuuleekin etteivät he millään tavalla koe sinua syylliseksi.
Se että joutuu huomaamaan ettei itsellä olekaan niin suurta valtaa ja sijaa muiden ihmisten tekemisiin ja olemisiin.
Suurimman avun itse ehkä saan juttelemisesta muiden kanssa. Se saa näkemään asioita jonkun muun näkövinkkelistä. Varsinkin jos mulle sanotaan riittävän jyrkästi asioista, eikä liian pehmennellen ja piilotellen.
Ja sitten on niitä aikoja jolloin mikään ulkoapäin tuleva ei vaan yksinkertaisesti auta. Sitä on niin varma siitä mitä oma pää kertoo, ettei mikään muu mene läpi. Niistä kai on sitten vaan rämmittävä jollain tavalla. Joskus on vaan pakko rypeä kaikissa niissä tunnoissa, mennä niin syvälle kuin vain pääsee, antaa itsensä olla syyllinen kaikkeen mahdolliseen ja mahdottomaan. Koska kaikki ne asiat vaan paisuvat niin suuriksi ettei enää kykene ajattelemaan tai näkemään mitään muuta kuin kaiken sen mihin on syyllinen. Yleensä aikansa siellä oltuaan tavalla tai toisella se kuluttaa itsensä ohuemmaksi. (Joskus itselläni se vaatii jopa itsensä vahingoittamista ja osastolle kirjaamista, mikä nyt ei sinänsä ole hyvä juttu, kai).
Itse olen kai tällä hetkellä jotenkin onnistunut olemaan tuntematta hirmuisen kovaa syyllisyyttä olemalla vain olemassa. Siis en koe eläväni. En ajattele (taikka näe) tulevaisuutta. En kertaa menneitä. En koe kauheasti edes olevani.
kuulostaa tutulta. mut mä oon saanu keskustelu ja ryhmäapua, joka on mun kohdalla toiminut.
masennukseen kuuluu mielialan lasku, jonka seurauksena rupeaa syyllistämään ja syyttelemään itseään kaikista epäonnistumisista, ja oireisiin suurimpana kuuluu mielen vääristyminen, kuvittelee että itse ei pärjää tai epäonnistuu kaikessa mitä tekee tai ajattelee.
kaikki asiat ja teot näkyy korostuneesti negatiivisena, eikä näe missään mitään hyvää tai positiivista.
itse sairastuin vakavaan masennukseen alkukesästä 09, siaraalajaksoja oli kaksi ja töihin paluukertoja myös kaksi,joissa taas olen epäonnistunut.
edelleen sairaslomalla ja käyntejä keskusteluissa psykillä ja masennusryhmän toiminta.
koen rupeavani pikkuhiljaa toipumaan, ja harkitsen omaaloitteisesti jo töihinkin palaamista.
aika näyttää, mihin pystyn...
aiemmin olen ollut täydellisyyden tavoittelija ja asettanut riman omalla kohdallani aivan liian korkealle. samoin olen ollut kiltti, koskaan en ole sanonut mihinkään omia todellisia mielipiteitä, etten vaan pahoittais kenenkään mieltä tai aiheuttaisi eripuraa. nyt olen työstänyt asioita ja toimintatapojani ammattilaisten auttamana ja tuntuu että ehkä minusta vielä johonkin on, ja tuntuu että haluan katsoa mitä tuleman pitää...
