Minun tarinani

Mulla meni viimeksi näin, kun syömisiäni seurailtiin...

Sain ajatuksen, jossa kykenisin elämään ruoalla elämäni kunniallisesti loppuun, kuten moni muukin ihminen. Ei se mikään taivastelun asia ole, kaikissa kulttuureissa ruokailu on tärkeää... Sen sijaan ruoka näyttelee joistakin syistä elämässämme epäluonnollista asiaa, ei se ole kivaa.. Salaatti on parasta voimattomallekin.

Eli minä tässä taas reilun kuukauden jälkeen. Ajattelin päivittää tänne hieman kuulumisiani.

Ennen pääsiäistä onnistuin olemaan 11 päivää ahmimatta. Saavutus? Nojaa, parempi kuin ei mitään. Pääsiäislomalla kuitenkin naksahti uudestaan ja elin 4 päivää kotona ja ahmin kellon ympäri. Normaalin ruoan ja pääsiäisenä saatujen herkkujen lisäksi kulutin tuona aikana 25-30€ karkkiin ja suklaaseen! Tuohon mahtui mm. 3 suklaalevyä, 5 suklaapatukkaa, 6 pussia karkkia, 500g fanipalan halpakopioita, 6 sokeridonitsia, pari suklaamunaa, sipsipussi ja dippiä.

Tuon 11 päivän tauon aikana painoni onnistui pudota 66 kiloon, mikä tuntui jo aika hyvältä. Pääsiäisen jälkeen viime lauantaina taas vaaka näytti 68kg ~ 2 kg lisää pääsiäisen aikana

HyvääHuomentaVaan kirjoitti:

Eli minä tässä taas reilun kuukauden jälkeen. Ajattelin päivittää tänne hieman kuulumisiani.

Ennen pääsiäistä onnistuin olemaan 11 päivää ahmimatta. Saavutus? Nojaa, parempi kuin ei mitään. Pääsiäislomalla kuitenkin naksahti uudestaan ja elin 4 päivää kotona ja ahmin kellon ympäri. Normaalin ruoan ja pääsiäisenä saatujen herkkujen lisäksi kulutin tuona aikana 25-30€ karkkiin ja suklaaseen! Tuohon mahtui mm. 3 suklaalevyä, 5 suklaapatukkaa, 6 pussia karkkia, 500g fanipalan halpakopioita, 6 sokeridonitsia, pari suklaamunaa, sipsipussi ja dippiä.

Tuon 11 päivän tauon aikana painoni onnistui pudota 66 kiloon, mikä tuntui jo aika hyvältä. Pääsiäisen jälkeen viime lauantaina taas vaaka näytti 68kg ~ 2 kg lisää pääsiäisen aikana

Lue lisää

Tuo on minullekin niiiin tuttu ajatusketju tuo >> yksi pala suklaata >> peli menetetty >> suklaalevyn syönti. Joskus tuo johtaa siihen että pitää käydä kaupasta hakemassa vielä muutakin mättöä ja syön siihen asti että vatsa on niin täynnä että tulee paha olo.

