Riippumatta iästä, kerroitko vanhemmillesi abortista? Nuoren, kotona asuvan tilanne tietysti erilainen kuin muualla asuvan, parisuhteessa olevan. Jos kerroit, hyväksyivätkö vanhemmat päätöksesi? Yrittivätkö taivutella johonkin suuntaan? Jos et kertonut, miksi? Pelkäsitkö että tuomitsevat päätöksesi tmv ?
kerroitko vanhemmille
kiinnostavaa
10417
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 10
Vanhimmat
kertonut, olin täysi-ikäinen. Päätökseni eivät kuuluneet enää siinä vaiheessa tippaakaan vanhemmilleni.
Mihinkäs tätä galluppia tehdään? Mikä tässä on kiinnostavaa? (nickisi mukaan)
ei ole mikään gallup, ihan omasta mielenkiinnosta ajattelin kysyä mikä on tilanne esimerkiksi 19 vuotiaan opiskelijan kohdalla joka asuu vielä kotona, joka epäilee vanhempiensa olevan aborttia vastaan. ihan terveyssyistä kannattaisi varmaan tässä tilanteessa kertoa esim. jos on komplikaatioita toimenpiteen jälkeen...
Riippuen iästäni en kertonut. Olin 27-vuotias, mikä varmasti selittääkin jo miksi en kertonut... Vanhempani siis toivovat lapsenlapsia kovasti, en nähnyt mitään syytä loukata heitä kertomalla että teetän abortin samalla kun veljeni vaimo käy hedelmällisyyshoidoissa.
Jos olisin kertonut/kertoisin nyt, niin vanhempani hyväksyisivät päätökseni, keskustelemme lisääntymisestä kuitenkin usein, eli tiedän heidän suhtautumisensa ja hehän minut ovat vielä kasvattaneetkin.
En muista oliko ennen vai jälkeen abortin, mutta joskus 25-30 vuotias olin, kun puhuimme kerran opinnoistani ja päämääristäni (vaihteeksi panostivat lapsien tekoon, koska haluavat lapsenlapsia!!! ihmettelivät siis elämän päämääriäni), niin silloin sanoivat ihan suoraankin, että hyväksyvät abortin (siis suunnilleen näillä sanoilla: "onhan aborttikin aina vaihtoehto jos jokin menee pieleen"), vaikken oikeastaan koskaan ollut epäillytkään sitä miten suhtautuvat aborttiin, sillä olenhan kyseisten tyyppien vaikutuspiirissä koko elämäni kasvanut...
He siis toivovat lapsenlapsia, siksi minulla ei ole mitään syytä loukata heitä kertomalla abortistani. Mutta lapsenlapsi merkitsee vanhemmilleni kyllä jotain muuta kuin vain jälkeläisen jälkeläistä. Eli heille lapsien arvo on jossain muussa kuin olemassa olemisessa, eli heille lapsenlapset symboloivat jotain fyysistä olemassa olevaa räkänokkaa enemmän, rakkautta, turvallisuutta, läheisyyttä, lastensa aikuistumista (vihdoin), elämässä pärjäämistä jne. Eli jos heiltä kysytään mikä on lapsenlapsi, he eivät sano jälkeläisensä jälkeläisen nimeä ja pituutta ja hiusten väriä, vaan jotain "maailman suloisin kultamuppeli" lässytystä... Ja missään nimessä he eivät haluaisi lapsenlapsia, jotka edustaisivat jotain muuta kuin rakkautta, turvallisuutta, meidän aikuistumista..
En siis kertonut koska ei ollut mitään syytä kertoa. Jos joskus jokin syy ilmaantuu, niin sitten punnitaan, onko loukkaamattomuus painavampi motiivi kuin se ilmaantuva syy ja sitten teen sen perusteella päätöksen kerronko silloin. Pelännyt en ole koskaan kertoa yhtään mitään vanhemmilleni. Vanhempani eivät ole tuomitsevia, vaikkakin ovat tiukan ideologisia...
nuorten vanhemmat toivo lastenlapsia, ei ainakaan niin kauan kun heillä on omia lapsia kotona. Tyttäreni nyt 24v taki abortin 18 vuotiaana. Kun kuopukseni oli silloin vielä alle kouluikäinen, en suinkaan silloin vielä toivonut lapsenlapsia. Yritin kuitenkin puhua elämän puolesta, mutta huonolla menestyksellä. Arvostan sitä, että tyttö uskalsi kertoa minulle abortistaan.
Kun kuopukseni oli 10v, minusta tuli isoäiti. Lapsenlapset ovat mukavia, mutta en oikein jaksa hoitaa heitä, kun olen itse suurperheen äiti ja joutunut hoitamaan ison katraan yksinäni ilman kenenkään apua.