Kuulostaapa tutulta(tai näyttääpä tutulta luettuna). Itse olen sairastanut masennusta n. 2 v tai enemmän mutta kaksi vuotta sitten hakeuduin hoitoon. Kaikki asiat tuntuu äärettömän vaikeilta ja mahdottomilta esim. kun sataa lunta saatan valvoa puolet yöstä ja harmitella asiaa että kuinkahan paljon lunta on aamulla. En varmaankaan voi vaikuttaa asiaan paljoakaan mutta kyseinen urakka lumitöistä valvotuttaa. Pointina asiassa on että ehkä koen syyllisyyttä tästä lumenkin satamisesta. Olen ollut sairaslomalla koko "talven" elikkä aikaa olisi lumitöihin mutta kun nekin tuntuu niin toivottomalta. Koen myös syyllisyyttä siitä kun en pysty hoitamaan työtehtäviäni halutulla tavalla tai niinkuin itse haluaisin ne hoituvan, kun olen kuulemma vaativa persoonallisuus jonka tunnistan itsestäni todella hyvin. En ole työelämässäni saanut moitteita periaatteessa muilta kuin itseltäni kun en suoriudu tehtävästäni tarpeeksi nopeasti tai tehokkaasti eli olen itselleni pahempi piiskuri kuin pomoni. Nyt taas tulevaisuus näyttää lupaavalta koska olen päässyt mukaan vertaisryhmään ja kelalta on haettu kuntoutustukea.(mutta kela on kela niinkuin hyvin tiedätte) Kaikille kohtalotovereille hyvää jatkoa toivotellen.
Tuo itseltään vaatiminen on luultavasti aika iso asia siinä, että sitten syyllistää itseään. Minä olen myös hyvin vaativainen itseäni kohtaan. Täydellisyyttä tavoitellaan ja sitten kun hommat ei menekään ihan niin hyvin kuin olen omassa pienessä päässäni suunnitellut kaatuu koko maailma siihen.
Mikä siinä on ettei itselleen pysty olemaan yhtä armolllinen kuin muille?
Minulle on siitä useammaltakin taholta sanottu, että vaadin itseltäni niin paljon enemmän kuin muilta. Muille annan paljon enemmän anteeksi kuin itselleni, enkä edes odota heiltä samanlaista täydellisyyttä kuin itseltäni. Ja silti en millään tapaa koe, että muut olisivat syyllisiä omaan huonoon oloonsa tai siihen ettei pysty esim. hoitamaan asioitaan.
Vain ja ainoastaan minä itse olen syyllinen omaan olemiseeni. Saan itseni uskomaan, että olen itse itseni sairaaksi tehnyt (tai itse asiassa enhän ole edes sairas, kunhan esitän sellaista). Laiskuuttani vetoan sairauteen kun en mitään viitsi tehdä, mukavuuden halussani velttoilen, ja huomionhakuisuudessani riivin ihmisiltä säälipisteitä.
Sen verran Kelasta, että joskus sekin saattaa onneksi yllättää positiivisesti.
mäkin ajattelen dormant: "Vain ja ainoastaan minä itse olen syyllinen omaan olemiseeni. Saan itseni uskomaan, että olen itse itseni sairaaksi tehnyt (tai itse asiassa enhän ole edes sairas, kunhan esitän sellaista). Laiskuuttani vetoan sairauteen kun en mitään viitsi tehdä, mukavuuden halussani velttoilen, ja huomionhakuisuudessani riivin ihmisiltä säälipisteitä."
Olen miettinyt, että em. aatokset liittyvät myös siihen tunteeseen, että mä en ole riittävän hyvä tai oikeasti hyvä missään. Vaikka olen aina ollut hyvä koulussa, ja varmaan monilla mittareilla tehnyt ja saavuttanut vaikka mitä, musta tuntuu aina, etten oikeasti ole hyvä missään, vaan olen jotenkin "vahingossa" saanut kehuja tai hyviä arvosanoja. Ja et mun tietämättömyys ja laiskuus paljastuu kyllä jossain vaiheessa...että jään kiinni siitä, että olen onnistunut peittämään "todellisen itseni" (joka on laiska ja huonompi kuin muut). Yliopistossa otin kerran jopa yhteyttä lehtoriin ja halusin tietää millä perusteella sain tentistä niin arvosanan kun omasta mielestäni en ollut osannut mitään (myöhemmin tosin naureskelen tälle tapaukselle, sillä olen oppinut, että ei yliopisto-opettajilla ole juuri aikaa paneutua yksittäisten ihmisten tentteihin yms).