Seuraava ajatus sitten on se koska tavoitteeni on olla hoikka ja luulen että se ratkaisee kaikki ongelmani että yritän laihduttaa. Suunnittelinkin sitä miltei joka päivä saatuani ison ruokakasan syötyä. Laihdutuskin oli (puhun nyt menneessä aikamuodossa koska olen saanut muutettua asioita) sitten ääripäistä menoa, semmoista itserankaisua ja itsekieltämistä, mikä johti herkuista haaveiluun ja siihen että joka toinen ajatus liittyi ruokaan. Kerran jopa pääsin hoikaksi, sain jonkun ihme itsekurivaiheen päälle mutta sitten kun kerran sorruin kaverini lakkiaisissa, päädyin ahmimaan koko illan. Sitten seuraavana päivänä tämä keksimäni linja jatkui, ostin litran jäätelöä, karkkia ja kokkasin ison kasan jauhelihakastiketta ja spagettia. Söin kaiken ja vaan itkin, koska pelkäsin niin paljon lihomista, koska isoimmillaan olin oikeasti ollut lihava ja silloin olin itsetunnossani kaikkein heikoimmilla. Ja linja vaan jatkui ja jatkui. Ruokaan liittyi niin paljon ahdistusta ja sortumiseen epäonnistumisen tunteita että olin ihan hermorauniona. Mutta missä piilee logiikka bedissä? Ei tietysti syömishäiriöissä monesti ole logiikkaa, mutta monesti vain lempeämpi ajatusmalli itseään kohtaan helpottaisi elämää. Ok, otin nyt yhden palan suklaata, so what? Illalla syönkin vähän vähemmän ja teen vaikka jotain vaihtoehtoista ruoan syömiselle - lähden vaikka lenkille. On se niin hyvää se suklaa ja siitä tulee hyvä olo, mutta tuleeko minulle hyvä olo kun ahdan itseni niin täyteen että voin fyysisesti pahoin?

Minä olen lopettanut haaveilemisen hoikkuudesta. Olin ehkä joskus hoikka, mutta näillä geeneillä se vaatii hirveää itsekuria. En tule olemaan täydellinen näine venymismerkkeineni, so what? Haluanko olla vain sisällä, eristäytyä syömishäiriön pauloihin kun maailmassa on niin paljon nähtävää ja tehtävää ja elämä ei niin pitkä ole.Kun menee itsensä hyväksymisen alkulähteelle eikä kurita itseään, ahmiminen väheni ainakin itsellä. Ok, sen suklaalevyn syönti on väärin ja sen jälkeen tulee morkkis, mutta mikä ajaa syömään vielä sipsipussin kun on kerran jo syöty päivä pluskaloreille. Kannattaako heitellä kaikki kananmunat lattialle jos on yksi tipahtanut? Yritän rakastaa itseäni sen verran että en sorru tuohon hetken mielitekojen maailmaan. Tuntuu että monella bediläisellä on hirveän kaksijakoinen ajatusmaailma. On joko sortumista tai laihdutusta. Missä harmaan sävyt? Ne pitäisi oppia löytämään ja kohtuus eikä kannata haaveilla hoikkuudesta jos on geeneiltään taipuvainen lihomaan. Nälän näkeminen ja nälkäisenä kauppaanmeneminen on monesti itsellä ollut se jään särkijä ahmimiseen. Paastoilusta pitää päästä eroon.

Se on jännä että kun ahmimiskierre menee päälle, itsellä se koskettaa yleensä kaikkia hiilihydraattisimpia ja rasvaisia herkkuja. Ne ovat ainoa asia, jotka poistavat sen ahdistuksen ja antavat hetken rauhan tämän kaiken piinan keskellä. Jälkikäteiset tunteet ovat sitten surkeimpia ja silloin alkaakin se "huomenna alkaa laihis" - ajatusketju. Oikeasti nuo hiilihydraattisokeriherkut pistää itsellä sen ahmimislinjan päälle ja niitä kannattaa yrittää vältellä jokaikisen bediläisen. Kun lähtee se herkkuvaihe päälle, on todella hankala ruveta syömään normaaliruokaa, on kuin joku heroinisti heroiinin edessä ruoan suhteen. Mutta kannattaa muistaa että ei ihmisen paino nyt niin nopeasti nouse, eli jos on tullut ahmimiskohtaus yhtenä kahtena päivänä, paino palaa melko takaisin normaaliuomiinsa ja monesti tuo lihominen johtuu vaan massasta mitä vatsassa on ja nesteiden kertymisestä. Minä oikeasti ymmärrän jokaista teistä, on tämä niin helvetillistä tämä sairas suhtautuminen ruokaan. Mutta tästäkin on ulospääsytie ja se on normaali ruoka ja herkkukierteestä poispäästy, itsensä kanssa sovitut herkuttelupäivät ja ajat, se ettei ole itselleen niin ankara (kun pääpiirteisesti syö hyvin, juhlissa saa herkutella kohtuudella) ja noihin ahmimiskohtauksiin pitää löytää ratkaisumallit koska houkutuksia on koko maailma täynnä, pitää löytää oma linja, oma onnellisuus jne... Terapia ja lääkkeetkin voivat auttaa. Bed on oikeasti vakava sairaus ja ennemmin tai myöhemmin ajaa ihmisen monesti suureen ylipainoon.

