Mää sairastuin 14- vuotiaana anoreksiaan.... syitä sille oli monia. Jouduin terveydehoitajalle...aikansa jaksoivat punnita....yrittivät saada hoitoon. Äitini "hyvää hyvyyttään" kielsi hoidon, luotti tyttäreensä....koitti pakkosyöttää jne....no 16- vuotiaana meni holtti pois täysin.....aloin ahmia ja oksentaa. Oksentaminen oli helppoa...ei tarvinut edes työntää sormia kurkkuun...ja sitä jatkui ja jatkui....keksin mitä hulluimpia paikkoja mihin yrjötä...esim.(asumme maaseudulla)oksennin ämpäriin, kaivoin maahan kuopan ja yrjö sinne, maata päälle....hyi hitto! Elämäni oli yhtä helvettiä....Lukio meni päin helvettiä,jätin kesken... Muutin pois kotoa opiskelemaan...sain terrorisoivan kämppiksen ja masennuin entisestään....Oksennin....aloin ahmia karkkeja.................................................hampaani tuhoituivat täysin....hammas halkesi....itkin ja ahmin.....kunnes nyt 20- vuotiaana olen päättänyt parantua...En jaksa tätä helvettiä enää...Uskon,että oma päätös on tärkeintä....Tulkoon takapakkia vaikka kuinka, mutta haluan tuntea olevani nainen, että menkat toimii jne....olen puoli vuotta yrittänyt päästä hammaslääkärille, pari kertaa oon ollukki, mut nytkin mun ajat peruttiin...pelkään joka syömiskerta että jokin toinenkin hammas halkeaa....Hampaani ovat totaalisesti pilalla, mutta elämässäni on jäljellä toivoa!!!!!!
Ottakaa hyvät nuoret itseänne niskasta kiinni ettei kohtalonne ole yhtä tuskallinen kuin minulla!!!!!!!!
Ottakaa hyvät nuoret itseänne niskasta kiinni ettei kohtalonne ole yhtä tuskallinen kuin minulla!!!!!!!!
Vastaukset 1
Vanhimmat
Koittakaa vain jaksaa. Itse sairastuin ylä-asteen kahdeksannella luokalla anoreksiaan. Ensin halusin parantaa kuntoani cooperin-testiä ja lihaskuntotestiä varten. Olin positiivisesti yllättynyt kun paino olikin laskenut. Sitten syöminen väheni. Vertasin itseäni jokaiseen ja tunsin itseni lihavaksi. Liikunta valtasi elämän ja ystävät jäivät. Läheiset ihmiset ympärilläni huolestuivat ja itse olin hyvin ahdistunut. Onneksi pääsin hoitoon ja vuoden kuluessa olin jo täysin parantunut. Tiedän olevani hyvin onnekas. Parantumiseni alkoi turhautumisesta. Olin osastolla ja halusin palata normaaliin elämään ja kavereiden luokse. Minua tuki myös kolmen vuoden takainen poikakaveri. Elän nyt normaalia elämää. Epäonnistuneine karkkilakkoineen ja laihdutuskuureineen. Eikä se ahdista minua. Vaikka olen vielä nuori uskon poikakaverini olevan Se oikea minulle. Anorektikot ja bulimikot...elämä ilman ahdistuneisuutta ja ajatukset kavereissa ja harrastuksissa. Sitä minäkin kaipasin itse ollessani sairaana ja nyt minulla on kaikki mitä haluan.