Miten menettelisin ja miten tästä eteenpäin.
Suurin muutos elämässäni sitten lasten syntymisen jälkeen ja täysin uudenlainen elämäntilanne.
Suurin muutos elämässäni sitten lasten syntymisen jälkeen ja täysin uudenlainen elämäntilanne.
Tuore leski kyselee ..
leski 66
25432
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 25
Vanhimmat
Suru on ensin surtava,se tosiasia.
Itse olin vaipua itsesääliin,muistot ja suru olivat elämäni.
Onneksi minulla on ihana tytär ja muutama oikein hyvä ystävä,
he kannustivat minua elämään ,eivätkä jättäneet yksin,voin sinulle sanoa
että nyt elämä maistuu taas,meillä vielä elämämme elettävänä.
Muistot on,mutta niihän piääkin olla.
Minulle jäi epäselväksi kuoliko kumppanisi vai erositteko?
jos haluat hakea seuraa mene treffipalstoille. Ole varovainen. Sieltä löytyy kultajyviä kaiken roinan keskeltä. Olen leski ja oikein hyvän ystävän löysin n. 1,5 v. no viina sitten erotti.
Toinen ihana yritys on menossa, sekin löydetty netistä, meidän suhde on n. 1 vuoden.
Leskeksi jäätyäni halusin kirjoitella toista sukupuolta olevan ihmisen kanssa
Ei tuo "nettirakkaus" ainakaan minua kiinnosta... Noita tuttuja ihania ikäisiäni vapaita tyttösiä tulee päivittäin vastaan ja itsestä kai se on kiinni kuinka pitkälle menee vai meneekö... Kyllähän noita vaateita minullakin on ja jonkun tyttösen tietämäni liika "korkkiin kompastuminen" saa minut pakosalle... Kai se samanhenkinen luonnossa viihtyvä "ystävä" tulee joskus vastaan vaikkapa Lapin vaelluksilla tai taukopaikan nuotiolla... Aika näytttää jos on näyttääkseen!!! Jos ei niin ei!!! :)
tupsahti elämääni ykskaks. Hän lukee sanomalehdet tarkkaan ja kiinnostui minusta kirjoitusteni johdosta. Olimme olleet 2 päivää samalla kurssilla,joten ulkonäkö oli tuttu. Jälkeenpäin olemme naureskelleet asialle, hyötyä on kirjoittamisesta ja lukemisesta. Tähän aikaan vuodesta lykimme mm. polttopuita ylös mäkeä kumpikin tahollaan, syömme marjoja ja kummallakin on puutarhassa mm. Åkerö-omenapuita. Metsä on kummankin kiinnostuksen kohde. Elämä yllättää, yksin olin aatellut elellä.
eteenpäin. Itseäni viisi vuotta sitten auttoi tukeva lähipiiri ja työ. Lisäksi oli paljon kaiken maailman järjestelyjä, jotka veivät ajatukset muualle. Itke ja sure. Itselläni tuo vaihe kesti parisen vuotta. Sitten menin Eläkeliiton Yht´äkkiä yksin kurssille. Suosittelen. Nyt on hienoinen kaipaus taustalla, mutta elämä jatkuu. Voimia Sinulle.
Niin, kyllä surutyö on tehtävä sekä itkettävä ja pyyhittävä kyyneliä kun on sen aika... Ystävät ja lapset ovat kullan arvoisia silloin kun elämänhalu on koetuksella... Itse tuo surutyö on kuitenkin läpikäytävä... Elämänhän on jatkuttava kaiken jälkeen...
Siitä on liki viisi vuotta kun kumppanini silmien loiste sammui sairauden murtamana... Yli neljäkymmentä vuotta jatkunut yhteiselomme, jonka olimme luvanneet vihkivalassa toisillemme, "kunnes kuolema meidät erottaa", päättyi... No, elämä hymyilee jälleen ja auringon sekä keväthankien myötä odotan uutta kesää Lapin vaelluksineen... ?
Niin, hänen 64-vuotis syntymäpäivänsä olisi ollut eilen ja oli kukkien ja kynttilän aika jälleen hänen kummulleen...
..te olittekin menneet hyvin nuorina naimisiin. Olitteko toistenne ensirakkaus?
Mitkä ovat nuoren lesken ongelmat, joihin
hän toivoo tukea? Yleisistä elämänohjeista
ei kai ole kysymys.
Kai se oli ensirakkautta... Kyllähän vanhempien lupa piti olla ennen tuota vihkivalaamme... Niin, "kaikkea muuta kai katuu, mutta ei nuorena naimistaan", sanovat... Näin se vain onkin!!! :)
helpotti se, että joskus nuoruudessani olin surrut ensirakkauteni pois elämästäni. Eli näitä elämänpolkuja on monenlaisia.
suruun totu, eikö jokainen menetys ole joka kerta uusi..omansa..
ainakaan minun mielestäni. Ajattelen jopa, että nuorempana oli helpompi toipua menetyksistä, siis jos rakastetusta puhutaan. Tässä iässä ehkä tulee lisäsuru pelosta, ettei ehkä enää pystykään (tai ehdi) rakastumaan uudestaan. On aika lohdutonta kuvitella elämää ilman rakkautta, jos on sellaisen joskus kokenut. Nuoremmalle myös helpommin tulee uusi rakkaus vastaan, auttaen pääsemään yli edellisestä.