liisa__ kirjoitti:

Tuo on minullekin niiiin tuttu ajatusketju tuo >> yksi pala suklaata >> peli menetetty >> suklaalevyn syönti. Joskus tuo johtaa siihen että pitää käydä kaupasta hakemassa vielä muutakin mättöä ja syön siihen asti että vatsa on niin täynnä että tulee paha olo.

Seuraava ajatus sitten on se koska tavoitteeni on olla hoikka ja luulen että se ratkaisee kaikki ongelmani että yritän laihduttaa. Suunnittelinkin sitä miltei joka päivä saatuani ison ruokakasan syötyä. Laihdutuskin oli (puhun nyt menneessä aikamuodossa koska olen saanut muutettua asioita) sitten ääripäistä menoa, semmoista itserankaisua ja itsekieltämistä, mikä johti herkuista haaveiluun ja siihen että joka toinen ajatus liittyi ruokaan. Kerran jopa pääsin hoikaksi, sain jonkun ihme itsekurivaiheen päälle mutta sitten kun kerran sorruin kaverini lakkiaisissa, päädyin ahmimaan koko illan. Sitten seuraavana päivänä tämä keksimäni linja jatkui, ostin litran jäätelöä, karkkia ja kokkasin ison kasan jauhelihakastiketta ja spagettia. Söin kaiken ja vaan itkin, koska pelkäsin niin paljon lihomista, koska isoimmillaan olin oikeasti ollut lihava ja silloin olin itsetunnossani kaikkein heikoimmilla. Ja linja vaan jatkui ja jatkui. Ruokaan liittyi niin paljon ahdistusta ja sortumiseen epäonnistumisen tunteita että olin ihan hermorauniona. Mutta missä piilee logiikka bedissä? Ei tietysti syömishäiriöissä monesti ole logiikkaa, mutta monesti vain lempeämpi ajatusmalli itseään kohtaan helpottaisi elämää. Ok, otin nyt yhden palan suklaata, so what? Illalla syönkin vähän vähemmän ja teen vaikka jotain vaihtoehtoista ruoan syömiselle - lähden vaikka lenkille. On se niin hyvää se suklaa ja siitä tulee hyvä olo, mutta tuleeko minulle hyvä olo kun ahdan itseni niin täyteen että voin fyysisesti pahoin?

Minä olen lopettanut haaveilemisen hoikkuudesta. Olin ehkä joskus hoikka, mutta näillä geeneillä se vaatii hirveää itsekuria. En tule olemaan täydellinen näine venymismerkkeineni, so what? Haluanko olla vain sisällä, eristäytyä syömishäiriön pauloihin kun maailmassa on niin paljon nähtävää ja tehtävää ja elämä ei niin pitkä ole.Kun menee itsensä hyväksymisen alkulähteelle eikä kurita itseään, ahmiminen väheni ainakin itsellä. Ok, sen suklaalevyn syönti on väärin ja sen jälkeen tulee morkkis, mutta mikä ajaa syömään vielä sipsipussin kun on kerran jo syöty päivä pluskaloreille. Kannattaako heitellä kaikki kananmunat lattialle jos on yksi tipahtanut? Yritän rakastaa itseäni sen verran että en sorru tuohon hetken mielitekojen maailmaan. Tuntuu että monella bediläisellä on hirveän kaksijakoinen ajatusmaailma. On joko sortumista tai laihdutusta. Missä harmaan sävyt? Ne pitäisi oppia löytämään ja kohtuus eikä kannata haaveilla hoikkuudesta jos on geeneiltään taipuvainen lihomaan. Nälän näkeminen ja nälkäisenä kauppaanmeneminen on monesti itsellä ollut se jään särkijä ahmimiseen. Paastoilusta pitää päästä eroon.

