Olen todella ujo, arka, herkkä ja varovainen ja vaikka mitä sosiaalisissa tilanteissa. Minulla ei oikein koskaan ole ollut kunnon ystäviä. En voi olla kovin vapautuneesti sosiaalisissa tilanteissa ja se ahdistaa minua.
Olen syrjäänvetäytynyt, vaikka en haluaisi olla. Haluaisin saada kavereita, tuntea läheisesti erilaisia ihmisiä ja viettää vapaa-aikaa heidän kanssaan. En kuitenkaan uskalla ottaa tarpeeksi kontaktia ihmisiin niin, että saisin solmittua yhtään ystävyyssuhteita.
Minulla on koulussa koulukavereita, joille juttelen ja heitän läppää. Mitään luokkatoveruutta kummempaa siitä ei vaan voi koskaan syntyä. En uskalla hakeutua saman henkilön seuraan useita kertoja koulupäivän aikana, sillä pelkään, että hän ei oikeasti haluaisi olla tekemisissä kanssani ja pitäisi minua ärsyttävänä roikkujana. En uskalla pyytää ketään viettämään vapaa-aikaa kanssani, sillä pelkään, että henkilö suostuu pelkästään kohteliaisuudesta, eikä oikeasti viihdy seurassani. Jos joku pyytää minua jonnekin, kuvittelen, että hän tekee niin vain säälistä tai kohteliaisuudesta ja useimmiten kieltäydyn.
Ajattelen ehkä asioita liikaa ja liian typerästi. Yritän olla hienotunteinen ja antaa ihmisille omaa tilaa, enkä koskaan vaikuttaa roikkujalta ja tuppautujalta. Minun suustani ei varmaan koskan kuulisi lauseita: "Ai sinä olet menossa sinne? Minäpä tulen myöskin sinne sinun kanssasi!" tai "Tule tänne!"
Jään aina ilman kavereita, sillä tottakai ihmiset luulevat, että haluan olla syrjäänvetäytynyt, oikein nautin siitä ja en halua olla heidän seurassaan. Oikeasti haluaisin, mutta olen liian varovainen.
Typerät käyttäytymis- ja ajattelumallini juontaa juurensa varmasti lapsuuteeni. Olin monesti tilanteissa, joissa leikin tyytyväisenä joidenkin tyttöjen kanssa ja he syrjivät ja jättivät minua ulkopuolelle, enkä itse aina tajunnut sitä. Joskus minua suoranaisesti kiusattiin ja joskus vihjailtiin, että minun pitäisi mennä jo kotiin.
Äitinikin on sellainen, joka tolkutti minulle usein pienenä, että kukaan ei halua kolmatta pyörää ja on häpeä olla porukan kolmas pyörä. Niinpä minua hävetti, kun minulla oli hetki sitten ollut ulkona kivaa kahden muun tytön kanssa ja käänsin sen jotenkin niin, että he eivät olisi halunneetkaan olla minun kanssani, koska äiti sanoi niin.
Pahin oli varmaan, kun olimme serkkuni kanssa ala-asteella samalla luokalla. Leikimme usein kolmestaan yhden toisen tytön kanssa ja eräällä tunnilla eräs täysin ulkopuolinen tyttö otti asiakseen sanoa opettajalle, että serkkuni ei oikein välitä minun seurastani, vaikka minä haluaisin olla serkkuni kanssa. Siitä lähti minulla se, että jättäydyin pois porukasta ja olin yksin joka välitunti. Pidin itseäni idioottina, kun en ollut tajunnut, ettei minun seuraani kaivata.
Olen syrjäänvetäytynyt, vaikka en haluaisi olla. Haluaisin saada kavereita, tuntea läheisesti erilaisia ihmisiä ja viettää vapaa-aikaa heidän kanssaan. En kuitenkaan uskalla ottaa tarpeeksi kontaktia ihmisiin niin, että saisin solmittua yhtään ystävyyssuhteita.
Minulla on koulussa koulukavereita, joille juttelen ja heitän läppää. Mitään luokkatoveruutta kummempaa siitä ei vaan voi koskaan syntyä. En uskalla hakeutua saman henkilön seuraan useita kertoja koulupäivän aikana, sillä pelkään, että hän ei oikeasti haluaisi olla tekemisissä kanssani ja pitäisi minua ärsyttävänä roikkujana. En uskalla pyytää ketään viettämään vapaa-aikaa kanssani, sillä pelkään, että henkilö suostuu pelkästään kohteliaisuudesta, eikä oikeasti viihdy seurassani. Jos joku pyytää minua jonnekin, kuvittelen, että hän tekee niin vain säälistä tai kohteliaisuudesta ja useimmiten kieltäydyn.
