lapseni ja miten?Monta kertaa yritti lähteä psykiatri ei itsetuhoisuutta viiltelyä nuoruudessa terkkari ei masennusta lääkkeitä ja lisää lääkkeitä kuulemma meni aivan pihalle tätä kesti kolme vuotta lopetti lääkkeet vähän aikaa pyyhki hyvin taas masennus sitten vauhti taas lääkkeitä vielä unilääkkeitä sitten loppu kaikki loppu alkoi ikuinen rauha.
Olisinko voinut pelastaa
7+6
7422
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Olen itse bipo ja myös lapseni on. Ainut viisaus on hakea hoitoa ja toivoa saavansa hyvää hoitoa. Tämä on arvaamaton sairaus, jossa elämässä eteen päin selviytytymiseen vaaditaan vahvaa tahtoa ja uskoa elämään pidemmällä tähtäimellä. Tarvitaan hyviä hoitosuhteita, tuuriakin. Ja hyväksyntä sekä ymmärrys sairaudelle...sekä oma että läheisten.
Olen todella pahoillani, että lapsesi ei selvinnyt. Itse olisin voinut olla moneen kertaan ikuiseen rauhaan menneiden joukossa. Sinne lähtivät tätinikin sekä isän että äidin puolelta.
Moneen kertaan olen potenut syyllisyyttä itsemurhayrityksistäni. Terapeutit ovat kertoneet minulle, että suisidaalisuus on oire syvästä masennuksesta, ei itse tehty ratkaisu. Ja että jos ihmisen on riittävän paha olla, haluaa siitä tuskasta pois. Ja minun kohdallani syvän masennuksen ahdistukset ovat sietämättömiä.
Tällä hetkellä koen, että minun ei ollut tarkoitus poistua elämästä.Vaikka oman esikoiseni sairastuminen on tuonut aivan uudet tuskat, jaksan uskoa meidän bipojen elämään ja myös elämiemme arvokkuuteen. Näiden kanssa painin joka päivä sekä itseni että ympäristöni kanssa.
Toivon sinulle voimia!
Jos joku haluaa todella tappaa itsensä niin hän tekee sen ennemin tai myöhemmin, sitä ei voi kukaan estää
suunniteltu tappamaan itseään silloin on joku pahasti vinossa aivoissa.Kuningas alkoholi tietysti auttaa asiaa kun itsesuojeluvaisto ei pelaa taas alkoholi on lääke maanisdepressioon hyvä ja huono.
Terapeuttina toimi mielisairaanhoitaja ei siis mitään apua ei kyllä sairaalastakaan vaikka siellä oli psykologi ja psykiatri.
Viimeisen kerran pyskologin pakeilta tultaessa ei kuulemma tajunnut puoliakaan mitä oli höppöttänyt kuitenkin oli muuttunut täytyy kuulemma ottaa muutkin huomioon toi hirveän syyllisyyden tunteen mitä hän on meille aiheuttanut.Viikko siitä hän teki oman ratkasun.En enää luota lääkäreihin "terappeutteihin" psykologeihin ottaisin lopputilin hoitaisin lastani omaan kuolemaani saakka.
Lapsesi ei varmastikkaan halua että tunnet syyllisyyttä hänen kuolemastaan.
syyllistävät itsensä jos lapsi ei voi hyvin ja sitten kun vielä käy näin. Välillä näytti aivan normaalilta.
Liian vähän saatiin tietoa lapseni hyvinvoinnista kun täytti 18v meiltä loppu kaikki tieto terveysviranomaisilta se huomattiin että kaikki ei aina ollut kohdallaan eikä osattu tehdä mitään ennen kuin oli liian myöhäistä hän itse hoiti ampulanssi kyydit sairaalaan ja lääkäriin häpesi tautia niin ettei aina heti meille ilmoitellut että täällä taas ollaan,sairaalassa.
Diagnoosi saatiin vasta monta vuotta kärsityn taudin kanssa kaksisuuntainen mielialaoireyhtymä ei ollut tietoa että niin moni kuolee tähän tautiin tai taudista yleensäkään,lapseni kyllä tiesi taudin ja sen vaarat sen verran psykiatrin kanssa keskusteltiin että tauti jatkuu koko elämänajan lapseni näytti murtuvan tiedon kuullessaan,pahin mahdollinen vaihtoehto eikä tietä ulos.Lopun elämää pillereitä.
Terapeuttia olis tarvinnut heti mutta ei kuulemma ollut aikoja nekin ajat jollekkin sairaanhoitajalle jos olis ymmärtänyt niin olis yksityiseltä tilannut,näin se menee loppuelämä jos ja jos.......
Loppuun asti koitti elää normaali elämää siinä kuitenkaan onnistumatta hän oli niin aurinkoinen luonne eikä varmasti olis halunnut hautaan kun oli niin lahjakas.
Otan osaa suruusi. Järisyttävää lukea!
Lääkärin ja muun hoitohenkilöstön oma asenne vaikuttaa sekin ratkaisevasti sairauden ymmärtämiseen.
Voi, kunpa siellä "seinän takana" olisikin aina inhimillinen tyyppi ja kunpa meillä jokaisella olisi yksi ystävä, joka tukee ja kulkee vierellä jokaisen tilan ja päivän. Bipolaarisuus on tosiaan vuoristorataelämää, hyvässä ja pahassa.
Kannattaako sitä miettiä. Saatto olla lapsen tilanne sinusta riippumaton. Et ois voinu tehä mitään toisin, koska menneisyyttä ei voi muuttaa, tulevaisuutta vaan voi...