Olen tässä miettinyt, miksi olen ujo ja miksen pysty murtamaan ujouttanu ja mennä esim. tekemään aloitetta jollekin naiselle. Olen tullut siihen tulokseen, että alitajuisesti (myös tietoisesti?) status quon säilyttäminen tuo minulle niin paljon tyydytystä verrattaessa muutoksen vaatimaan psyykkiseen ponnistukseen ja "kipuun". Olen myös miettinyt, että esimerkiksi aloitetta en sen takia uskalla tehdä, että mahdolliset (todennäköiset) pakit käytännössä varmistaisivat teoriani rumuudestani ja riittämättömyydestäni.
"Ujouden psykologia"
99999999999999999230
4437
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Kyllä. Itsetunto on mullakin niin saatanan alhaalla, ettei se kestä enää yhtään kolausta. Mutta mitähän tässä sitten tekisi, jos tilanne jatkuu samanlaisena? Itsarin?
kato tarpeeksi ehtoopuolen eukkoo. Esim; lihava ja finninaamainen pizza syöppö. Varmasti nuolee kikkeliä jälkkäriks eikä anna pakkeja
nuorison kaunistus. Onneksi on myös kirjallinen tapa tutustua. Sen avulla itsekin pääsin alkuun ja ensi tapaamisen jälkeen kaikki olikin selvää "pässinlihaa". Uskoisin, että ujouden anatomia juontaa juurensa varhaislapsuuteen, on ollut liikaa negatiivisia kokemuksia, liian ankara kasvatus, koulukiusattu, lihavuus jne.
paikkaansa. Minä en ollut lapsena yhtään ujo. Ujous iski vasta varhaisteininä. Vieläkin olen ujo, mikä näkyy herkästi punastumisessa, mutta en sillä tavalla ole, että ujous estäisi minua asioissa.
Vaikea sanoa mistä ujous on peräisin. Minulla ei ole negatiivisia kokemuksia sen enempää kuin muillakaan. Ehkä se on itsensä liiallista tiedostamista ja herkästi/voimakkaasti tuntemista. Ja jos ei pidä erityisemmin huomin keskipisteenä olemisesta, vieraiden äänekäs huomionosoitus saa ihan pasmat sekaisin :)