Antoivat ensikuun alulle ajan psykiatrille. Mutta en tiedä, pitäisikö mennä vai perua. Tämä on aika pitkä mutta toivottavasti joku lukee koska oikeasti kaipaan ulkopuolisen mielipidettä tässä asiassa.
Olen ajatellut olevani masentunut niin kauan kuin muistan. Olen nyt 19 ja kohta vuoden pitänyt "välivuotta". Aloitin kahdessa amiksessa, mutta lopetin molemmat kun en jaksanut käydä.
Elämä on ollut perus tavaraa. Mitään traumoja ei ole, kotiolot ok, vähän kiusaamista ja vähän olen itsekkin kiusannut. Vielä seiskaluokalla eli yläasteen alussa keskiarvoni oli hyvä. Koulusta en ole koskaan pitänyt kuitenkaan, vihasin luokan ilmapiiriä, huutelua käytävällä, kuuluin tavallaan "luusereihin" ja ennen kaikkea rutiinit kyllästyttävät mua paljon. Yläasteella lintsasin paljon, koulussa ahdisti liikaa. En mennyt kavereille tai mtn koska niitä ei juurikaan ollut, istuin vaan päivät jossain puistoissa ja kun lintsaaminen tuli vanhempien tietoon, jäin kotiin. Arvosanat romahti, välillä lintsasin enemmän kuin olin paikalla.
Pääsin ihmeen kautta unelma-ammattia opiskelemaan amikseen toiselle paikkakunnalle. Eihän siitä mitään tullut. Olin tosi väsynyt, nukuin silloin ja vielä nykyään vähintään 10, yleensä jtn 12-14 tuntia. Pahimmillaan nukuin ihan kaiken aikaan. Koin koko ajan, etten ollut tarpeeksi hyvä sille alalle. Itseluottamusta mulla ei ole ikinä ollut ja yleensä sanovat että luovutan heti kaiken ja niinhän se on.
Päivät siis nukuin, en jakanut peseytyä, viiltelyä oli ja pahimpina kausina viiltelin koulussakin, salaa tietenkin. Itsaria en ole yrittänyt, mokaisin senkin niin kuin kaiken. En pahemmin käytä päihteitä.
Kaikki lähipiirissä sanoo, että ota niskasta kiinni jne. Sain lääkäriltä pika arviokksi "vaikeahkon masennuksen" (koska jatkunut vuosia) ja kävin juttelemassa ja sain lääkkeet. Mutta vanhemmat (pummaan siis porukoiden luona) ei usko lääkkeisiin tai edes masennukseen joten lopetin ennen kuin näki oisko auttanut...
Olen aina ollut sellainen "taiteilijaluonne" ja arki on hankalaa. Ennen ajattelin, että hankin luovan ammatin ja kaikki ois ok. Olen harrastanut kuvataiteita, kirjoittamista jne. mutta kaikki on jäänyt koska mikään ei kiinnosta. Nykyään tapan aikaa netissä, valvon yöt, nukun päivät ja välillä teen kotitöitä. Töihin ei ilman koulutusta, autoa ja kokemusta pääse, enkä edes usko, että saisin pidettyä duunia.
Häpeän ja inhoan itseäni, en haluaisi olla taakka. Epäonnistun kaikessa mitä teen. Siis aivan oikeasti. Inhoan ja pelkään sosiaalisuutta koska olen kömpelö, ruma ja lihava ja tyhmä. En osaa puhua takeltelematta. Kavereita ei ole enkä halua tavata ihmisiä, eniten haluaisin vaan lukita ovet ja istua 24/7 koneen ääressä, juoden limukkaa ja pelaten ihanan turruttuneena. Mutta toisaalta vihaan sitä, olen 19 ja en ole elänyt päivääkään. Eniten kaipaan sitä luovuutta, että asiat innosti joskus.
Niin tosiaan en kuitenkaan tiedä olenko sairas vai ainoastaan paska ihminen. Tiedän, että pitäisi syödä terveellisesti, mennä ulos lenkille, hankkia työ jne. että olo paranisi. Mutta en jaksa. Ja kun esim. yritän mennä ulos, ahdistun. Käyn ainoastaan lähikaupoissa ja metsässä. Joskus yritän jumpata sisällä ja alkaa itkettää, kun tajuan miten toivotonta se on. Olen jo pilannut itseni ja elämäni. Mitä voi muka tehdä, jos 19 vuotiaana ei ole MITÄÄN kokemusta, kykyjä tai mitään??
Olen lähes täydellisen lamaantunut koska olen tajunnut, että mokaan lopulta kaiken, joten yrittäminen on vaan turhaa vaivaa!
Pitäisikö siis käydä tuolla lekurilla ja alkaa taas popsia pillereitä? Vai hyväksyä, että en tästä muutu (enkä tosiaankaan usko muuttuvani) ja yrittää edes saada jonkinlainen duuni ja jos ei onnistu, narun jatkoksi, vai?
