Tämä varmaankin pyörähtää parisuhteen puolelle mutta liittyy myös masennus aiheeseen. Eli mun ongelma on parisuhde miehen kans, jolla on voimakas äitisuhde vieläkin, eli ei ole henkisesti irtaantunut vanhemmistaan.
Tiedän että häntä ei voi muuttaa..olen sitä vaatinut häneltä mutta tämä ei ymmärrä ollenkaan mitä tarkoitan.
Noh, itse aisiaan..Tämä asia on vaivannut jo kauan ja masennuksen oireita on kovasti (taipumusta muutenkin masennukseen). En vaan millään pysty hyväksymään sitä että en ole miehelleni maailman tärkein nainen ja että joudun tavallaan elämään anopin varjossa.
Sanokaa mitä teen, miten muutan asenteeni ettei oloni mene enää yhtään pahemmaksi??!?!?!
Tiedän että häntä ei voi muuttaa..olen sitä vaatinut häneltä mutta tämä ei ymmärrä ollenkaan mitä tarkoitan.
Noh, itse aisiaan..Tämä asia on vaivannut jo kauan ja masennuksen oireita on kovasti (taipumusta muutenkin masennukseen). En vaan millään pysty hyväksymään sitä että en ole miehelleni maailman tärkein nainen ja että joudun tavallaan elämään anopin varjossa.
Sanokaa mitä teen, miten muutan asenteeni ettei oloni mene enää yhtään pahemmaksi??!?!?!
Vastaukset 6
Vanhimmat
Olen itse kokenut todella paskan parisuhteen ja se on syventänyt masennustani.
Luin jostain, että masentuneilla naisilla on aika usein huono parisuhde. He ehkä alitajuisesti hakevat sitä (rangaistakseen itseään).
Voisiko olla mitenkään mahdollista, että miehesi lähtisi parisuhdeterapiaan tai seurakunnan avioliittoneuvontaan tai avioliittoleirille. Jos on seurakunnan jäsen usein myös avoparit hyväksytään mukaan.
Kiristäminen ja nalkutus on turhaa, pitää yrittää ystävällisesti sanoa, että haluaisit selvittää asian ja tunnet soittavasi toista viulua.
Jos mitään edistystä ei tapahdu, niin valitetavasti kannattaa ihan vakavasti miettiä eroa, koska huono parisuhde ei tee yhtäään hyvää sinun masennuksellesi. Minä odotin liian kauan muutosta ( 15 vuotta) ja siksi romahdin ihan täydellisesti.
...mitä tuohon sanoisi,kuin että voimakastahtoisilla äideillä on joko alistuvaisia lapsia tai sitten samaten voimakastahtoisia kuten he itse. Ellet itse ole voimakastahtoinen,jäät epäilemättä varjoon,koska äiti-suhde on poikaan niin voimakas.
maama*** oletko jaksanut tai saanut juteltua miehellesi tästä? Siis juteltua jotenkin niin, että hän oikeasti ymmärtäisi miltä sinusta tuntuu. Syyttelemään taikka osoittelemaan ei kannata sortua, sillä se tuskin tuo minkäänlaista positiivista tulosta. Yhtenä vaihtoehtona on rajata anoppi niin hyvin pois omasta elämästäsi kuin vain mahdollista. Ei vierailuja suuntaan taikka toiseen, ei yhteydenpitoa.
Toisaalta miten itse tulet toimeen anoppisi kanssa? Olisiko mahdollista sinne päin jutella?
Tiedän kyllä, että se vasta saattaakin olla vaikeaa (olen itse ollut parisuhteessa jossa anoppi oli hyvin kiinni pojassaan, joka ei mm. tehnyt anopin mielestä koskaan mitään väärää vaan vika oli minussa). En koskaan tuntenut olevani riittävän hyvä miniä, tai edes ihminen.
Lopulta tilanne kävi minulle niin raskaaksi, että jotain asialle oli tehtävä. Jouduin laittamaan mieheni oikeastaan selkä seinää vasten ja valitsemaan puolensa. Minä ilmoitin etten aio olla tekemisissä anopin kanssa niin kauan kun hän sekaantuu meidän elämäämme (kuten vaikka siihen miten ja milloin imetän lastani). Minun onnekseni mieheni valitsi minut.
Mikäli kaikesta yrittämisestä huolimatta mies ei ymmärrä mistä puhut, miltä sinusta tuntuu, niin ehkä sitten on parempi päästää mies takaisin kasvamaan vielä. Sillä mikäli itse joudut tulemaan toimeen tilanteen kanssa joka on kaikilla tavoin äärimmäisen vaikea, kulutat itsesi loppuun ennen kuin huomaatkaan. Viime kädessä sinä olet kuitenkin kaikkein tärkein ihminen itsellesi.
Miten olla voimakastahtoinen? Siis olen voimakas tahtoinen joo mutta se on sama tässä tilanteessa kuin että löis päätään kiviseinään.
se on omituista että jotkut Äidit eivät vaan pysty tajuamaan että joskus ne pikkupojat on jo valmiita ihan omaan antoisaan parisuhteeseen, vaan kyllä tuossa on miehessäkin vikaa jos ei ole valmis muuttamaan suhdettaan Äitiinsä sinun tullessa kuvioihin. Et varmasti olisi valmis jakamaan miestäsi toisen naisenkaan kanssa joten kyllä tuo ukko nyt taitaa olla hippasen tohveli. Appivanhemmat ovat aivan upea ja tärkeä lisä perheessä mutta terveellä,kunnioittavalla tavalla tukien pojan uutta suhdetta, kyllä Äidin pitäisi astua syrjään jossain vaiheessa ja antaa tilaa tulevalle miniälleen. Ehkä sinun pitää vaan kysyä mieheltäsi tahtooko elää Äitinsä vai sinun helmoissa siitähän sinä vastauksen saat suhteenne toimivuuteen =) Varsinkin kun olet itse masentunut sinun ei kannata antaa toisten "alentaa" itseäsi.
minä puhunut asiasta vaikka kuinka monesti miehelleni. Ja luulen että anoppi ja mieheni eivät itse edes huomaa silloin kun "tekevät sitä"...siis sillon kun napanuora oikeen venyy kun se on niin tiukka. Mielestäni he eivät sitä tavallaan hoksaa ja pitävät suhdettaan samanlaisena mitä 20vuotta sitten. Anoppi ei siis silleen sotkeennu meidän elämään mutta he soittelevat päivittäin, mieheni kysyy aina äidin mielipiteen isoissa päätöksissä...ei sekään haittaa mutta että päätöksen tekee niinkuin äiti on sanonut..vaikka itse olisikin erimieltä.EI SIIS USKALLA SANOA EI ÄIDILLENSÄ.
Joskus olen ollut aistivani "hiljaista" huomio peliä anopin ja minun välillä.