Se tuhoaa sun sielun ja elämän! Se on sairaus, mikä pilaa kaiken, koska kärsit koko ajan..
http://fi.wikipedia.org/wiki/Epävakaa_persoonallisuus
Kiitos rakas sairaus kun oot mut tuhonnu!
http://fi.wikipedia.org/wiki/Epävakaa_persoonallisuus
Kiitos rakas sairaus kun oot mut tuhonnu!
Vastaukset 11
Vanhimmat
Monta päivää neljän seinän sisällä pimeässä, nukkuen, maaten, välillä jaksan raahautua koneelle. Missäköhän tilassa olen masennukseni kanssa.. Ahdistaa, olen itkenyt paniikissa muutaman kerran koska sydämeni on rikki.
En edes jaksa miettiä kuolemaa ( kuolla olen halunnut viimeiset kolme vuotta)
Minullakin epävakaa persoonallisuushäiriö.
En jaksa käydä ulkona, en katsoa telkkaria, en soittaa kenellekkään. Kauppaan lähteminen tuntuu ahdistavalta. Suihkussa en ole käynyt viikkoon vaikka naisena minulla on ollut aina tapana huolehtia hygieniastani. Asuntoni on pommin jäljiltä.
Juu, mulla epävakaa ja epäluuloinen persoonallisuus. ja seurustelin just narsistisen persoonallisuus häiriön omaavan kanssa ja turpiini sain 2 kertaa päivässä. No nyt oon onneks eronnu ja mut omien sairauksieni kanssa saan tapella jatkuvasti. Ainii ja sitten sairastan vaikeaa psykoottista masennusta ja vaikeaa ahdistuneisuutta. Että ihana tää elämä
Terapiaa tai mitään? Auttaisiko se.
Siitä voi oikeasti "parantua" eli pystyä elämään onnellisesti oman herkkyyden kanssa liikaa ahdistusta kokematta. Tiedän kokemuksesta mistä puhun. Itselleni oon kehittänyt selkeet keinot selvitä. Siis pohtinut omaa reagoimista vuosia aktiivisesti ja löytänyt jutut mitkä toimii ja pitää langat edelleen käsissä. Positiivisia keinoja. Niistä oon tehnyt itselleni päähän sellaisen "selviytymispankin". On mennyt paljon aikaa ajatteluun ja asioiden ruotimiseen uudelleen ja uudelleen, mutta ne keinot oon onnistunut löytämään ja kun on se oma "pankki" tiedän, että tulevista hetkistä selviää. Tehokkaita keinoja hyvän elämänlaadun takaamiseen on tuonkin sairauden kanssa, voin vannoa. Ehkä joskus sen hoitaminenkin muuttuu ja hoidossa osattaisiin neuvoa ihan selkeesti miten saa elämän kokoon ja tukea hellemmin ja läsnäolevammin. Monen elämä olisi paljon parempaa.
Minä ainakin käyn säännöllisesti (4kertaa viikossa] psykiatrilla ja olen ollut sairaala jaksollakin monesti. Eipä tunnu terapia auttavan vaikka mitä yritetään tehdä. Kyse ei ole siitä että en haluais parantua vaan siitä että oon niin pohjalla että apu ei ylety sinne asti. T. aikaisempi kirjottaja joka sairastaa psykoottista masennusta, vaikeaa ahdistuneisuutta, epävakaata ja epäluuloista persoonallisuutta.
Nimimerkki "Tuttua", millasia keinoja sulla on selviytymiseen? Ei oo pakko kertoa jos henkilökohtainen kysymys, mutta kiinnostaisi tietää, itselläkin epävakaa persoonallisuus. Jaksaminen on tällä hetkellä vähän niin ja näin... Mietin että onko musta ikinä tekemään duunia, tekemistä olis muttei uskalla sairauden takia... Vai onko kohtalona eläke vähän päälle kolmekymppisenä... Kuitenkaan ei haluais uskoa ihan niin vielä...
Tiedän, ettei kyse ole siitä ettei haluaisi parantua tai olisi tahallaan jotenkin hankala.
Se on käsittämätöntä miten vähän dialektista käyttäytymisterapiaakin on tarjolla, vaikka se on kai ainoa, josta on ihan selkeitä positiivisia tuloksia saatu. Ja minusta se koko järjestelmä pitäisi vähän muuttua. Koulutusvaiheessa pitäisi painottaa, että epävakaita ei pidä lähteä hoitamaan ellei tunne ihan aitoa empatiaa ja ole heitä kohtaan ymmärtäväinen. Epävakaiden hoidossa on hyvä olla ja se hoito on varmasti helpompaa, kun ihminen tuntee, että läsnä on ihan oikeasti välittävä ja ymmärtävä henkilö, joka ei koskaan syytä ja syyllistä, vaan yrittää kannustaa muutokseen ja ymmärtää, että se on vaikeaa. Eikä koskaan edes tule mieleen, että kukaan olisi tahallaan hankala, ymmärtää sen että on vain vaikeuksia omien tunteiden kanssa. Jokainen varmasti haluaa parantua.
Se perusperiaate, että hoitohenkilökunta pysyy tietyllä tavalla etäisenä, pitäisi ehkä tässä muuttaa. Minusta olisi parempi, että hoitavat henkilöt ovat läsnä koko persoonansa kanssa ja pyrittäisiin tekemään mahdollisimman pieneksi sellainen potilas/hoitaja-suhtautumistapa. Jos henkilölle on yleensä sosiaalisten roolejen merkitys korostunut, niin millä voidaan olettaa, että se siitä itsestään paranee ja alkaa käyttäytyä kuten terve, kun sille on annettu potilaan rooli. Eli tasavertaisuutta ja vertaistukiryhmäkaltaista keskustelua pitäisi minusta lisätä.