Olen ajatellut olevani masentunut niin kauan kuin muistan. Olen nyt 19 ja kohta vuoden pitänyt "välivuotta". Aloitin kahdessa amiksessa, mutta lopetin molemmat kun en jaksanut käydä.
Elämä on ollut perus tavaraa. Mitään traumoja ei ole, kotiolot ok, vähän kiusaamista ja vähän olen itsekkin kiusannut. Vielä seiskaluokalla eli yläasteen alussa keskiarvoni oli hyvä. Koulusta en ole koskaan pitänyt kuitenkaan, vihasin luokan ilmapiiriä, huutelua käytävällä, kuuluin tavallaan "luusereihin" ja ennen kaikkea rutiinit kyllästyttävät mua paljon. Yläasteella lintsasin paljon, koulussa ahdisti liikaa. En mennyt kavereille tai mtn koska niitä ei juurikaan ollut, istuin vaan päivät jossain puistoissa ja kun lintsaaminen tuli vanhempien tietoon, jäin kotiin. Arvosanat romahti, välillä lintsasin enemmän kuin olin paikalla.
Pääsin ihmeen kautta unelma-ammattia opiskelemaan amikseen toiselle paikkakunnalle. Eihän siitä mitään tullut. Olin tosi väsynyt, nukuin silloin ja vielä nykyään vähintään 10, yleensä jtn 12-14 tuntia. Pahimmillaan nukuin ihan kaiken aikaan. Koin koko ajan, etten ollut tarpeeksi hyvä sille alalle. Itseluottamusta mulla ei ole ikinä ollut ja yleensä sanovat että luovutan heti kaiken ja niinhän se on.
Päivät siis nukuin, en jakanut peseytyä, viiltelyä oli ja pahimpina kausina viiltelin koulussakin, salaa tietenkin. Itsaria en ole yrittänyt, mokaisin senkin niin kuin kaiken. En pahemmin käytä päihteitä.
Kaikki lähipiirissä sanoo, että ota niskasta kiinni jne. Sain lääkäriltä pika arviokksi "vaikeahkon masennuksen" (koska jatkunut vuosia) ja kävin juttelemassa ja sain lääkkeet. Mutta vanhemmat (pummaan siis porukoiden luona) ei usko lääkkeisiin tai edes masennukseen joten lopetin ennen kuin näki oisko auttanut...
Olen aina ollut sellainen "taiteilijaluonne" ja arki on hankalaa. Ennen ajattelin, että hankin luovan ammatin ja kaikki ois ok. Olen harrastanut kuvataiteita, kirjoittamista jne. mutta kaikki on jäänyt koska mikään ei kiinnosta. Nykyään tapan aikaa netissä, valvon yöt, nukun päivät ja välillä teen kotitöitä. Töihin ei ilman koulutusta, autoa ja kokemusta pääse, enkä edes usko, että saisin pidettyä duunia.
Häpeän ja inhoan itseäni, en haluaisi olla taakka. Epäonnistun kaikessa mitä teen. Siis aivan oikeasti. Inhoan ja pelkään sosiaalisuutta koska olen kömpelö, ruma ja lihava ja tyhmä. En osaa puhua takeltelematta. Kavereita ei ole enkä halua tavata ihmisiä, eniten haluaisin vaan lukita ovet ja istua 24/7 koneen ääressä, juoden limukkaa ja pelaten ihanan turruttuneena. Mutta toisaalta vihaan sitä, olen 19 ja en ole elänyt päivääkään. Eniten kaipaan sitä luovuutta, että asiat innosti joskus.
Niin tosiaan en kuitenkaan tiedä olenko sairas vai ainoastaan paska ihminen. Tiedän, että pitäisi syödä terveellisesti, mennä ulos lenkille, hankkia työ jne. että olo paranisi. Mutta en jaksa. Ja kun esim. yritän mennä ulos, ahdistun. Käyn ainoastaan lähikaupoissa ja metsässä. Joskus yritän jumpata sisällä ja alkaa itkettää, kun tajuan miten toivotonta se on. Olen jo pilannut itseni ja elämäni. Mitä voi muka tehdä, jos 19 vuotiaana ei ole MITÄÄN kokemusta, kykyjä tai mitään??
Olen lähes täydellisen lamaantunut koska olen tajunnut, että mokaan lopulta kaiken, joten yrittäminen on vaan turhaa vaivaa!
Pitäisikö siis käydä tuolla lekurilla ja alkaa taas popsia pillereitä? Vai hyväksyä, että en tästä muutu (enkä tosiaankaan usko muuttuvani) ja yrittää edes saada jonkinlainen duuni ja jos ei onnistu, narun jatkoksi, vai?
