Yksinäinen sunnuntai-ilta ajaa apeuteen. Koitan, jos vuodattamisesta ja ajatusten järjestelystä tekstiksi olisi jotain apua. Pahoittelen mahd. sekavuutta, tämä on ensimmäinen kerta kun kirjoittelen tunteistani.
Tunnen itseni laiskaksi, saamattomaksi p*skaksi. En muista, mulloin viimeksi olisin jaksanut tehdä koulun eteen muuta, kuin vaihtamaan laukkuun oikeat kirjat. Päivällä kotiin päästessäni saatan katsoa lattialla olevaa kissan oksennusta ja vain kävellä ohi jaksamatta välittää. Tähän mennessä en ole vielä jäänyt aamulla sänkyyn, luultavasti sekin olisi jo tapahtunut, jos asuisin yksin.
Viilsin ensimmäisen kerran vähän päälle puolitoista vuotta sitten, silloin se lähti vain halusta kokeilla. Sen jälkeen itseni satuttaminen on ollut todella epäsäännöllistä ja vaihdoin viiltelyn osittain itseni hakkaamiseen kirjeveitsellä. Mustelmat ovat viiltojälkiä helpompi selittää, jos joku ne huomaa. Aluksi pelästyin huomatessani, miten paljon itseni satuttaminen oikeasti auttoi pahimman ahdistuksen hetkellä. Sittemmin se on tuonut jopa lohtua. Lisäksi satuttaminen tuo minulle jonkinlaisen hallinnan tunteen tietäessäni, että pystyn itse päättämään kivun määrän.
Yhtenä unettomana yönä mietin itsemurhan mahdollisuutta ja totesin pystyväni tappamaan itseni. Jollain tasolla tiedän, että minun kuuluisi olla huolissani itsestäni, mutta tieto siitä, että voin lähteä täältä kun on liian vaikeaa, tuo minulle epätodellisen rauhan tunteen. Joskus on hetkiä jolloin tiedän, että kuuluisi tuntea jotain - useimmiten pelkoa -, mutta huomaan olevani täysin turta, kykenemätön edes itkemään.
Vanhempani ilmoittivat viime syksynä aivan yllättäen eroavansa. Kukaan, edes minä tai siskoni, ei ollut huomannut suhteessa mitään vikaa. Kaikki oli kuitenkin ollut pielessä jo yli kymmenen vuotta. Riitoja ei ollut ja aivan yllättäen tullut ero oli minusta parempi kuin riitojen, ja siten valmistellen, tullut.
Olen huolissani pikkusiskostani, sillä en tiedä miten hän asian ottaa. En ole kenenkään perheenjäseneni kanssa sellaisissaväleissä, että voisin asioistani puhua, vaikka näennäisesti suhteemme ovatkin kunnossa. Perheeni ei kuitenkaan tiedä minusta kuin pinnan. Esitän kaikille kaiken olevan kunnossa, niin on vain helpompaa. Millään ei oikeastaan kuitenkaan ole merkitystä.
Haluaisin jutella jollekin, mutta en uskalla. En halua vanhempieni saavan tietää, sillä he syyttäisivät vain itseään ja eroa, vaikka ei tämä siitä johdu. Olen ottanut kannakseni yksinkertaisesti sen, että jos en kerro kellekään, eivät myöskään vanhempani saa olostani tietää. Esitän kaiken olevan hyvin oikeastaan vain "suojellakseni" heitä. En vain tiedä, kuinka kauan jaksan.
Huolehdin myös yhdestä (entisestä?) ystävästäni. En oikein osaa kuvailla suhdettani häneen, selvää kuitenkin on, etten viihdy hänen seurassaan. Huolettaa kuitenkin hänen(kin) mielenterveytensä...
Kiitokset kaikille, jotka jaksoivat lukea ja mahdollisesti myös vastata.
Tunnen itseni laiskaksi, saamattomaksi p*skaksi. En muista, mulloin viimeksi olisin jaksanut tehdä koulun eteen muuta, kuin vaihtamaan laukkuun oikeat kirjat. Päivällä kotiin päästessäni saatan katsoa lattialla olevaa kissan oksennusta ja vain kävellä ohi jaksamatta välittää. Tähän mennessä en ole vielä jäänyt aamulla sänkyyn, luultavasti sekin olisi jo tapahtunut, jos asuisin yksin.