En tajua miten monet ihmiset voivat olla (tai ainakin näyttä siltä, että ovat) niin tyytyväisiä itseensä ja elämäänsä ja elää suht huolettomina...Ja miksi minä en ole siihen varmaan koskaan pystynyt. Tuntuu, että tulen aina olemaan enemmän tai vähemmän ulkopuolinen ja irti elämästä. Pitäisi vain kai oppia hyväksymään se ja löytää työkalut itsensä hyväksymiseen.
Aika rankkaa tekstiä näillä palstoilla että olenko sairas vai tekeydynkö sairaaksi omaa laiskuuttani? Jos näin ajattelet tai etenkin olet et kuulu meidän masentuneiden joukkoon? Vaikka olenkin vaativa persoona olen 40 vanha ja tiedän millaista on olla "normaali". Lääkärini on sanonut että masennus on yleisin syy sairaslomaan kun kela ei hyväksy loppuun palamista sairasloman syyksi, jos näin on kohdallasi niin älä neuvo meitä oikeasti masentuneita näillä palstoilla. Vaikka meillähän mielialat muuttuu sormia napsauttamalla että ehkä en itsekään ole oikea henkilö kommentoimaan asiaa?
parannutaan?.... Kenelle olit suunnannut kommenttisi?
Ikävää jos koit kirjoittelua jonkinlaisena hyökkäyksenä itseäsi ja sairauttasi kohtaan. Ei kai kukaan ole kyseenalaistanut sinun olemistasi taikka sairautesi todellisuutta elämässäsi.
Mutta myöskään sinulla ei ole oikeutta määritellä kuka on "oikeasti" masentunut. Käsittääkseni tänne kirjoittaneet koittivat kertoa sitä mitä heidän omassa mielessään liikkuu, mikä on täysin riippumatonta kenestäkään muusta.
Kukaan ei kai antanut mitään läpipätevää keinoa millä "parantua"? Mutta ketjun aloittaja käsittääkseni halusi kuulla myös siitä millaisia keinoja muilla on kamppailussaan syyllisyydentunnoissaan (ja kai masennuksessaankin).
Itselläni on takana 37v elämää, josta osan elänyt hyvinkin "normaalisti", joten tiedän millaista se on. Mutta toisaalta olen myöskin kamppaillut sairauden kanssa riittävän monta vuotta tietääkseni mitä on olla masentunut.
Jos itsellä jokin nostattaa karvat pystyyn on se tosiaankin se, että joku joka ei minun päässäni ole joutunut elämään, tulee sanomaan niitä "otat itseäsi niskasta kiinni", "lopetat sen masentelun", "alat vaan elämään", "etsit itsellesi tarkoituksen ja suunnan elämään" ym. yhtä mieltä kohottavia juttuja. Tiedän mikä on totuus kun mihinkään noista ei pysty, eikä huomista nää taikka edes toivo tulevaksi.
Toivoisin kuitenkin kaikille vapautta kertoa miltä itsestä tuntuu, ilman että kukaan tulee ilmoittamaan että onko toinen nyt "oikeasti vai "leikisti" sairas.
Minusta ihmisen oma todellisuus syntyy ihmisen sisällä eikä se välttämättä ole milläänlailla yhteneväinen kenenkään toisen totuuden kanssa. Mutta oman itsensä kanssa meistä jokainen joutuu elämään. Kuitenkin voi toivoa, että saisi edes joskus tukea jostain. Vaikka sitten lukemalla toisten ajatuksista. Huomaamalla ettei ehkä olekaan ihan yksin outojen ajatustensa kanssa.
