Luulen ettei ketään kiinnosta, mutta kirjoitan nyt kuitenkin tänne tämän.. Osittain siksi että se helpottaa myös omaa oloani että voin jonnekin vain vuodattaa tunteeni. Eli siis jos et jaksa lukea pelkkää valitusta ja voivotusta, ei kannata edes vaivautua lukemaan. Tosin tämä ei ole ihan tavallinen nyyhkytarina.
Eli siis olen kohta täysi-ikäinen tyttö. Aloin seurustella poikaystäväni kanssa viime kesän alussa, kesä vietettiin yhdessä vaikka asuttiinkin melkein 300 km päässä toisistamme. Joko hän tuli luokseni viikoksi tai minä siellä kun sain töistä lomaa. Kaikki oli mahtavasti, vielä silloinkin kun koulut alkoivat ja näimme enää vain viikonloppuisin, eli pari päivää viikossa. Talvella poika sai työharjoittelupaikan kaupungistani, joten muutimme yhdessä asumaan niiden vajaan parin kuukauden ajaksi. Äitini oli huolestunut siitä että etenimme niin nopeasti, mutta tuli sitten siihen tulokseen että se pari kuukautta on ihan sopiva aika vähän tutustua paremmin toisiinsa, siinähän näkee sitten ne toistensa hyvät ja huonot puolet paremmin kun on koko ajan yhdessä.
Noh siinä meni joulu ja uusivuosi, vietimme osan lomasta omien perheidemme luona ja osan toistemme kanssa jommankumman luona. Sitten vielä kahdeksi viikoksi yhdessä asumaan kunnes työharjoittelu loppuisi. Olimme molemmat aivan murtuneita kun hänen piti lähteä takaisin opiskelemaan ja minun jäädä yksin asumaan siihen asuntoon. Se aika oli meille molemmille parhaita aikoja elämässämme tähän asti ainakin. Mutta se ei mennyt niinkuin äitini olisi halunnut, hän oli yhdessä isäni kanssa (joka meille asunnon siksi ajaksi antoi) toivonut meidän huomaavan jotain toisistamme ja eroavamme hyvin pian yhdessäasumisen jälkeen.
Jatkoimme seurusteluamme kuten ennenkin; näimme viikonloppuisin milloin kummankin luona, vanhojentanssit tanssimme yhdessä ja olimme suunnitelleet talviloman niin että olisin hänen luonaan ja tekisimme kaikkea kivaa yhdessä. Kaikki oli niin täydellistä! Kunnes rakas äitini ja isäni alkoivat puhua siitä että ei meidän seurustelustamme tule mitään. Itseasiassa he olivat jo vihjailleet minulle pari kuukautta aikaisemmin siitä että mun olis hyvä tavata muitakin poikia ja pitää pientä taukoa poikaystäväni kanssa. Olin sanonut aikaisemmin aina jyrkästi ei, koska halusin nyt vain olla poikaystäväni kanssa, en ollut huomannut hänessä mitään häiritseviä tekijöitä, olin niin suunnattoman onnellinen hänen kanssaan.
Ennen talvilomaa vanhempien painostus kasvoi liian suureksi ja isäni esitti minulle pienen kiristyksen tapaisen asian. En jaksanut enää ollenkaan sitä ja lupasin heille että lomalla kerron poikaystävälleni että pidetään pientä taukoa. Olin hänen luonaan pari päivää ja olin suunnitellut niiden ajaksi kaikkea mukavaa mitä voitaisiin tehdä yhdessä, käydä kävelyillä, leffassa, syömässä kahdestaan ym. Mutta hänelle kuitenkin iski paha mahatauti joten hän tietysti vain makasi sängyssä ne kaikki päivät ja oli ihan huonona.. Vasta viimeistä päivää edeltävänä iltana hän oli kunnossa. Mutta eipä silloinkaan kahdenkeskistä aikaa paljoa ollut, kaverit tunkivat kylään ja tuli kuskikeikkoja ym.
Eli siis olen kohta täysi-ikäinen tyttö. Aloin seurustella poikaystäväni kanssa viime kesän alussa, kesä vietettiin yhdessä vaikka asuttiinkin melkein 300 km päässä toisistamme. Joko hän tuli luokseni viikoksi tai minä siellä kun sain töistä lomaa. Kaikki oli mahtavasti, vielä silloinkin kun koulut alkoivat ja näimme enää vain viikonloppuisin, eli pari päivää viikossa. Talvella poika sai työharjoittelupaikan kaupungistani, joten muutimme yhdessä asumaan niiden vajaan parin kuukauden ajaksi. Äitini oli huolestunut siitä että etenimme niin nopeasti, mutta tuli sitten siihen tulokseen että se pari kuukautta on ihan sopiva aika vähän tutustua paremmin toisiinsa, siinähän näkee sitten ne toistensa hyvät ja huonot puolet paremmin kun on koko ajan yhdessä.
Noh siinä meni joulu ja uusivuosi, vietimme osan lomasta omien perheidemme luona ja osan toistemme kanssa jommankumman luona. Sitten vielä kahdeksi viikoksi yhdessä asumaan kunnes työharjoittelu loppuisi. Olimme molemmat aivan murtuneita kun hänen piti lähteä takaisin opiskelemaan ja minun jäädä yksin asumaan siihen asuntoon. Se aika oli meille molemmille parhaita aikoja elämässämme tähän asti ainakin. Mutta se ei mennyt niinkuin äitini olisi halunnut, hän oli yhdessä isäni kanssa (joka meille asunnon siksi ajaksi antoi) toivonut meidän huomaavan jotain toisistamme ja eroavamme hyvin pian yhdessäasumisen jälkeen.
