Ihmettelen itseäni ja kirjoittelen nyt tännekin.
Minulla joku ihme käyttäytymiskaava ihmissuhteissa,joka sitten hyvin alkaneen ja mieluisenkin jutun pilaa.
Olen nelikymppinen nainen ja pitkään ollut yksineläjä,nyt kuitenkin neljä kuukautta olen tapaillut erästä miestä,johon olen kiintynyt ja jonka seurassa viihdyn.Mies kyllä ihan selvästi alusta pitäen kertoi omista toiveistaan,ettei välttämättä mitään kokoajan kylkikyljessä oloa kaipaa ja tarvitsee omaa aikaa ja elämää ja minä sen olen järjellä ja tietoisesti hyväksynyt,mutta...annas olla kun ollaan erossa...alkaa ruikutus ja ikävöinti ja mielipaha ja kammottava hylätyksi tulemisen pelko ja siitä johtuva tekstiviestipoommitus ja syyttely sitten minulta miehelle...hän on väsynyt ja tuskaantunut ehkä tilanteeseen,eikä ymmärrä miten tässä näin kävi,kun aluksi oli niin innoissaan ja iloissaan suhteesta ja puhui kauniisti ja myönteisesti tulevaisuudesta.Minullakin toki muuta elämää,vaikka olenkin välillä yksinäinen ja vakituinen työ,mutta nyt sitten kaikki ajatukset pyörivät tämän miehen ympärillä ja lähes kokoajan on paha mieli ja ihmettelen,kun hän ei halua olla enemmän yhdessä...Olemme tapailleet aika harvakseltaa,n.2-4 kertaa kuussa ja hän ei kauheasti harrasta sitten muuta yhteydenpitoa,mistä minä hermostun heti...kuitenkin jotenkin tuntuu,että hän oli aluksi todella tosissaan ja vakavissaan,mutta nyt lähinnä apea minun käytökseni takia...
Osittain uskon,että masennus ja kireys ja itsesääliolo minulla johtuu e-pillereistä,joita olen syönyt nyt muutaman kuukauden,mutta kun tämä käyttäytymismalli ei ole minulla uutta(sama kaava toistunut ennenkin),niin en voi kokonaan panna mahdottomuuttani hormonien tiliinkään.
Aiomme taas lähipäivinä tavata ja minusta tuntuu,että mieskin haluaisi vielä yrittää,mutta miten ihmeesä estäisin itseäni taas pilaamasta kaikkea sitten syyttelyllä ja viestittelyllä jälkeenpäin...miksen voisi ottaa tätä iloisesti,ylimääräisenä ilona elämässä...miksi pitää olla niin vakava ja surkea ja epätietoinen olo kokoajan...ja todella harmittaa miehen puolesta,jolle olin aluksi ilo ja enkeli ja prinsessa ja vaikka mitä ja joka onkin saanut nyt taakakseen ruikuttavan noita-akan...
Mistähän moinen tuhoava ja asioita pilaava käytös voi johtua,olen muutenkin kauhea stressaaja ja hötkyilijä ja joskus taakka kanssaihmisille muillakin elämän alueilla...ja tiedostan omat vikani ja että olen vaikea,mutta muut ihmiset eivät välttämättä tajua,että tajuan ja tuntevat olonsa epämukavaksi,kun minulla kokoajan jokin huoli ja jotain pielessä...
Olipa sekavaa...mutta vastaa nyt joku,jos jotain tulee mieleen...
Minulla joku ihme käyttäytymiskaava ihmissuhteissa,joka sitten hyvin alkaneen ja mieluisenkin jutun pilaa.
Olen nelikymppinen nainen ja pitkään ollut yksineläjä,nyt kuitenkin neljä kuukautta olen tapaillut erästä miestä,johon olen kiintynyt ja jonka seurassa viihdyn.Mies kyllä ihan selvästi alusta pitäen kertoi omista toiveistaan,ettei välttämättä mitään kokoajan kylkikyljessä oloa kaipaa ja tarvitsee omaa aikaa ja elämää ja minä sen olen järjellä ja tietoisesti hyväksynyt,mutta...annas olla kun ollaan erossa...alkaa ruikutus ja ikävöinti ja mielipaha ja kammottava hylätyksi tulemisen pelko ja siitä johtuva tekstiviestipoommitus ja syyttely sitten minulta miehelle...hän on väsynyt ja tuskaantunut ehkä tilanteeseen,eikä ymmärrä miten tässä näin kävi,kun aluksi oli niin innoissaan ja iloissaan suhteesta ja puhui kauniisti ja myönteisesti tulevaisuudesta.Minullakin toki muuta elämää,vaikka olenkin välillä yksinäinen ja vakituinen työ,mutta nyt sitten kaikki ajatukset pyörivät tämän miehen ympärillä ja lähes kokoajan on paha mieli ja ihmettelen,kun hän ei halua olla enemmän yhdessä...Olemme tapailleet aika harvakseltaa,n.2-4 kertaa kuussa ja hän ei kauheasti harrasta sitten muuta yhteydenpitoa,mistä minä hermostun heti...kuitenkin jotenkin tuntuu,että hän oli aluksi todella tosissaan ja vakavissaan,mutta nyt lähinnä apea minun käytökseni takia...
Osittain uskon,että masennus ja kireys ja itsesääliolo minulla johtuu e-pillereistä,joita olen syönyt nyt muutaman kuukauden,mutta kun tämä käyttäytymismalli ei ole minulla uutta(sama kaava toistunut ennenkin),niin en voi kokonaan panna mahdottomuuttani hormonien tiliinkään.
Aiomme taas lähipäivinä tavata ja minusta tuntuu,että mieskin haluaisi vielä yrittää,mutta miten ihmeesä estäisin itseäni taas pilaamasta kaikkea sitten syyttelyllä ja viestittelyllä jälkeenpäin...miksen voisi ottaa tätä iloisesti,ylimääräisenä ilona elämässä...miksi pitää olla niin vakava ja surkea ja epätietoinen olo kokoajan...ja todella harmittaa miehen puolesta,jolle olin aluksi ilo ja enkeli ja prinsessa ja vaikka mitä ja joka onkin saanut nyt taakakseen ruikuttavan noita-akan...
Mistähän moinen tuhoava ja asioita pilaava käytös voi johtua,olen muutenkin kauhea stressaaja ja hötkyilijä ja joskus taakka kanssaihmisille muillakin elämän alueilla...ja tiedostan omat vikani ja että olen vaikea,mutta muut ihmiset eivät välttämättä tajua,että tajuan ja tuntevat olonsa epämukavaksi,kun minulla kokoajan jokin huoli ja jotain pielessä...
Olipa sekavaa...mutta vastaa nyt joku,jos jotain tulee mieleen...
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.