Se on jännä että kun ahmimiskierre menee päälle, itsellä se koskettaa yleensä kaikkia hiilihydraattisimpia ja rasvaisia herkkuja. Ne ovat ainoa asia, jotka poistavat sen ahdistuksen ja antavat hetken rauhan tämän kaiken piinan keskellä. Jälkikäteiset tunteet ovat sitten surkeimpia ja silloin alkaakin se "huomenna alkaa laihis" - ajatusketju. Oikeasti nuo hiilihydraattisokeriherkut pistää itsellä sen ahmimislinjan päälle ja niitä kannattaa yrittää vältellä jokaikisen bediläisen. Kun lähtee se herkkuvaihe päälle, on todella hankala ruveta syömään normaaliruokaa, on kuin joku heroinisti heroiinin edessä ruoan suhteen. Mutta kannattaa muistaa että ei ihmisen paino nyt niin nopeasti nouse, eli jos on tullut ahmimiskohtaus yhtenä kahtena päivänä, paino palaa melko takaisin normaaliuomiinsa ja monesti tuo lihominen johtuu vaan massasta mitä vatsassa on ja nesteiden kertymisestä. Minä oikeasti ymmärrän jokaista teistä, on tämä niin helvetillistä tämä sairas suhtautuminen ruokaan. Mutta tästäkin on ulospääsytie ja se on normaali ruoka ja herkkukierteestä poispäästy, itsensä kanssa sovitut herkuttelupäivät ja ajat, se ettei ole itselleen niin ankara (kun pääpiirteisesti syö hyvin, juhlissa saa herkutella kohtuudella) ja noihin ahmimiskohtauksiin pitää löytää ratkaisumallit koska houkutuksia on koko maailma täynnä, pitää löytää oma linja, oma onnellisuus jne... Terapia ja lääkkeetkin voivat auttaa. Bed on oikeasti vakava sairaus ja ennemmin tai myöhemmin ajaa ihmisen monesti suureen ylipainoon.

Lue lisää

Olin aamulla hyvin itsevarman oloinen, turvotus näyttää laskeneen hyvin suurilta osin, onhan edellisestä ahmimisesta kulunut jo yli viikko. Lauantaina punnitsin itseni ja silloin vaaka näytti 68 kg, mutta nyt kun astuin vaa'alle, tulos oli 68,3 kg... Kaikkien mielestä varmasti nestetasapainon heittelyä tai suoliston tavaraa, mutta pistää todella masentamaan. Tekisi melkein mieli ahmia sen vuoksi.

Eilen olin täynnä energiaa, ja tuntui, että kevät antaa minulle voimia ja haluan lähteä ulkoilemaan ja kehittää lihaskuntoani ja kaikkea. Aamu latisti ne tunteet aika hyvin. Olen elänyt 1300 kcal päiväsyömisillä ja ottaen huomioon, että olen 180cm pitkä, 68kg painava ja päivittäin hikoilua aiheuttavaa liikuntaa harrastava mies, kulutukseni pitäisi olla reippaasti yli 2000.

HyvääHuomentaVaan kirjoitti:

Olin aamulla hyvin itsevarman oloinen, turvotus näyttää laskeneen hyvin suurilta osin, onhan edellisestä ahmimisesta kulunut jo yli viikko. Lauantaina punnitsin itseni ja silloin vaaka näytti 68 kg, mutta nyt kun astuin vaa'alle, tulos oli 68,3 kg... Kaikkien mielestä varmasti nestetasapainon heittelyä tai suoliston tavaraa, mutta pistää todella masentamaan. Tekisi melkein mieli ahmia sen vuoksi.