Ajattelen ehkä asioita liikaa ja liian typerästi. Yritän olla hienotunteinen ja antaa ihmisille omaa tilaa, enkä koskaan vaikuttaa roikkujalta ja tuppautujalta. Minun suustani ei varmaan koskan kuulisi lauseita: "Ai sinä olet menossa sinne? Minäpä tulen myöskin sinne sinun kanssasi!" tai "Tule tänne!"
Jään aina ilman kavereita, sillä tottakai ihmiset luulevat, että haluan olla syrjäänvetäytynyt, oikein nautin siitä ja en halua olla heidän seurassaan. Oikeasti haluaisin, mutta olen liian varovainen.
Typerät käyttäytymis- ja ajattelumallini juontaa juurensa varmasti lapsuuteeni. Olin monesti tilanteissa, joissa leikin tyytyväisenä joidenkin tyttöjen kanssa ja he syrjivät ja jättivät minua ulkopuolelle, enkä itse aina tajunnut sitä. Joskus minua suoranaisesti kiusattiin ja joskus vihjailtiin, että minun pitäisi mennä jo kotiin.
Äitinikin on sellainen, joka tolkutti minulle usein pienenä, että kukaan ei halua kolmatta pyörää ja on häpeä olla porukan kolmas pyörä. Niinpä minua hävetti, kun minulla oli hetki sitten ollut ulkona kivaa kahden muun tytön kanssa ja käänsin sen jotenkin niin, että he eivät olisi halunneetkaan olla minun kanssani, koska äiti sanoi niin.
Pahin oli varmaan, kun olimme serkkuni kanssa ala-asteella samalla luokalla. Leikimme usein kolmestaan yhden toisen tytön kanssa ja eräällä tunnilla eräs täysin ulkopuolinen tyttö otti asiakseen sanoa opettajalle, että serkkuni ei oikein välitä minun seurastani, vaikka minä haluaisin olla serkkuni kanssa. Siitä lähti minulla se, että jättäydyin pois porukasta ja olin yksin joka välitunti. Pidin itseäni idioottina, kun en ollut tajunnut, ettei minun seuraani kaivata.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Tuo on jo paljon tajuttu elämästä että myönnät että sinut ollaan ehdollistettu lapsuudessa vetäytymään syrjään jos saat kavereita. Elämän syrjästä kiinni vaan tuolla viisaudella ja maailmankatsomuksella. Itse olen sosiaalisissa yhteisöissä ikään kuin lemmikin, hauskuttajan tai ns. "auton varapyörän" roolissa. Mutta kun saat lisää positiivisia kokemuksia elämästä, niin varmaankin on aika ottaa korkojen kera takaisin kaikki murheen ryöväämät elonhetket ja alkaa humaltumaan elämästä ja voittamisesta.
Olipa piristävä viesti, varsinkin viimeinen virke. Kiitoksia siitä. :D
Aloituksen kirjoittamisen jälkeen luin sitä useaan kertaan ja oli jotenkin helpottunut olo, kun olin saanut purkaa ajatukseni sanoiksi. Tajusin, kuinka tyhmiä ajatukseni on loppujen lopuksi olleetkaan. Seuraavana päivänä teksti pyöri mielessäni ja minulla oli jotenkin helpompi olla. Tajusin ainakin sen, että minun ei pitäisi murehtia siitä, mitä muut ajattelevat, koska en voi nähdä heidän päänsä sisään. Vaikka joku ei pitäisikään siitä että liityn seuraan, niin sehän on hänen ongelmansa, jos ei osaa viestittää minulle, että ei kaipaa seuraani, vaan esittää, että mukamas pitäisi minusta. Siinäpähän sitten kärsii minun läsnäolostani. :D
Mun on aika toimia itsekkäämmin ja lopettaa turha varovaisuus ja hienotunteisuus. Jos haluan olla jonkun seurassa, niin sitten olen. Hän voi itse poistua paikalta, nauttia seurastani tai kärsiä siitä. Ei ole minun tehtäväni pohtia muiden ajatuksia, riittää kun keskityn omiini.
"Pahin oli varmaan, kun olimme serkkuni kanssa ala-asteella samalla luokalla. Leikimme usein kolmestaan yhden toisen tytön kanssa ja eräällä tunnilla eräs täysin ulkopuolinen tyttö otti asiakseen sanoa opettajalle, että serkkuni ei oikein välitä minun seurastani, vaikka minä haluaisin olla serkkuni kanssa. Siitä lähti minulla se, että jättäydyin pois porukasta ja olin yksin joka välitunti. Pidin itseäni idioottina, kun en ollut tajunnut, ettei minun seuraani kaivata."
Liika itsetietoisuus noin nuorena johtaa helposti tuommoiseen kierteeseen, josta ei pääse pois. Mulla on vähän samankaltaisia ongelmia ja munkin tapauksessa juuret johtavat tonne lapsuuteen asti.