Onko kenellekään muulle tuttu tällainen olo, että ahdistaa niin paljon ettei tiedä kuka on? Siis ei minään teoreettisena ajatuksena vaan ihan konkreettisena tunteena, että "kukahan tässä nyt kävelee kadulla, kuka jonottaa kaupan kassalla, en tiedä, ja se kauhistaa minua". On kuin katsoisi johonkin pohjattomaan syvyyteen jossa vaan kaikuu eikä ole ketään. Mulla on ollut viime aikoina paljon tätä, jopa tuttujen ihmisten kanssa. Ahdistus on niin iso että se jotenkin horjuttaa näitä minuuden perusrakenteita jo. Mulla on epävakaa persoonallisuushäiriö ja sen myötä miltei jatkuva tyhjyyden / ahdistuksen tunne. Kanssakäymistä ihmisten kanssa on joutunut vähentämään, kun sitten pelkää jo etukäteen, että "mitä jos mulle taas tulee se".
Ilkeätä kestää tätä. Onko ketään kohtalotoveria? Mikä neuvoksi?
Ilkeätä kestää tätä. Onko ketään kohtalotoveria? Mikä neuvoksi?
Vastaukset 4
Vanhimmat
kuulostaisi dissosiaatiohäiriöltä mutta meneppä ihan mielenterveystoimistoon kyselemään asiasta.
Itse epävakaana (ja huonompaan kuntoon aina vaan menossa) tuo dissosiaatio alkaa olla tuttu juttu. Se on aivan kamalaa ja tuntuu hirveältä, koita löytää joku jolle puhu tuosta sillä hoitamattomana voi kehittyä pahemmaksi (joillakin tulee psykoosi).
On helpottavaa että asialla on nimikin ja että muillakin on ollut vastaavaa. Tuntui jo välillä että kärsin yksin tämmöisestä oudosta olosta eikä kukaan voi ymmärtää mistä on kyse. Täytyy ottaa puheeksi seuraavalla poliklinikkakäynnillä. Sairaanhoitaja jonka luona käyn ei kylläkään yleensä kommentoi vointiani paljonkaan, puhumme lähinnä lääkkeistä. Terapiassa olen käynyt 3 vuotta ja sen kokenut tehottomaksi; rahaa ei ole enää terapeuttiin yksityiselle puolelle. Joskus toivoisi että olisi yhtä paksunahkainen kuin joku satunnaisesti vastaan tuleva Maija Meikäläinen eikä heilahtaisi mihinkään isonkaan ahdistuksen partaalla. Tuntuu että sitä on kasattu sellaisista sekunda-rakennustarpeista, joista ei vakaita minuuksia tehdä. Mutta ei kai silti pidä menettää toivoaan. Ei voi kun toivoa voimia meille kaikille jotka hoipumme hajoamisen partaalla.
toi ainakin minulle kun sain diagnoosin, Olin varma että olen tulossa täysin hulluksi kun oireet olivat pahimmillaan. hakeuduin adhd tutkimuksiin sillä tiesin että jotankin oli vialla adhd:tä ei ollut vaan noin 7kk tutkimusten jälkeen todettiin dissosiaatiohäiriö josta minulla ei ollut tietoakaan entuudestaan. Dissosiaatiossa on monta eri astetta joten myös oireet ja sairastuneet ovat erillaisia toisilla hyvinkin pahoja ja toisilla taasen vaatimattomimpia oireita. Mene toisen mielenterveyshoitajan luokse jos edellinen ei ota asioitasi hoitaakseen. Jaksamisia sinulle =)