Ensin tehdään ystävyyssuhde. Pidetään toisistamme ja keskustelemme kaikesta positiiviseen sävyyn. Sitten pian toisen piirteet alkavat ärsyttää, haukun mielessäni esimerkiksi ystäväni itseriittoiseksi ja lakkaan pitämästä yhteyttä häneen. Sitten jätän hänet kuin nalli kalliolle. En halua puhua hänelle, koska hänen kasvonsakin alkaa olemaan minusta vastenmielinen. Sitten hän tietenkin on hämmentynyt, kun en haluakaan olla hänen kanssaan. Soittaa, lähettelee viestejä, ei vastausta. Sitten yhteys katkeaa ja kuolee.
Juuri äskettäin katkaisin välit lapsuudenystävääni.
Olen asunut jo vuosia mieheni kanssa avoliitossa. Ihmettelen, kuinka hän on minua kestänyt niinkin kauan. Olen haukkunut, väheksynyt ja kohdellut häntä muutenkin paskamaisesti ja tehnyt suhteestamme helvettiä. Silti hän jaksaa uskoa, että kaikki menee vielä hyvin. En ymmärrä, miten hän voi ajatella noin. Rakastan häntä, mutta näytän sen aivan nurinkurisesti. Yhtenä päivänä elän unelmaani ja olen ihana ja mukava, toisena päivänä paholainen valtaa minut, ryven kurassa ja haluan tappaa itseni. Joskus se on ollut hyvin lähellä ja olen sanonutkin sen läheisilleni päin naamaa. Itken, raivoan, rikon tavaroita ja käyttäydyn kuin uhmakas kakara ja kaikki se epätoivo on hysteeristä. Vähän aikaa sitten rikoin oven ikkunalasin, koska paiskasin sen jälkeeni niin kovaa. Alan jo itsekin väsyä itseeni, mutten välitä hyvinvoinnistani henkisesti. Ahdistavissa tilanteissa ajattelen, ettei kukaan minusta välitä ja ynnä muuta lapsellista, vaikka asia ei ole niin. Ollessani raivon vallassa, tunnen kuinka adrenaliini kiehuu veressäni ja sydän sykkii tuhatta ja sataa. Silloin olen vaaraksi itselleni ja muille. Läheiseni ovat pari kertaa meinanneet soittaa minulle apua. Olen oikeasti niin epätoivoinen.
Kaikki on niin helvetin ristiriitaista. Olen yksinäinen, mutta käytökseni ajaa kuitenkin kaikki pois ympäriltäni. Miten koskaan voin saada ystäviä, jos en osaa käyttäytyäkään normien mukaisesti? Vihaan maailmaa, mutta kaikista eniten inhoan itseäni. Minun ei olisi koskaan pitänyt syntyäkään. Omaan todella huonon, pohjalukemissa olevan itsetunnon. Hyvä ja paha taistelevat keskenään ja aiheuttaa minulle itsehillinnän totaalisen hallinnan menetyksen ja se ilmenee räjähdyksenä. Silloin en välitä mistään mitään ja kaikki on yhdentekevää.
Minulle koskaan mikään ei ole hyvä. Vaikka liikkuisin maailmanääriin, se ei liikuttaisi suuntaan eikä toiseen. Haluaisin vain kulkea, mennä jonnekin, mutta sitten määränpäätä ei koskaan ole. Sama työllistymisessä; etsin ja etsin ja sitten vain lipuan muiden ylitse ja menen eteenpäin. En koskaan löydä minulle sitä oikeaa, vaikka tekisin unelmatyötänikin. Olen kulkeva seikkailija, aina menossa. Kyllästyn helposti, minulla on olematon stressinsietokyky ja haluan kokoajan uutta ja uutta. Jos en oikeasti ryhdistäydy, tulen olemaan pian kuollut tai ainakin sairaalassa. Mutten vain välitä.
Juuri äskettäin katkaisin välit lapsuudenystävääni.
Olen asunut jo vuosia mieheni kanssa avoliitossa. Ihmettelen, kuinka hän on minua kestänyt niinkin kauan. Olen haukkunut, väheksynyt ja kohdellut häntä muutenkin paskamaisesti ja tehnyt suhteestamme helvettiä. Silti hän jaksaa uskoa, että kaikki menee vielä hyvin. En ymmärrä, miten hän voi ajatella noin. Rakastan häntä, mutta näytän sen aivan nurinkurisesti. Yhtenä päivänä elän unelmaani ja olen ihana ja mukava, toisena päivänä paholainen valtaa minut, ryven kurassa ja haluan tappaa itseni. Joskus se on ollut hyvin lähellä ja olen sanonutkin sen läheisilleni päin naamaa. Itken, raivoan, rikon tavaroita ja käyttäydyn kuin uhmakas kakara ja kaikki se epätoivo on hysteeristä. Vähän aikaa sitten rikoin oven ikkunalasin, koska paiskasin sen jälkeeni niin kovaa. Alan jo itsekin väsyä itseeni, mutten välitä hyvinvoinnistani henkisesti. Ahdistavissa tilanteissa ajattelen, ettei kukaan minusta välitä ja ynnä muuta lapsellista, vaikka asia ei ole niin. Ollessani raivon vallassa, tunnen kuinka adrenaliini kiehuu veressäni ja sydän sykkii tuhatta ja sataa. Silloin olen vaaraksi itselleni ja muille. Läheiseni ovat pari kertaa meinanneet soittaa minulle apua. Olen oikeasti niin epätoivoinen.
Kaikki on niin helvetin ristiriitaista. Olen yksinäinen, mutta käytökseni ajaa kuitenkin kaikki pois ympäriltäni. Miten koskaan voin saada ystäviä, jos en osaa käyttäytyäkään normien mukaisesti? Vihaan maailmaa, mutta kaikista eniten inhoan itseäni. Minun ei olisi koskaan pitänyt syntyäkään. Omaan todella huonon, pohjalukemissa olevan itsetunnon. Hyvä ja paha taistelevat keskenään ja aiheuttaa minulle itsehillinnän totaalisen hallinnan menetyksen ja se ilmenee räjähdyksenä. Silloin en välitä mistään mitään ja kaikki on yhdentekevää.
Minulle koskaan mikään ei ole hyvä. Vaikka liikkuisin maailmanääriin, se ei liikuttaisi suuntaan eikä toiseen. Haluaisin vain kulkea, mennä jonnekin, mutta sitten määränpäätä ei koskaan ole. Sama työllistymisessä; etsin ja etsin ja sitten vain lipuan muiden ylitse ja menen eteenpäin. En koskaan löydä minulle sitä oikeaa, vaikka tekisin unelmatyötänikin. Olen kulkeva seikkailija, aina menossa. Kyllästyn helposti, minulla on olematon stressinsietokyky ja haluan kokoajan uutta ja uutta. Jos en oikeasti ryhdistäydy, tulen olemaan pian kuollut tai ainakin sairaalassa. Mutten vain välitä.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Tossahan sä jo teit syy/seuraus-suhteita itseesikin. Muuta ajattelumalliasi, niin homma hoituu. Äijäs varmaan ei paljoa paskaakaan välitä sun ylä-alamäkisistä mielialoista ja totee, että kaikki hyvin ja elämä jatkuu.