Eilen olin täynnä energiaa, ja tuntui, että kevät antaa minulle voimia ja haluan lähteä ulkoilemaan ja kehittää lihaskuntoani ja kaikkea. Aamu latisti ne tunteet aika hyvin. Olen elänyt 1300 kcal päiväsyömisillä ja ottaen huomioon, että olen 180cm pitkä, 68kg painava ja päivittäin hikoilua aiheuttavaa liikuntaa harrastava mies, kulutukseni pitäisi olla reippaasti yli 2000.

Lue lisää

Painoindeksisi on 21, en kyllä oikein ymmärrä miksi yrität laihduttaa.... Koska jokaisella ihmisellä on luonnollinen paino missä pystyy sen kummemmin nälkää näkemättä pysymään ja sen kummemmitta ahmimishimoitta. Sitten kun alkaa ns. taistelemaan niin monesti bediläisillä tulee ahmimishimoja jne... eli loppupeleissä pääsisit paljon helpommalla jos söisit sen 2000 ja yrittäisit vaan hallita painoasi. 1300 kcal eläminen tuolla energiantarpeella johtaa varmasti ahmimishimoihin jos olet aiemminkin ahminut. Tiedän, että tuollaisten asioiden hyväksyminen on hankalaa, mutta onnellisemmaksi ja stressittömämmäksi se tekee sinut. Ja tuo on monesti avain bedistä parantumiseen : ) Uskon että olet ihan hyvännäköinen painoindeksillä 21, olet mieheksi melko hoikkakin eikä sinulla ole minkäänasteista tarvetta laihtumiseen ulkonäöllisesti eikä terveyden kannalta.

Jos haluaisit parantua ahmimishäiriöstä, parasta olisi ravita kroppaasi tarpeeksi ja yksinkertaisesti vaan hyväksyä itsesi ja päästä noista stresseistä eroon. Sitten vaan liikut ja painosi saattaa jopa tippuakin. Lihomisen pelko on ikävä olotila ja tiedän tunteen. Minä olen nainen ja painan enemmän kuin sinä suhteessa mutta en minä nyt niin surullinen ole. Ahmiminen on loppunut, stressi vähentynyt ja vaan syön normaalisti. Ei tarvitse kituuttaa eikä ole syömishimoja. Isommilla kaloreillakin voi laihduttaa, kylläkin hitaammin mutta eipä ole syömishimoja, voin hyvin ja jaksan liikkua. Syön päivittäin n. 1500 ja liikun. Minun painotavoitteeni on 60:ssa, olen silloin sopivan hoikka ja huom. olen 174 cm Nainen. Mielestäni laitat painotavoitteen pikkusen liian alhaalle psykologisesti ja se sitten sotii sinua vastaan. Kun itse lopetin paastot ja liian alhaisilla kaloreilla kituilun, hyväksyin itseni niin kappas vain: paino tippui ja ahmiminen loppui. enkä aluksi edes ajatellut laihtuvani vaan pitäväni itsestäni huolta. Mutta näitä asioita on hyvin hankala tajuta jos oma ruumiinkuva on vääristynyt ja luulee olevansa lihava ja kroppa täynnä rasvaa. Tai jos joskus on ollut lihavampi niin sekös vasta vääristääkin kehonkuvakäsitystä.

