Kuulin hiljattain, että erään konkurssissa olevan tallin hevosia on siirretty toiselle tallille, hyvään kotiin.
No olin siitä ensin iloinen sillä olin sillä tallilla joutunut juuri tuon konkurssin takia vaihtamaan tallia, ja olin huolissani lempi hevosistani... jotka opettivat minut ratsastamaan ja olivat aivan ihania, kiinnyin niihin.
No sain vihiä siitä mille tallille lempi hevoseni olivat siirretty ja kävinpä katsomassa niiden kuvia ja muuta..
Mutta siellä ei vielä ollut kuvia, ja ajattelin että eipä se mitään, käyn myöhemmin katsomassa.
Noin viikon päästä menin katsomaan, ja näin kuvat kahdesta lempi hevosestani, ja purskahdin itkuun, kyyneleet valuivat ja itkin.
Ajattelin että niillä on varmasti hyvä olla siellä ja uudet ratsastajat kiintyvät niihin ja niitä hoidetaan hyvin..
Mutta tulin ajatelleeksi, että jos hevoset eivät siellä pysty olemaan ja tottelemaan, ja jos ne siirretään toiselle tallille edelleen tai ne myydään... Olin niin surullinen, että en voinut vain olla ja surra.. Tutustuin eräällä tavalla (virtuaalisesti) erääseen tyttöön joka on jo ratsastanut kyseisillä hevosilla ja hevoset ovat hyvin pärjänneet ja aloittaneet tuntityöt jne..
Olin hyvin helpottunut, mutta olen silti allapäin, haluaisin nähdä hevoset ja saada helliä niitä.
Kaipaan niiden lämpöä, hellyyttä, kaikkea. Ne olivat minulle rakkaita ja luotettavia maastokavereita.
En vain voi unohtaa niitä ja ajatella että kyllä ne pärjää.
Toinen niistä opetti minut ratsastamaan, ja toinen tuntemaan hevoset ja muuta.
Mikä saisi minut lopettamaan suremisen ja toivottoman haavuilun niiden perään.. Olen nyt saanut taas hoitoponin uudelta tallilta, mutta ei se korvaa ainiaita ja rakkaita hevosia, joiden kautta opin paljon..
Kaipaan niitä hevosia.. vaikka olen toisaalta iloinen, niiden voidessa hyvin..
No olin siitä ensin iloinen sillä olin sillä tallilla joutunut juuri tuon konkurssin takia vaihtamaan tallia, ja olin huolissani lempi hevosistani... jotka opettivat minut ratsastamaan ja olivat aivan ihania, kiinnyin niihin.
No sain vihiä siitä mille tallille lempi hevoseni olivat siirretty ja kävinpä katsomassa niiden kuvia ja muuta..
Mutta siellä ei vielä ollut kuvia, ja ajattelin että eipä se mitään, käyn myöhemmin katsomassa.
Noin viikon päästä menin katsomaan, ja näin kuvat kahdesta lempi hevosestani, ja purskahdin itkuun, kyyneleet valuivat ja itkin.
Ajattelin että niillä on varmasti hyvä olla siellä ja uudet ratsastajat kiintyvät niihin ja niitä hoidetaan hyvin..
Mutta tulin ajatelleeksi, että jos hevoset eivät siellä pysty olemaan ja tottelemaan, ja jos ne siirretään toiselle tallille edelleen tai ne myydään... Olin niin surullinen, että en voinut vain olla ja surra.. Tutustuin eräällä tavalla (virtuaalisesti) erääseen tyttöön joka on jo ratsastanut kyseisillä hevosilla ja hevoset ovat hyvin pärjänneet ja aloittaneet tuntityöt jne..
Olin hyvin helpottunut, mutta olen silti allapäin, haluaisin nähdä hevoset ja saada helliä niitä.
Kaipaan niiden lämpöä, hellyyttä, kaikkea. Ne olivat minulle rakkaita ja luotettavia maastokavereita.
En vain voi unohtaa niitä ja ajatella että kyllä ne pärjää.
Toinen niistä opetti minut ratsastamaan, ja toinen tuntemaan hevoset ja muuta.
Mikä saisi minut lopettamaan suremisen ja toivottoman haavuilun niiden perään.. Olen nyt saanut taas hoitoponin uudelta tallilta, mutta ei se korvaa ainiaita ja rakkaita hevosia, joiden kautta opin paljon..
Kaipaan niitä hevosia.. vaikka olen toisaalta iloinen, niiden voidessa hyvin..
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.