Vastaukset 9
Vanhimmat
Masennusdiagnoosin voi saada helposti, varsinkin nykyisin ja nuorena, mutta en mene sanomaan mitään diagnoosisi oikeellisuudesta näin netissä.
Kannattaisiko muuttaa pois kotoa?
Kotioloja voi luulla hyviksi, koska lapset ovat pohjimmiltaan hyvin lojaaleja vanhemmilleen.
Sanon tämän 50 vuoden kokemuksella.
Kannattaa niitä lääkkeitäkin kokeilla, mutta miten olisi psykoterapia?
Mee lääkäriin
Oot vielä 19-vuotiaana nuori ja kerkiät elämässäs tekemään vaikka mitä. Moni vaihtaa keski-ikäisenäkin uuteen ammattiin, joten ei se sinullakaan ole vielä mitenkään myöhäistä löytää sitä omaa ammattia ja elämää..
Toi laiskuus ja saamattomuus saattaa viitata myös adhd/add:en.. Siis adhd ei aina nimittäin ilmene ylivilkkautena vaan siitä on olemassa myös "ali"vilkkaus muoto tai yhdistelmä.. Usein nämä henkilöt sairastuvat helposti masennukseen.. Tuli vaan tosta kertomuksesta mieleen vähän veljeni, jolla on kyseinen häiriö. Eli jos yhtään mietittyttää, kannattaa tsekata myös tämä mahdollisuus..
Joka tapauksessa avun hakeminen kannattaa, että pääsisit jotenkin jaloillesi ja kohti toiveikkaampaa huomista.. "Paska" ihminen et missään nimessä ole ja noi "niskasta kiinni ottamis" -neuvotkaan ei oikein auta sua eteenpäin. Vanhemmiltasi et näköjään myöskään näytä saavan ymmärrystä osaksi, eli älä välitä heidän mielipiteistään.
Tsemppiä!:)
sä kannatat lääkäreitä:)
musta masennus on aina omaa syytä
siinä ei lekurit auta
jumankauta
Mukavaa. Pikkuveljellä on adhd, joka on ylivilkkautta. Hän synty viikkoa ennemmin. Jos mulla onkin adhd alivilkkautena, koska synnyin myöhässä? (Kiva logiikka)
Voi herran jestas, miten tutun kuuloista! Aivan kuin minun nuoruudestani. Minäkin pakenin elämää nukkumiseen päivisin, ja nukuin aivan käsittämättömän paljon, 14 tuntiakin.
Sinulla on kertomuksestasi päätellen selvä masentuneisuus, luultavasti krooninen masentuneisuus vanhojen diagnoosien mukaan. Itse sain diagnoosit estynyt persoonallisuus ja krooninen masentuneisuus.
Mene hoitoon, aloita lääkitys, äläkä lopeta sitä, vaikka se tuntuisi turhalta. Aloita jokin opiskelu, älä välitä, vaikkei se sujuisikaan loistavasti - kunhan jotenkin suoritat. Pääasia, että pääsen jonkin päivittäisen rutiinin syrjään kiinni. Älä lopeta opiskelua kesken, älä vaadi itseltäsi mitään muuta kuin sen, että saat sen jotenkin käytyä läpi.
Ihan tutun kuulosta. Minulla on ollut jo 3-4 vuotta masennus ja kuulemma vakava asennevamma. Eilen tuttu totes et "sulla on vakava masennus. Ja asennevamma o tullu masiksest tai toisinpäi". Viiltelen, koulussakin.
Välillä kyllä on hetkiä, jolloin nauran ja näin, mutta silloinkin jos satutan itseni, toiselle käy jotain tai ihan muuten vaan.
En ole käynyt lääkärissä, kuraattori ja terkkari kyllä tietää viiltelystä ja itsariaikeista, vaikka ei tiedäkkään. Ja miksi tuttuni tietäisi. Hänellä oli vakava masennus, joka johti melkein itsariin. Asennevammaisuutta hänellä ei ole, joten parani.
Älä missään nimessä peru psykiatrin aikaa ja apua. Sinulla on kehittynyt pikkuhiljaa masennus ja sen myötä on hiipinyt passiivisuus,laiskuus ja saamattomuus muuttunut tottomukseski ja elämäntavaksi. Niin kuin kirjoitkusesta annat ymmärtää ja näkyy, et ole tyhmä ja tyhjä ihminen.
Ihmetttelen miksi vanhemmat ovat estäneet kokeilemasa lääkitystä. Vaikuttaa myös että he eivät motivoi sinua elämään ja eteenpäin.
Kun alat aktivoimaan itseäsi ja asenteitasi niin saat yhä enemmän ja enemmän intoa onnistumisesta jaitseluottamus kasvaa. Ala myös liikkua enemmän. Kun ei huvita, muista että ihmisen tätyy tehdä välistä juttuja aja asioita jotka eivät kiinnosta. Sinulla on heikko tahdonvoima.