Kuka sitten lasketaan yksinäiseksi?

Minä olen nainen, liki kolmenkymmenen, ja asun äitini kanssa. Jotenkin elämässäni kävi niin, että perheeni kuopuksena minä jäin äitini "omaishoitajaksi". Nuorempana olin vakuuttunut, että tämä on vain väliaikainen järjestely, ja että äitini joko paranee tai sitten asiat järjestyvät muuten. Väärin. Ajattelin myös, että onhan tässä aikaa olla nuori ja elää joskus vielä omaakin elämäänsä. Väärin sekin. Parisen vuotta minua on vaivannut alati kasvava ahdistus ja paniikki hukkaan heitetystä elämästäni, ja itken aina kun mietin haaskaamiani vuosia.

Lahjoistani huolimatta (olin erittäin hyvä oppilas koulussa) en ole koskaan opiskellut mitään. Luen ja sivistän itseäni kyllä jatkuvasti, mutta ahdistaa ajatus, että joskus tulen kuitenkin olemaan tyhjän päällä ilman koulutusta, työkokemusta tai eläkekertymää. "Ammattini" on kuunnella äitini valitusta päivät pitkät, ja aina kun varovaisesti ehdotan, että asiat voisivat olla toisin - että voisimme esim. muuttaa erilleen, ja voisin silti käydä häntä joka päivä auttamassa - saan kestää raivokohtauksia ja itsemurhauhkauksia.

Teini-ikäisenä koulussa en ollut mikään suosittu, mutta minulla oli kuitenkin hyviä kavereita, ja minua pidettiin hyvänä ystävänä. Nykyään en merkitse näille ihmisille enää mitään. He elävät omaa elämäänsä omine puolisoineen ja lapsineen, totta kai. Sukulaisillenikaan en merkitse juuri mitään. Sisarukseni eivät ole äitini kanssa väleissä, ja kuulen heistä itsekin hyvin, hyvin harvoin. Veljeni sanoo, että lähde nyt sieltä jo, mutta ei ole kuitenkaan valmis auttamaan äitini kanssa eikä ymmärrä, etten haluaisi äitini itsemurhaa kontolleni (ovat uhkaukset sitten todellisia tai eivät). Siskoni ymmärtää vielä vähemmän: häneltä saan kuulla, että eikös sinun jo pitäisi alkaa kokeilla siipiäsi ja uskaltautua asumaan yksin. USKALTAUTUA ASUMAAN YKSIN?! Salli mun nauraa. Päivieni kohokohtia ovat,

Yhdessä toisessa ketjussa nälvittiin yhdelle yksinäisyyttään valittavalle, että älä valita jos kerran asut jonkun kanssa, et tiedä mitä yksinäisyys on ennen kuin olet TODELLA yksin. Mikä sitten on yksinäisyyttä? Mikä syrjäytyneisyyttä? Silloin tällöin keskustelen äitini kanssa kivoista asioista tai vitsailemme yhdessä, mutta suurimman osan ajasta saan kuulla haukkuja. Päivästä toiseen, haukkuja. Mikään ei ole koskaan hyvin. Mikään tekemäni ei koskaan kelpaa. Yksi kerrallaan haaveeni kuolevat, kun tajuan, että alkaa olla jo liian myöhäistä alkaa elämään sitä elämää, jonka olisin itselleni halunnut. Mietin sitä aikaa tulevaisuudessa, kun äitini kuolee - sairaudestaan johtuen hän ei ehkä tule olemaan pitkäikäinen - ja miten katkeraa olisikaan olla "vapaa" elämään sitten, kun kaikki on jo ihan liian myöhäistä. Vaikka olen vielä kohtuullisen nuori, olen nyt jo lakannut haluamasta ja toivomasta monia asioita. Rakkaus on minulle täysin vierasta, minulla ei ole koskaan ollut ketään. Ainoat kokemukseni rakkaudesta ovat etäisiä haavekuvia ja öisiä kuvitelmia, että vierellä olisi joku.

Minulla on muutama hyvä ystävä kaukana muualla, ulkomailla. Netin kautta hankittuja, tietysti. Parin viimeisen vuoden aikana kontaktini heihinkin ovat alkaneet rakoilla. Minulla ei yksinkertaisesti tunnu enää olevan mitään kerrottavaa kenellekään. Muutenkin netti on alkanut kuvottaa minua; minusta tuntuu, kuin se surkastuttaisi ihmiskontakti-osion aivoista entisestään. Ainoat ihmiset (muuta kuin äitini) kohtaan kaupan kassalla. Paras ystäväni, koirani, kuoli jonkin aikaa sitten, ja nyt hankin uuden. Tavallaan ahdistaa sekin, että nyt tulin taas sitoneeksi itseni koiraan moniksi vuosiksi, enkä ainakaan nyt voi mennä minnekään, matkustella, tavata uusia ihmisiä. Toisaalta sitten taas tajuan, että en kuitenkaan menisi, joten parempi kai että on karvainen ystävä, joka ymmärtää.

Eikö tämä ole yksinäisyyttä? Jos ei, niin kertokaa joku, mitä helvettiä tämä sitten on?