Kyllä minulla on ihan diagnoisoitu keskivaikea masennus, johon olen syönyt lääkkeitä yli vuoden. Itse koin myös palaneeni loppuun töissä - mutta omasta mielestäni on vaikea erottaa kumpi oli ensin ja kumpi aiheutti kumman. En edes yritä erottaa mikä olotilassani on masennuksen, mikä loppuunpalamisen aiheuttamaa. Ei niitä voi erottaa selvärajaisesti omiksi lokeroikseen.
Itselleni masennus (ja uupumus) on sitä, että en saa päässäni kiertäviä ajatuskulkuja katkeamaan. Se on kokonaisvaltaista ahdistusta, joka välillä liittyy tiettyihin asioihin, välillä olemassa oloon ylipäätänsä. Se on huonostinukuttuja öitä ja päiviä, joilloin ajattelen, että omien virheellisten valintojeni takia, minusta ei koskaan tule mitään, eikä ole mitään mihin enää pystyisin. Lisäksi se on puhdasta vihan ja katkeruuden tunnetta kaikkea ja kaikkia kohtaan.
Se, että syyllisyyden tuntoihini kiertyy ajatus siitä "että en minä ole oikeasti masentunut tai sairas, kunhan kuvittelen vaan", johtuu omasta mielestäni ennen kaikkea siitä, että minussa on hyvin syvällä yksin pärjäämisen ja selvämisen taito. Olen aina ajatellut, että jos en itse pysty ongelmiani ratkaisemaan, ei siinä voi kukaan auttaa. Että koska en ole itseäni tappamassa tai mitään, ei minulla ole oikeutta nurista ja kuluttaa yhteiskunnan palveluita. Silti olen esim. ryyppäämällä ja muilla tavoin tehnyt pahaa itselleni - ja ihmisille ympärilläni. Pilannut terveyteni ja pahentanut vain pahaa oloani.
Kun minulle läheiset ihmiset usean vuoden ajan tolkuttivat, että apua voi ja pitää hakea ja että elämä voisi olla toisenlaistakin kuin sotkuista ja ahdistunutta vihavyyhtiä, olen viimein uskaltautunut etsimään apua. Se oli kova paikka - sanoa ventovieraalle, että on paha olla ja että ei jaksa.
Nyt minulla on onneksi hyvä psykiatri, joka uskaltaa sanoa minulle "että et sinä kyllä vielä ole työkykyinen" ja jota minä suostun uskomaan. Itse olisin jo mennyt töihin velvollisuudentunnosta - ja aika varmasti joutunut uudestaan sairaslomalle.
Olen todella pahoillani ja pyydän nöyrästi ANTEEKSI jos ja kun pahoitin mielenne. Itse en tajunnut mistä oikein oli kyse ennenkuin luin teidän vastaustenne jälkeen aiemmat kirjoituksenne. Itse olin hakoteillä taas kerran. Tämä ei ole selitys vaan eilen oli taas se päivä jolloin ei olisi pitänyt lukea yhtään kirjoitusta eikä ainakaan kommentoida niitä. Tarkoitukseni ei todellakaan ollut epäillä kenenkään diaknooseja tai sairaana oloa. Olen itse käynyt juuri sammanlaiset mielenmuutokset/vaihtelut läpi kuin tekin joten en epäile kenenkään sairautta. Sekin minulla on yksi yhteen että onko masennus vai loppuunpalaminen ollut käsikädessä vai kumpi oli ensin, koska olin oikea työnarkomaani ennenkuin jysähti. Ja tästä sairastelustahan se vaativa persoonallisuus tykkää kun ei tiedä miten ne siellä töissä oikein pärjää. Mutta eteenpäin tässä porskutellaan päivä kerrallaan. ja vielä kerran ANTEEKSI.
eipä mit Parannutaan? Näitä viestejä täällä lukiessa olen huomannut, että mielialat ja tulkinnat sahaavat edes takas monella. Ja se lienee ihan normaalia näissä olotiloissa :)