Jatkoimme seurusteluamme kuten ennenkin; näimme viikonloppuisin milloin kummankin luona, vanhojentanssit tanssimme yhdessä ja olimme suunnitelleet talviloman niin että olisin hänen luonaan ja tekisimme kaikkea kivaa yhdessä. Kaikki oli niin täydellistä! Kunnes rakas äitini ja isäni alkoivat puhua siitä että ei meidän seurustelustamme tule mitään. Itseasiassa he olivat jo vihjailleet minulle pari kuukautta aikaisemmin siitä että mun olis hyvä tavata muitakin poikia ja pitää pientä taukoa poikaystäväni kanssa. Olin sanonut aikaisemmin aina jyrkästi ei, koska halusin nyt vain olla poikaystäväni kanssa, en ollut huomannut hänessä mitään häiritseviä tekijöitä, olin niin suunnattoman onnellinen hänen kanssaan.
Ennen talvilomaa vanhempien painostus kasvoi liian suureksi ja isäni esitti minulle pienen kiristyksen tapaisen asian. En jaksanut enää ollenkaan sitä ja lupasin heille että lomalla kerron poikaystävälleni että pidetään pientä taukoa. Olin hänen luonaan pari päivää ja olin suunnitellut niiden ajaksi kaikkea mukavaa mitä voitaisiin tehdä yhdessä, käydä kävelyillä, leffassa, syömässä kahdestaan ym. Mutta hänelle kuitenkin iski paha mahatauti joten hän tietysti vain makasi sängyssä ne kaikki päivät ja oli ihan huonona.. Vasta viimeistä päivää edeltävänä iltana hän oli kunnossa. Mutta eipä silloinkaan kahdenkeskistä aikaa paljoa ollut, kaverit tunkivat kylään ja tuli kuskikeikkoja ym.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Kuitenkin viimeisenä päivänä jouduin kertomaan sen. Tosin sanoin vain että pidetään taukoa, että me ei nyt nähdä johonkin aikaan.. Hän otti sen todella raskaasti, niinkuin minäkin. En olisi ikinä halunnut satuttaa häntä, en ikinä! Sanominen oli todella vaikeaa eikä me edes ehditty puhua kaikkea läpi kun junani tuli ja oli pakko mennä kyytiin. Tuntui niin pahalta katsoa junan ikkunasta kyyneleet silmissä kun hän jäi ulkopuolelle itkien! En ollut ikinä ennen nähnyt hänen itkevän.
Päästyäni kotiin äiti tuli ja kysyi että laitoitko välit kokonaan poikki. Sanoin että ei kun me pidetään vain taukoa. Ja siitähän syntyi taas kamala metakka. Niinpä sain lähteä parin päivän päästä viemään poikaystävälleni hänen takkinsa mikä oli jäänyt tänne. Tarkoitus tosin oli että menen pistämään lopullisesti poikki. Kerroin perillä asiani hänelle ja hän otti asian yllättävän hyvin.. Erottiin itkien ja vannottiin rakastavamme toisiamme ja että nähtäisiin vielä varmasti.
Niinpä taas kotiin päästyäni ja pari päivää surettuani äitini tuli juttusilleni. Sanoi vain tylysti että enää et näe sitä poikaa. Ehkä sitten muutaman vuoden päästä kun molemmilla on elämät raiteillaan. Ei hyvänen aika! Muutama vuosi! Silloin on molemmilla jo kaikki ihan erilaista ja muuttunut ym. Isäkin oli ollut äidin juttusilla ja he olivat yhdessä pähkäilleet kaikkea. Isä oli tietenkin tyytyväinen "päätökseeni" pistää poikki pojan kanssa. Ei se ollut mun "päätös", mut pakotettiin siihen! Ja vielä oma isä kiristi.
Rakastan yli kaiken sitä poikaa! Ja hän rakastaa minua. Hän soitti eroamisiltanamme että enkö mä vois vielä harkita uudestaan. Tuntui niin jumalattoman pahalta kuunnella puhelimessa hänen itkuaan kun olin mennyt sinne hänen luokseen sen takia että voisin lohduttaa häntä ja halata ja itkeä yhdessä! En ole sen jälkeen häntä nähnyt koska en ole saanut. Tiedän että mietitte että olenhan kohta täysi-ikäinen ja että mulla on oikeus päättää omasta elämästäni. Niinhän mulla oliskin, mutta tässä tilanteessa en voinut tehdä mitään. Jos näen vielä sitä poikaa ja vanhempani saavat tietää, isäni laittaa "uhkauksensa" täytäntöön ja näin mun tulevaisuus on pilalla.
Enkä voi kuin esittää iloista ja onnellista, vaikka sisällä on niin tyhjä ja kuollut olo.
Tuskin kukaan tänne asti jaksoi lukea, mutta kiitos niille ketkä jaksoivat! Olisi kiva jos jaksaisitte jotain kommenttia laittaa, ei toki tarvitse, mutta se helpottaisi oloani jos tietäisin että joku edes on jaksanut lukea ja miettiä tilannettani..
Tämä kirjoittaminen tosin jo helpotti kummasti oloa.. Silti on niin tyhjä ja paha olla. Olen tehnyt niin pahasti pojalle jota rakastan. Ja joka edelleen rakastaa mua.