Nimimerkillä: Kymmenen vuotta syömishäiriökierrettä(paino alimmillaan alle 50, ylimmillään lähemmäs sata, anoreksiavaiheet tuttuja kuten myös bed) joten kokemuksen äänellä sanon

N174cm/70kg kirjoitti:

Painoindeksisi on 21, en kyllä oikein ymmärrä miksi yrität laihduttaa.... Koska jokaisella ihmisellä on luonnollinen paino missä pystyy sen kummemmin nälkää näkemättä pysymään ja sen kummemmitta ahmimishimoitta. Sitten kun alkaa ns. taistelemaan niin monesti bediläisillä tulee ahmimishimoja jne... eli loppupeleissä pääsisit paljon helpommalla jos söisit sen 2000 ja yrittäisit vaan hallita painoasi. 1300 kcal eläminen tuolla energiantarpeella johtaa varmasti ahmimishimoihin jos olet aiemminkin ahminut. Tiedän, että tuollaisten asioiden hyväksyminen on hankalaa, mutta onnellisemmaksi ja stressittömämmäksi se tekee sinut. Ja tuo on monesti avain bedistä parantumiseen : ) Uskon että olet ihan hyvännäköinen painoindeksillä 21, olet mieheksi melko hoikkakin eikä sinulla ole minkäänasteista tarvetta laihtumiseen ulkonäöllisesti eikä terveyden kannalta.

Jos haluaisit parantua ahmimishäiriöstä, parasta olisi ravita kroppaasi tarpeeksi ja yksinkertaisesti vaan hyväksyä itsesi ja päästä noista stresseistä eroon. Sitten vaan liikut ja painosi saattaa jopa tippuakin. Lihomisen pelko on ikävä olotila ja tiedän tunteen. Minä olen nainen ja painan enemmän kuin sinä suhteessa mutta en minä nyt niin surullinen ole. Ahmiminen on loppunut, stressi vähentynyt ja vaan syön normaalisti. Ei tarvitse kituuttaa eikä ole syömishimoja. Isommilla kaloreillakin voi laihduttaa, kylläkin hitaammin mutta eipä ole syömishimoja, voin hyvin ja jaksan liikkua. Syön päivittäin n. 1500 ja liikun. Minun painotavoitteeni on 60:ssa, olen silloin sopivan hoikka ja huom. olen 174 cm Nainen. Mielestäni laitat painotavoitteen pikkusen liian alhaalle psykologisesti ja se sitten sotii sinua vastaan. Kun itse lopetin paastot ja liian alhaisilla kaloreilla kituilun, hyväksyin itseni niin kappas vain: paino tippui ja ahmiminen loppui. enkä aluksi edes ajatellut laihtuvani vaan pitäväni itsestäni huolta. Mutta näitä asioita on hyvin hankala tajuta jos oma ruumiinkuva on vääristynyt ja luulee olevansa lihava ja kroppa täynnä rasvaa. Tai jos joskus on ollut lihavampi niin sekös vasta vääristääkin kehonkuvakäsitystä.

Nimimerkillä: Kymmenen vuotta syömishäiriökierrettä(paino alimmillaan alle 50, ylimmillään lähemmäs sata, anoreksiavaiheet tuttuja kuten myös bed) joten kokemuksen äänellä sanon

Lue lisää

Jep, ymmärrän kyllä tuon, ettei minun oikeastaan tarvitsisi laihduttaa, vaan voisin periaatteessa keskittyä vain pitämään painoni nykyisellään. MUTTA se ongelma tulee siitä, että painoin vuosi sitten 82kg, vihasin sitä olotilaa ja aina hävetti olla muiden seurassa. Laihdutin sitten itseni ekaksi 65, sitten 60 ja niillä paikkeilla olin oikeasti tyytyväinen kehooni, eikä syömisenkään kanssa ollut oikeastaan ongelmia. Olimme ulkomaanmatkalla ja ensimmäistä kertaa elämässäni tuntui mukavalta olla rannalla tai altaalla ilman paitaa :)

Nyt kun on tullut muutama kilo lisää, niin ne ovat tulleet juuri tuohon vatsa jenkkakahvat, mikä näyttää todella hassulta ja inhottavalta, jos laitan housut jalkaan ja olen ilman paitaa.

Haluan siis tavoitella tuota entisä elämääni ja sen takia yritän laihduttaa.

