tänään sain niin voimakkaan tunnekuohun,että piti ajaa ihan parkkiin.
Perheessämme vanhin lapsi suunnittelee näitä opintoja yläasteen jälkeen.
Siinä ajaessa aloin miettiä,että millaista oli kun itse olin hänen ikäinen.
Isäni oli kuollut 4 vuotta sitten,olin aivan ulkona...en ymmärtänyt ollenkaan miten rakas ihminen on hävinnyt viereltä pois.
Koulussa olin myös kiusattu tämän asian takia ja myös siksi että olin hieman ylipainoinen ja punkkari.
Eli kotoa en saanut mitään tukea.Enkä koulustakaan.(eräs opettaja sanoi,että tässä näette hyvän esimerkin kuinka käy kun ei pidä terveydestään huolta-henki menee.)
Siinä autoillessa näitä asioita mietin.Kyyneleet valuivat ja katsoin viisaammaksi ajaa parkkiin.
Olisiko elämä mennyt paremmin jos olisin lähtenyt kouluun,hankkinut ammatin.Olin töissä 16v ja noin 22 v läksin kouluun ja valmistuimme koko luokka suoraan 1990 laman keväänä kortistoon.
Töitä on ollut milloin on ollut.Aina olen etsinyt ja ottanut vastaan kaiken mitä on ollut.
En ole sossua joutunut käyttämään,en asumistukia.
Perheen pidän huollettuna ja hoidettuna,samoin kodin.
Katkeruus vaan välillä iskee ja lujaa.
Varsinkin tässä vaiheessa kun elää todeksi sitä nuoruutta oman lapsen kautta.
Katselee ja vertailee...en niinkään rahallista vaan sitä kaikkea muuta.Tukea,rakkautta,hyväksyntää yms.
Välillä tuntuu,että iskisikö "rukkaset tiskiin" kaikesta.
Sitten sitä vaan tietää kuinka rankkaa on elämä ilman molempia vanhempia.
Joskus olen muuten katsonut sellaisen dokumentin,jossa nuoret kertoivat kuinka kokevat sen,että on toinen vanhempi elossa,mutta ei välitä hänestä. Silloin ajattelin,että olen onnekas,minun isäni välitti mutta on vaan kuollut sairaskohtaukseen.
Onko kenelläkään tälläisiä tuntoja....
olisi lohduttavaa lukea jos on samoja ajatuksia läpikäyneitä.
Perheessämme vanhin lapsi suunnittelee näitä opintoja yläasteen jälkeen.
Siinä ajaessa aloin miettiä,että millaista oli kun itse olin hänen ikäinen.
Isäni oli kuollut 4 vuotta sitten,olin aivan ulkona...en ymmärtänyt ollenkaan miten rakas ihminen on hävinnyt viereltä pois.
Koulussa olin myös kiusattu tämän asian takia ja myös siksi että olin hieman ylipainoinen ja punkkari.
Eli kotoa en saanut mitään tukea.Enkä koulustakaan.(eräs opettaja sanoi,että tässä näette hyvän esimerkin kuinka käy kun ei pidä terveydestään huolta-henki menee.)
Siinä autoillessa näitä asioita mietin.Kyyneleet valuivat ja katsoin viisaammaksi ajaa parkkiin.
Olisiko elämä mennyt paremmin jos olisin lähtenyt kouluun,hankkinut ammatin.Olin töissä 16v ja noin 22 v läksin kouluun ja valmistuimme koko luokka suoraan 1990 laman keväänä kortistoon.
Töitä on ollut milloin on ollut.Aina olen etsinyt ja ottanut vastaan kaiken mitä on ollut.
En ole sossua joutunut käyttämään,en asumistukia.
Perheen pidän huollettuna ja hoidettuna,samoin kodin.
Katkeruus vaan välillä iskee ja lujaa.
Varsinkin tässä vaiheessa kun elää todeksi sitä nuoruutta oman lapsen kautta.
Katselee ja vertailee...en niinkään rahallista vaan sitä kaikkea muuta.Tukea,rakkautta,hyväksyntää yms.
Välillä tuntuu,että iskisikö "rukkaset tiskiin" kaikesta.
Sitten sitä vaan tietää kuinka rankkaa on elämä ilman molempia vanhempia.
Joskus olen muuten katsonut sellaisen dokumentin,jossa nuoret kertoivat kuinka kokevat sen,että on toinen vanhempi elossa,mutta ei välitä hänestä. Silloin ajattelin,että olen onnekas,minun isäni välitti mutta on vaan kuollut sairaskohtaukseen.
Onko kenelläkään tälläisiä tuntoja....
olisi lohduttavaa lukea jos on samoja ajatuksia läpikäyneitä.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.