Sukupoulikin vaikuttaa...
Musitan kuinka isoveljeni sai viilettää festareilla kesäisin ihan rauhassa viisitoistavuotiaasta saakka, itse sellaisille en päässyt vasta kun täysi-ikäisenä yöksi.
Isoveljeni muutti kotoa 19-vuotiaana, vanhemmille oli varmaa,e ttä kyllä se selviää.
Minä muutin 20-vuotiaana virallsiesti osoitteen pois kotoa ja vanhemmat olivat varmoja, että kyllä se kohta takaisin tulee.
Isoveljelle alkoi tuputtamaan lapsien tekoa vähän päälle kaksikymppisenä.
Minulle vielä 25-vuotiaana sanoivat, että muista, että niitä kerkeää vielä yli kolmekymppisenäkin, opiskelut ja muu elämä ensin kuntoon.
Lähtökohta se, että isoveljeni on se vastuullinen ja kypsä? Ei suinkaan, 12-vuotiaana jäänyt ensimmäisen kerran kiinni alkoholista. Koulutodistukset aina olleet huonoja. Kaveripiiri pitkätukkia ja lävistettyjä kuten veljenikin, muusikko. Minä ylisuoriutuva urheilija, kouluarvosanat eivät olleet hyvät minullakaan, mutta lukioon menin luonnollisestikin ja siitä jatkanut ihan menestyksekkäästi... Vastuullisemmaksi minut aina on nimetty meistä kahdesta.
Kerran kun kysyin asiaa joskus nuorena, isälläni oli hyvä vastaus: "Noh, voidaan olettaa että poikaa ei raiskata tuolla maailmalla..." Siihen tyytyminen, festarilupaa ei herunut...
Isovanhempina (veljelläni on nyt jälkipolvea) vanhempani ovat sanoneet, että jaksavat lapsia paljon paremmin nyt kun ei ole mikään välttämättömyys olla niiden kanssa, vaan voivat olla vain silloin kun haluavat.
Kerroin. Oli oikeastaan aika itsestään selvää se kertominen... Ensin kerroin raskaudesta ja he sitten tukivat mua siinä päätöksessä jonka tein. Ja olisivat tukeneet siinä toisessakin vaihtoehdossa. Ei tietenkään tuominneet eikä yrittäneet taivutella... Kunnioittivat omaa päätöstäni kuten pitääkin. Olin 19v, mutten asunut enää vanhempien luona.
isäni oli tuolloin jo kuollut. Sain äidiltäni kovasti tukea. Silloiset ystäväni eivät hyväksyneet ratkaisuani ja hylkäsivät minut pois joukostaan elämäni vaikeimmalla hetkellä. Onneksi äiti tuki minua päätöksessäni jatkaa taisteluani loppuelämäni puolesta. Päätös oli minulle hyvin vaikea. Olen sittemmin löytänyt onneksi parempia ystäviäkin ja elämäni kääntynyt paremmaksi :)
"tuki minua päätöksessäni jatkaa taisteluani loppuelämäni puolesta."
Olitko siis kuolemassa raskauden takia..?
kuollut raskauden takia tai sen aikana. Olisin joutunut raskauden ajaksi luopumaan hoidoista vakavaan sairauteen ja se olisi huonontanut paranemisennustettani paljon lääkärieni mukaan. Lääkäritkin suosittivat aborttia. Sairastin syöpää. Päätös ei silti ollut tosiaan helppo. En olisi ikinään halunnut aborttiin joutua mutta en halunnut riskeerata loppuelämäänikään. Onneksi äiti auttoi ja tuki minua eikä hylännyt, kuten ne muka-ystäväni!
Olin keski-ikäinen, avioliitossa, opiskellut ja uraani keskittynyt, kun se tapahtui: ei-toivottu raskaus. Kerroin asiasta äidilleni ja ystävilleni. Kaikki tukivat, erityisesti iäkäs äitini. Hän ymmärsi, mitä kävin läpi, mutta oli jo aiemmin kertonut omista kokemuksistaan ja äitiyden vaatimuksista. Hän oli joutunut valitsemaan lapset ja kannusti minua toisenlaiseen elämään.
Uskonkin juuri äidin esikuvan vaikuttavan tyttären valintoihin erityisesti tässä asiassa – omani oli radikaali, aikaansa edellä ja feministi aivan takuulla. Hänen unelmansa ei ollut tulla isoäidiksi eikä minun äidiksi.
Muistan hänen kuitenkin sanoneen, että vaikka tapaus oli ikävä, hän oli tyytyväinen, että olin "terve" eli kykenevä tulemaan raskaaksi.