HyvääHuomentaVaan kirjoitti:

Jep, ymmärrän kyllä tuon, ettei minun oikeastaan tarvitsisi laihduttaa, vaan voisin periaatteessa keskittyä vain pitämään painoni nykyisellään. MUTTA se ongelma tulee siitä, että painoin vuosi sitten 82kg, vihasin sitä olotilaa ja aina hävetti olla muiden seurassa. Laihdutin sitten itseni ekaksi 65, sitten 60 ja niillä paikkeilla olin oikeasti tyytyväinen kehooni, eikä syömisenkään kanssa ollut oikeastaan ongelmia. Olimme ulkomaanmatkalla ja ensimmäistä kertaa elämässäni tuntui mukavalta olla rannalla tai altaalla ilman paitaa :)

Nyt kun on tullut muutama kilo lisää, niin ne ovat tulleet juuri tuohon vatsa jenkkakahvat, mikä näyttää todella hassulta ja inhottavalta, jos laitan housut jalkaan ja olen ilman paitaa.

Haluan siis tavoitella tuota entisä elämääni ja sen takia yritän laihduttaa.

Lue lisää

Itse olen ainakin miettinyt sen niin että en jaksa taistella tuon painon kanssa koska se on taistelua kerrakseen koska ihmisellä on vaan luonnollinen paino. Olen minäkin saanut painoni 50:een mutta ei se siellä pysynyt kuin tosi kovalla työllä koska ruumiinrakenteeni ei ole luonnostaan hoikka. Olin toki tyytyväinen kroppaani mutta ei se sen arvoista muulle elämälle ollut. 60:ssä se pysyi kunnes taas yritin laihduttaa hirveillä kituutuskuureilla ja taas mentiin loppupeleissä ahmimisvaihteelle, heh, ja plussana oli 30 kiloa, eikös ole ihanaa? :D Nyt 70 tuntuu ihan ruhtinaalliselta painolta mutta tiedän kyllä miltä tuntuu pelätä lihomista. : ( Ei sitä tunnetta voi edes kertoa kun painoa on 90, niin ällöttävää se on. En edes pidä muita pyöreitä ihmisiä rumana mutta itseä kohtaan olen liian kriittinen. Pitää vaan rakastaa itseensä eikä olla liian armoton, siitä se tasapaino tulee. Bed on ainakin itsellä kytkeytynyt juuri tuohon perfektionismiin. Bed on monesti seurausta laihdutushaaveista ja alhaisista painotavoitteista. Sitten kun niihin ei meinaa päästä, turhautuu, sortuu ja ahdistuu ja alkaa ahmia. Joillakin tietenkin ahmimiseen ei sen kummempaa syytä ole mutta jostakin tuo sairaus aina puhkeaa. Bed on aika paradoksaalinen ja epälooginen sairaus.

Uskoisin että jos lopettaisit haaveilun menneestä kropasta ja unohtaisit ne jenkkakahvat ja keskittyisit liikunnasta ja ruoasta terveellä tavalla nauttimiseen, olisit paljon onnellisempi kuin nyt kun haaveilet perfektionismista. Eli toisinsanoen lopettaisit liian suurilla miinuskaloreilla elämisen ja keskittyisit kiinteyttämiseen. Itsellä on semmonen mietelause että haluan miettiä vanhempana mitä kaikkea muuta olen tehnyt kuin vaan tuijottanut omaa napaani ja kilojani. Koska jokaisella on oikeasti luonnollinen paino missä pysyy sen kummemmin kamppailematta tai sitten joutuu kokoajan kamppailemaan ahmimisen ja kituuttamisen välillä ja kuluttamaan energiaa kohtuuttomasti noiden asioiden pohtimiseen. Surullistahan se on että noin on ja masentavaa. Kyllä itsekin tietysti joudun jonkinverran ruokaa miettimään, enemmän kuin muut entisenä bediläisenä mutta nyt viis kuukautta ahmimatta, jee. : )