Yli vuosi sitten olin masentunut. Yksinäinen. Elämäni oli harmaata, tasapaksua sisällöltään. Eräs kaunis tammikuun pakkasilta tapasin Sinut. Olin niin sinisilmäinen, etten tiennyt, että siitä sekunnista, siitä hetkestä lähtien loit minulle täydellisen kuvan loputtomasta paratiisista, toispuoleisesta helvetistä. Rakastuin Sinuun välittömästi, olin kuuro muille, sokea tähdille ja tulevan kevään huokauksille.
Miksi tapasinkaan Sinut? Miksi? Miksi minun annettiin kärsiä ne muutamat pienet hetket, jolloin sain nauttia hetkistä lähelläsi. Niitä oli kolme. Kolme vaivaista tapaamista, kolme unenomaista hetkeä lähelläsi, syleilyssäsi. Toivoin enemmän, muttet sitä sallinut. Et tuntenut mitään, yhtään mitään, minua kohtaan.
Elämäni särkyi, murtui, hajotti viimeisetkin sirpaleet toivosta. On kulunut yli vuosi, elämäni on muuttunut monilta osin, mutta tunteeni eivät ole muuttuneet mihinkään. Vuoden olen harhaillut, yrittänyt pakata tunteeni liian pieneen matkalaukkuun ja yrittänyt lähettää niitä kauas. Olen yrittänyt vierottautua Sinusta, turhaan. En ole onnistunut, olen niin syvän kuilun pohjalla että ylös pääseminen on toivottomampaa kuin itse toivottomuus. Vuoden, olen kuvittellut, että kykeken edes ihastumaan vielä johonkin. Vielä tapaan jonkun, jonka kanssa tunnen olevani ehyt... Ei. Kuvittelin liikoja, kaikki yrittämäni tunteilut olivat muovisia, täysin olemattomia. Kykenen vain yksinäisyyteen, täyteen turhuuteen, kipuun, suruun ja kylmyyteen.
Kun sanoit sanottavasi minulle, "Olen ajatellut" alkavin sanoin, siitä hetkestä lähtien silmäni vuosivat verta. Tuska oli enemmän kuin tuhansien luotien ja veitsien iskujen täyttämät tyhjät viillot kehossani, vaan nyt ne ovat turtuneet. Tulehtuneet, mutta aukeavat usein. En vain pääse Sinusta irti.
Olen rakentanut itselleni kuoren, totaalisen suojamuurin. Se ei päästä ketään lähelleni, en itse paljasta sisintäni muille. Olen kylmä, moraaliton, turta. Olen kuin väenpaljoudessa kävelevä muotti, täysin tyhjä ja sieluton.
Joka päivä nukkumaan lähtiessäni toivotan Sinulle hyvää yötä. Joka päivä päätän päiväni lauseeseen "anteeksi, mutten voi lakata rakastamasta Sinua". Yritän vain nauttia siitä, että tiedän Sinun olevan onnellinen: olet löytänyt jonkun, jota voit rakastaa, jonka kanssa saat viettää kaikki elämäsi onnellisimmat hetket, jonkun, joka on parempi - kuin minä.
Nukahdan haaveillen siitä hetkestä, jolloin vedän viimeisen hengen vetoni, ja toivottavasti täydessä hyvyydessäni saan rauhan siellä missä kaikki Luojan vierelle tarkoitetut sielut lepäävät. Toivon, että edes siellä, siellä saisin täyden rauhan: saisin nähdä Sinut, nuorena, vanhana, ei väliä. Olla lähelläsi, silittää hiuksiasi, tuijottaa ruskeita silmiäsi, olla täysin hiljaa. Sitä odotan, ja toivon mitä hartaimmin... Mikä voisikaan olla onnellisempaa, mikä voisikaan olla parempaa. Jos vain Luoja suo...
En toivo tätä tunnetta kellekään, mutten myöskään kiellä. Rakkaus on mitä on, toisille Luojan suoma rauha ja hyvyys, toisille täysi elämän pituinen helvetti.
Miksi tapasinkaan Sinut? Miksi? Miksi minun annettiin kärsiä ne muutamat pienet hetket, jolloin sain nauttia hetkistä lähelläsi. Niitä oli kolme. Kolme vaivaista tapaamista, kolme unenomaista hetkeä lähelläsi, syleilyssäsi. Toivoin enemmän, muttet sitä sallinut. Et tuntenut mitään, yhtään mitään, minua kohtaan.
Elämäni särkyi, murtui, hajotti viimeisetkin sirpaleet toivosta. On kulunut yli vuosi, elämäni on muuttunut monilta osin, mutta tunteeni eivät ole muuttuneet mihinkään. Vuoden olen harhaillut, yrittänyt pakata tunteeni liian pieneen matkalaukkuun ja yrittänyt lähettää niitä kauas. Olen yrittänyt vierottautua Sinusta, turhaan. En ole onnistunut, olen niin syvän kuilun pohjalla että ylös pääseminen on toivottomampaa kuin itse toivottomuus. Vuoden, olen kuvittellut, että kykeken edes ihastumaan vielä johonkin. Vielä tapaan jonkun, jonka kanssa tunnen olevani ehyt... Ei. Kuvittelin liikoja, kaikki yrittämäni tunteilut olivat muovisia, täysin olemattomia. Kykenen vain yksinäisyyteen, täyteen turhuuteen, kipuun, suruun ja kylmyyteen.
Kun sanoit sanottavasi minulle, "Olen ajatellut" alkavin sanoin, siitä hetkestä lähtien silmäni vuosivat verta. Tuska oli enemmän kuin tuhansien luotien ja veitsien iskujen täyttämät tyhjät viillot kehossani, vaan nyt ne ovat turtuneet. Tulehtuneet, mutta aukeavat usein. En vain pääse Sinusta irti.
Olen rakentanut itselleni kuoren, totaalisen suojamuurin. Se ei päästä ketään lähelleni, en itse paljasta sisintäni muille. Olen kylmä, moraaliton, turta. Olen kuin väenpaljoudessa kävelevä muotti, täysin tyhjä ja sieluton.
Joka päivä nukkumaan lähtiessäni toivotan Sinulle hyvää yötä. Joka päivä päätän päiväni lauseeseen "anteeksi, mutten voi lakata rakastamasta Sinua". Yritän vain nauttia siitä, että tiedän Sinun olevan onnellinen: olet löytänyt jonkun, jota voit rakastaa, jonka kanssa saat viettää kaikki elämäsi onnellisimmat hetket, jonkun, joka on parempi - kuin minä.
Nukahdan haaveillen siitä hetkestä, jolloin vedän viimeisen hengen vetoni, ja toivottavasti täydessä hyvyydessäni saan rauhan siellä missä kaikki Luojan vierelle tarkoitetut sielut lepäävät. Toivon, että edes siellä, siellä saisin täyden rauhan: saisin nähdä Sinut, nuorena, vanhana, ei väliä. Olla lähelläsi, silittää hiuksiasi, tuijottaa ruskeita silmiäsi, olla täysin hiljaa. Sitä odotan, ja toivon mitä hartaimmin... Mikä voisikaan olla onnellisempaa, mikä voisikaan olla parempaa. Jos vain Luoja suo...
En toivo tätä tunnetta kellekään, mutten myöskään kiellä. Rakkaus on mitä on, toisille Luojan suoma rauha ja hyvyys, toisille täysi elämän pituinen helvetti.
Vastaukset 1
Vanhimmat
se on... Ei ole onni syntyä syvästi tuntevaksi.