Mulla on ollu paha paniikkihäiriö vuodesta 2006. Alkuun toki terkkarissa ravaamista kun pelotti ym. Sain pitkäaikaslääkkeetkin mutta en niitä uskaltanu alottaa. Kiikutin mukana aina rauhottavia niin rupes harveneen kohtaukset. En siis usein ottanu rauhottavaa. Jossai vaiheessa tuli pitkä tauko kun kohtaukset lakkas lähes kokonaan ja kaikki oli ok. Nyt jokin aika sit kaikki tuli takas, entistä pahempana!! Uudet oireet mukaanlukien, enään ei oo päivääkään ettenkö olis ahdistunu, pahalla päällä, peloissani, tutkin itteeni, löydän kokoajan itestä vikaa joka laukasee kohtauksen. Epätodellista oloo, ja pelkään että sekoon. Tota oli kyl aiemminki, ja nää kaikki siis on joka päivästä klassisten paniikkikohtausten lisäks. Sepramit oon saanu, ja ne on notkunu kaapissa jo jonki aikaa... En uskalla alottaa! Pelkään oireiden pahenemista, vaikka ne oireet kuuluukin siihen alottamiseen nii silti... Jos nytki on jo yhtä helvettiä, nii en halua tätä olotilaa tuplata lääkkeillä. Mutta joskus ne on kai alotettava jos meinaan parantua... En tiä. Vaikeeta... Väsyttää kokoajan ja itkettää. Mitään en jaksa tehdä...
Pitääkö tätä jaksaa?
amjs.
8264
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 8
Vanhimmat
En tiedä, onko lääkitys oikea, mutta jos ne on tarkoitettu paniikkihäiriöön niin kai niiden pitäisi auttaa. Eihän sua kukaan muutenkaan voi auttaa.
On se vaan jotenkin tyhmä ajatella että lääkkeiden varassa pitäs elää. Mutta ei muukaan auta, eikä muuten mitään mutta kun on 2 lasta. Jotka asuu isällään kunnes saan itteni kuntoon...
takia hoida ittes nyt kuntoon ja he toimivat erinomaisina tsemppareina juuri. Ota lääkkeet, eihän tilanne ehkä muuten korjaannu. Tai en mä toki tiedä paniikkihäiriöstä niin, mutta luulen että itse ottaisin.
Tulee vaan ristiriitasia fiilareita noita lääkkeitä kohtaan... Ku oon käyny lukeen eri ihmisten kokemuksia. Kai mä ne alotan, ei vaan nappais elää niiden varassa. Mutta tää olotila on helvetillinen, ennen nauratti ja olin ilonen. Enään ei naurata... En jaksa tehdä mitään, en siivota, tehä ruokaa... Mitään.
Minä taistelin myös lääkkeen alotusta vastaan,mutta olo alko olla niin kelju,että päätin tormistautua ja alotin pienellä annoksella ja nyt 3 viikkoa takana ja olo tasottunu.Alotus vaatii rohkeutta,mutta kyllä sinusta siihen on ja kuka tietää,kun saat itsesi kuntoon voi lääkityksen lopettaa.Voimia sinulle halien kera!!!
Itselläni oli aivan sama tilanne, kunnes menin lopulta lääkärille (mikä oli mulle kamalan suuri kynnys) ja sain tarvittavat lääkkeet. On ihan mieletön ero siihen päivään ja nykyisyyteen! En olisi koskaan uskonut että lääkkeistä voisi olla noin paljon apua. Olen saanut rehellisesti sanottuna lääkkeiden avulla elämäni takaisin. Silloin tuntui kyllä ettei mistään tule mitään ja olin lukkiutua kokonaan neljän seinän sisälle. Ajatukset vainosi kaiken aikaa ja pelkäsin sekoavani / olin kokoajan huolissani jostakin.
Kaikilla ei välttämättä pahene olo lääkkeidenoton alussa. Itselläni kyllä paheni noin viikon ajaksi, mutta oli se sen arvoista! Nyt käyn töissä ja harrastuksissa normaalisti ja olen saanut oman iloisen itseni takaisin! Suosittelen lämpimästi edes kokeilemaan! Eihän siinä voi mitään menettääkään periaatteessa; ainoastaan alussa saattaa tuntua pahemmalta, mutta mikään ei voita sitä tunnetta kun huomaat voivasi taas paremmin :)
Lisäystä vielä edelliseen... Kuulostaa tosiaan tutulta just toi epätodellinen olo ja sekoamisen pelko... Mulla iski noita "kohtauksia" ihan satunnaisissa tilanteissa ja joskus jopa keskellä yötä, vaikka nukuin. Heräsin vaan ihan kamalaan oloon ja sitten olikin kiva yrittää saada unta... Päivällä taas oli sitten ihan järkyttävän väsynyt noiden kohtausten jälkeen, mikä lisäs entisestään paniikkiherkkyyttä. On pitäny huolehtia itestään ihan kunnolla (säännölliset ruokailut, riittävästi unta jne) ettei lisäis itse tuota alttiutta noille kohtauksille.
Luin sellasta kirjaa kun "Vapaaksi ahdistuksesta: Työkirja paniikista ja peloista kärsiville". Sen lukeminen autto kans jonkin verran kun oppii ymmärtämään mistä tuo epätodellinen olo (fysiologinen reaktio) tulee jne. Siinä myös sanotaan että paniikkihäiriössä on osalle just melko yleistä tuo sekoamisen pelko, mutta todellisuudessa sitä ei noin vaan mene sekaisin :) Ja sillon kun on ns. "oikeasti sekaisin" niin sitä ei sillon itse edes tajua. Mutta paniikki ei noita aiheuta, vaikka se pelko tuntuis miten voimakkaalta tahansa. Monesti luulin itekin meneväni sekaisin, mutta tässä sitä vaan ollaan ;) Mut suosittelen myös tota kirjaa sulle! Siitä voi olla jotain apua :)
Ja kovasti voimia sulle! Älä menetä toivoa! Vaikka tiedän tosiaankin miten epätoivoselta ja yksinäiseltä noiden tunteiden kanssa taistelu voi tuntua... :/
Mullakin paniikkihäiriö alkoi 2005 ja on ollut hiljaista kunnes viime syksynä stressi laukaisi masennuksen ja paniikkihäiriön taas pintaan. Muaki pelottaa ihan koko ajan ja läheisten takia koitan jaksaa. Lääkkeitäki kokeilin tässä syödä, mutta cipralex laukaisi mulle pahan migreenin joka vei kuukaudeksi toimintakyvyn. Yleislääkäri määräsi nyt jotain toista lääkettä, mutta pelko toimintakyvyn menettämisestä on niin kova etten sitä uskalla aloittaa. Marraskuusta olen jonottanut psykiatrille pääsyä ja vihdoin parin viikon päästä pääsen.
Tässä minäkin vielä olen ja kyllä sinäkin selviät. Voimia!