omaa surutyötäni sellaisiin, joilla ei ole mitään suruja ollut ennen, voin sanoa, että helpottaneet ovat aikaisemmat kokemukset. Jo lapsena minulle valkeni, että rakas ihminen voi kuolla. Mieheni vakava sairaus 7 vuotta ennen kuolemaa muistutti samasta asiasta. Aloin ajatella asioita kuolleen näkökulmasta. Esimerkiksi sitä, että saimme 7 vuotta lisäaikaa, että mieheni kuoli silmänräpäyksessä. Hänen ei tarvinnut kärsiä. Kun on kerran selvinnyt kuiville, voi selvitä vastedeskin.
on havaita, miten erilaisia olemme. Olen elellyt pitkiä kausia sinkkuna ihan mielenkiintoista elämää. Leskeydyttyäni en haikaillut lainkaan uuden rakkauden perään, olinhan saanut kokea tosi syvän ja kauniin ihmissuhteen.Minun mielestäni ihmisen pitää pystyä elämään myös yksin. Mutta erilaisuushan on rikkautta.
käsittelyyn tarvittavia työkaluja on jo valmiina, - mutta kun ajatellaan läheisen kuolemaa, on se joka kerta yhtä raskas kestää, - sitä tarkoitin sanoessani että suruun ei voi tottua..
Ei suruun totu, kokemuksesta voin sanoa.
tosiaan taitaa olla. Ennen miestäni olin kokenut vanhempieni ja appivanhempieni siirtymisen rajan taa. Esim. hautajaisjärjestelyt sujuivat rutiinilla. Jokainen suru on omansa, ei parane jäädä roikkumaan siihen, ei myös surra etukäteen. Toivottavasti kaikilla on surun ja ilon hetkiä niin paljon, että jaksaa eteenpäin.
on. Esimerkiksi kaksoseni syntyivät keskosina kuudennella kuukaudella ja kuolivat. Olin todella herkkä ja itkin paljon. Minun elämääni helpotti esikoinen, joka otti ensiaskeleitaan noihin aikoihin. Riippunee myös elämäntilanteesta, miten kohtaa surun.
Varmasti surusi on suurempi
ja osanottoni, tuntematon kanssakulkijamme.
P.s. en tiennyt surusta mitään ennenkuin isäni kuoli..
kilpailuhengen nappasit? Olemme erilaisia, se hyväksyttäköön. Itselleni on suotu kyky kantaa suurtakin henkistä kuormaa. Älä näänny surusi alle. En ole todellakaan tyyppi, joka tullessaan myötäelämään surussa alkaa vuodattaa omaa suruaan, puoliso oli kuollut monta vuotta sitten. Osaan olla empaattinen, olen koulutuksen saanut tukihenkilö. Viisitoista vuotta sitten naapuriini muutti vanha rouva, jonka mies kuoli muuttopäivänä. Hän ei suruaan hirveästi toitottanut, sanoi kokemuksen perusteella, että valittaminen karkottaa ihmiset ympäriltä. Kun tutustuimme paremmin, hän kertoi pikkuhiljaa. Hän on nykyään 89 vuotias ja hyvä ystäväni. Jaksan kuunnella, jos on tarvis. Voimia Sinulle surusi kantamiseksi. Minulla raskain vaihe kesti 2 ja puoli vuotta. Nyt on kaunis kaipaus ja mieheni rakkaus kantavana voimana eteenpäin.
En usko, että minun elämäni on ollut kenenkään mielestä mielenkiintoista. Olen kuitenkin olooni aika tyytyväinen, sillä tunnen itse mielenkiintoa, uteliaisuutta ja rakkautta elämään ja asioihin ympärilläni.
Harvapa meistä kai "haikailee" uuden rakkauden perään heti menetyksen jälkeen. Eihän se oma rakkaus siihen menetykseen lopu, kuinka silloin voisi, tai edes haluaisi rakastua uuteen.
Puhuinkin siitä, että mielestäni nuorena selviytyy menetyksestä paremmin ja nopeammin kuin meidän iässä.
Me ensinnäkin jo elämänkokemuksemme ansiosta tajuamme, kuinka suuren, kallisarvoisen ja ehkä korvaamattomankin asian menetimme. Sellaisesta ei niin vain toivuta, rakkaus ei hetkessä lopu ja kuten aiemminkin arvelin, toipumista voi hidastaa juuri tuo (sinänsä realistinenkin?), ikämme aiheuttama lopullisen menetyksen tunne.
En oikein ymmärrä, miten yksin eläminen tähän liittyy, mutta minulle yksin eläminen ei ole mikään ongelma yleensäkään, eikä edes silloin kun minulla on mies, jota rakastan ja jolta saan vastarakkautta. Enhän ole yksin, jos tiedän, että jossain on joku, jonka ajatteleminen täyttää sydämeni rakkaudella ja jonka tiedän ajattelevan ja odottavan minua. Mutta en tietenkään halua elämäni pelkkää ikävöimistä ja kaipuuta olevan, vain hänen läsnäolonsa tekee oloni täydellisen hyväksi ja rauhalliseksi, onnelliseksi.
shokki tajuta, miten lopullisen eron miehen kuolema toi. Tunne ei koskaan enää mitään.....Mutta minulla tosiaan elämänkokemus auttoi kokemuksen yli.
vakavasti sairas, kun olin 8-vuotias. Silloin surin, itkin joka ilta nimikkolehmäni kaulaa vasten. Vieläkin muistan, kun kaula nousi ja laski, kun Lilla märehti. Äiti toipui ja kuoli, kun olin 39-vuotias. Silloin minulla oli vilkas esikoinen ja odotin kuopusta. Surin, mutta elämän painopiste oli omassa perheessä eli elämäntilanne vaikutti.