Viilsin ensimmäisen kerran vähän päälle puolitoista vuotta sitten, silloin se lähti vain halusta kokeilla. Sen jälkeen itseni satuttaminen on ollut todella epäsäännöllistä ja vaihdoin viiltelyn osittain itseni hakkaamiseen kirjeveitsellä. Mustelmat ovat viiltojälkiä helpompi selittää, jos joku ne huomaa. Aluksi pelästyin huomatessani, miten paljon itseni satuttaminen oikeasti auttoi pahimman ahdistuksen hetkellä. Sittemmin se on tuonut jopa lohtua. Lisäksi satuttaminen tuo minulle jonkinlaisen hallinnan tunteen tietäessäni, että pystyn itse päättämään kivun määrän.
Yhtenä unettomana yönä mietin itsemurhan mahdollisuutta ja totesin pystyväni tappamaan itseni. Jollain tasolla tiedän, että minun kuuluisi olla huolissani itsestäni, mutta tieto siitä, että voin lähteä täältä kun on liian vaikeaa, tuo minulle epätodellisen rauhan tunteen. Joskus on hetkiä jolloin tiedän, että kuuluisi tuntea jotain - useimmiten pelkoa -, mutta huomaan olevani täysin turta, kykenemätön edes itkemään.
Vanhempani ilmoittivat viime syksynä aivan yllättäen eroavansa. Kukaan, edes minä tai siskoni, ei ollut huomannut suhteessa mitään vikaa. Kaikki oli kuitenkin ollut pielessä jo yli kymmenen vuotta. Riitoja ei ollut ja aivan yllättäen tullut ero oli minusta parempi kuin riitojen, ja siten valmistellen, tullut.
Olen huolissani pikkusiskostani, sillä en tiedä miten hän asian ottaa. En ole kenenkään perheenjäseneni kanssa sellaisissaväleissä, että voisin asioistani puhua, vaikka näennäisesti suhteemme ovatkin kunnossa. Perheeni ei kuitenkaan tiedä minusta kuin pinnan. Esitän kaikille kaiken olevan kunnossa, niin on vain helpompaa. Millään ei oikeastaan kuitenkaan ole merkitystä.
Haluaisin jutella jollekin, mutta en uskalla. En halua vanhempieni saavan tietää, sillä he syyttäisivät vain itseään ja eroa, vaikka ei tämä siitä johdu. Olen ottanut kannakseni yksinkertaisesti sen, että jos en kerro kellekään, eivät myöskään vanhempani saa olostani tietää. Esitän kaiken olevan hyvin oikeastaan vain "suojellakseni" heitä. En vain tiedä, kuinka kauan jaksan.
Huolehdin myös yhdestä (entisestä?) ystävästäni. En oikein osaa kuvailla suhdettani häneen, selvää kuitenkin on, etten viihdy hänen seurassaan. Huolettaa kuitenkin hänen(kin) mielenterveytensä...
Kiitokset kaikille, jotka jaksoivat lukea ja mahdollisesti myös vastata.
Vastaukset 2
Vanhimmat
ainoat erot ovat, ettei vanhempani ole eronneet, itsemurha ei ole vielä käynyt mielessä vakavasti, ja minä en todellakaan välitä enitsestä/entisistä ystävistäni.mutta pahoittelen etten osaa auttaa sinua, minulla lähes sama tilanne ;( en tiedä kuinka kauan kestän tätä piilottelua!
jaksamisia sinulle!
Pitkkällisen itsetutkiskelun tuloksena tajusin, ettei tulevaisuus motivoi minua millään tavalla. Taivoitteeni ovat korkealla, haluaisin lukion jälkeen yliopistoon, mutta en tee mitään sen eteen. Vihaan itseäni saamattomuuteni takia, silti en vain saa pakotettua itseäni tekemään mitään.
Eräs opettajistani kysyi vanhempieni erosta (hän kuuli siitä ohimennen, kun juttelin ystävieni kanssa asiasta). Olisin halunnut kertoa kaiken, mutta en pystynyt kuitenkaan. Miksi en vain saa suutani auki, kun siihen olisi tilaisuus?