Pitää toivoa, että hoitomenetelmiä yritettäisi kehittää myös siltä osin, että ymmärrettäisi hoitavien henkilöiden luonteenpiirteidenkin vaikutuksia. Ja osattaisi irtautua perinteisistä menetelmistä, joiden periaate on enemmänkin poistaa tietty vahingollinen käyttäytyminen kuin ymmärtää sitä ja antaa sille tilaa ymmärtää itseään ja kasvaa kannustavassa ja tukevassa ympäristössä pois.
Niitä on varmaan satoja jos ei tuhansia erilaisia. Jokaiseen tilanteeseen omansa ja varmaan saisin kirjan pituisen sepustuksen niistä.
Ja niihin liittyy ihan jo maailmankuvakin, että senkin pitää tukea positiivista kehitystä ja uskoa siihen, että voin aina oppia jotain, uskoa omaan elämään. Ja ennenkaikkea uskoa hyvään.
Ensin varmasti pitää ymmärtää itsensä. Miksi tekee jotakin, miksi tuntee tietyllä tavalla. Aivan läpikotaisin. Mikään tunne ei enää tule yllätyksenä. Tiedän, että ne vaihtelee ja ymmärrän niitä.
Sitten on kaikkia pieniä niksejä, ajatuksia, näkökulmia jne. Joilla jokaisesta tilanteesta selviää. Vaikea nyt keksiä esimerkkejä, kun ei ole tilannetta mielessä. Mutta esimerkiksi jos tulee oikein paha halu vahingoittaa itseä, niin lasken tiskialtaan täyteen jääkylmää vettä ja laitan kädet sinne. Annan itselleni kyllä luvan sitten vaikka viiltää vähän jalkaa jos se ei auta, mutta yleensä se auttaa. Pyrin siis kokeilemaan kaikki lievemmät keinot ja pohtimalla löytänyt sellaisia, jotka oikeasti tuntuu auttavan ja jotka ei vahingoita itseä. Se on kuitenkin tärkeää.
Ihmisten kanssa toimiminen on raskasta ja olen päättänyt, että on ihmisiä joita ajattelen ja ihmisiä joita en. Ajattelen vain sellaisia ihmisiä, joiden kanssa ei tarvitse tuntea kammottavaa häpeää omasta käytöksestä. Muut työnnän ihan fyysisesti ajatuksista pois ja yritän sanoa itselleni, että ei ole mitään syytä murehtia jokaikistä tyhmää sanaa, mitä olen sanonut ja häpeillä niitä. Menen etuoven luo ja työnnän ne mielestä pois ja laitan mielikuvituksessa lautoja oven eteen.
Jos on surullinen olo jostain ja itkettäisi ihan loputtomiin, eikä se lopu, niin suuntaan sen johonkin muuhun, koska on helppo liikuttua asioista. Esimerkiksi luen jotain paljon vähemmän itkettävää juttua, vaikka jotain sellaista miten jossain urheilussa altavastaaja voitti tai miten joku eläin pelasti ihmisen tai delfiini pelasti valaan ja se itku siirtyy liikuttumiseksi niistä ja joskus loppuukin, mutta on saanut itkettyä. Ja aina mietin sitä, että kun ne tunnetilat vaihtelee, niin ei mitään pahinta hetkeä kestä kuin korkeintaan seuraavaan päivään.
Ja sitten ihan oman olon vuoksi en lue eläintenkiduttamisista ja sellaisesta ellen tunne oloani todella todella vahvaksi, koska tuntuu että sellaiset uutiset murtavat. Sitten taas toisaalta luen paljon asioista, jotka tuntuvat kauniilta. Niin kuin vaikka delfiineistä ja sellaiset asiat, että esim. jokaisella delfiinillä on nimi tai sitä vastaava äänne ja ne puhuvat toisistaan tuntuu hassulta ja sellaiset asiat kun pyörivät päässä ja ajatukset delfiinien älykkyydestä, niin on hyvä olla. Samoin musiikki vaikuttaa tunnetilaan. Se värittää sitä miten näkee ja omat tunteet soi sillä tavalla. Joten kannattaa miettiä mitä kuuntelee, koska se vahvistaa tuntemuksia.
Ja on hyvä löytää aina tapa purkaa omat tunteet, koska patoaminen pahentaa tätä sairautta. Opettelen ja harjoittelen avoimuutta jatkuvasti ja se auttaa.
Tämä sisäinen onttouden tunne ja kaiken merkityksettömyys, sisällä meren lailla vellova raivo ja ahdistus.
En minä halunnut syntyä enkä haluaisi elää enää näitä huonoja, toistaan huonompia päiviä.
Suurin ponnistuksin selviän työpäivästä kämpille hymyillen. Sitten fasadi murtuu, kaikki muuttuu epäoleelliseksi ja alkaa vituttaa. Miksi minun pitää olla niin täynnä tyhjyyttä, miksi universumi on täynnä pelkkiä reikiä, miksi ihmiset ovat kaavamaisia ja latteita?
.
tehty. Menit psykiatrille ja astuit ovesta ulos numero otsassasi. Numeron perusteella sinulle määrättiin lääke, mutta mitään kokeita sinulle ei tehty. Tuo psykiatri siis päätti ( vain siis hän yksi henkilö ), että olet tuon numeron kantaja ja tietyn lääkkeen syöjä. Jos et olisi mennyt ovesta, ei otsassasi olisi nyt tuota numeroa. Näin käy monelle. Siksi ei psykiatrille kannata mennä ihan noin vain ja ei myöskään kannata siellä allekirjoittaa mitään lappua ilman asianajajaa.