Onnistun yllättäen ihastumaan aina mahdottomiin kohteisiin. Yleensä tämä mahdottomuus johtuu ikäerosta. Itseäni suurikaan ikäero ei haittaisi, mutta tiedän suuren osan ihmisistä pitävän sellaista sopimattomana tai suorastaan sairaana. Minun tuurillani ihastukseni kohde on nimenomaan tuota mieltä, joten en senkään vuoksi uskaltaisi edes vihjata hänelle mitään tunteistani. Sitä paitsi en ole koskaan seurustellut, joten en kuitenkaan voi olla varma, miten ikäero asiaan vaikuttaa. Kaiken lisäksi tällä nykyisellä, puoli vuotta kestäneellä ihastuksellani (joka on ensimmäinen moneen vuoteen) on se ikävä lisäominaisuus, että hän on opettajani, mikä tekee tilanteesta kertakaikkisen tuhoontuomitun. Enkä muuten ole edes teini eikä ihastukseni kohde ole nuori, komea ja lihaksikas opettaja, ehei, vaikka eivät sellaiset minua kyllä muutenkaan kiinnosta.
Opettajat eivät tietenkään voi olla edes kaveria kenenkään oppilaansa kanssa, sillä se olisi epäreilua muita oppilaita kohtaan ja voi herätä epäilyksiä siitä, että tämä seikka vaikuttaisi arviointiin. Satun sitä paitsi olemaan muutenkin siinä mielessä hyvä oppilas, että olen toistaiseksi vedellyt vain niitä parhaita numeroita, joten jos alkaisin hengata opettajani seurassa ja jatkaisin hyvien arvosanojen saamista, alettaisiin tietenkin heti epäillä niitten oikeellisuutta. Jos taas saisin huonompia arvosanoja, pääsisin lähempiin tekemisiin opettajani kanssa ja jatkaisin huonojen numeroiden saamista, ei kenenkään tarvitsisi ainakaan siitä valittaa. Hm, olipas tähdellistä tätäkin pohtia, kun mitään ei edes ole tapahtunut eikä voi tapahtuakaan.
Turhauttavaa, kun ei voi edes hetkellisessä mielenhäiriössä lipsauttaa jotain, edes freudilaista, liittyen näihin tunteisiini. Olen kehdannut kertoa asiasta vain kahdelle parhaalle ystävälleni, ja vaikka luokkalaisissanikin on hyviä kavereita, en heille ole voinut asiaa paljastaa etteivät olisi järkyttyneet ja etteivät juorut olisi alkaneet kulkea, vaikka enpä kyllä keksi, ketkä minusta juoruaisivat.
Toisaalta on ihanaa olla ihastunut, semminkin kun saa epäilyksiä herättämättä olla tekemisissä ihastuksensa kanssa koulussa lähes päivittäin. Tosin on pysyttävä lähinnä asiassa, mutta tämä opettajani on niin leppoisa tyyppi ja luokassani on niin rento ilmapiiri, että juttelemme milloin mistäkin ja vitsailemme ja naureskelemme ja tulemme hyvin toimeen. Välillä voin jopa hieman kiusoitella (eli härnätä, vaikkapa leikillisesti huomauttaen jostain epäkohdasta) opettajaani aiheuttamatta mitään epäluuloja. Välillä on niin mukavaa, että unohtuu kokonaan, että hän on opettaja eikä vain yksi kaveriporukan jäsen, ja kun todellisuus muistuu mieleen, harmittaa, sillä se rajoittaa olemista pahasti.
Välillä vietän iltojani märehtien ja murehtien tätä asiaa, jolle en mahda mitään. Voin vain nauttia siitä, että saan säännöllisesti olla tekemisissä ihastukseni kanssa, ja koettaa yrittää sisäistää sen, ettei siitä koskaan voi tulla mitään. Jokseenkin masentavaa. Aiemmat ihastukseni eivät nekään järin realistisia ole olleet, mutta ainakaan eivät ole olleet opettajiani. Onnellisimmillani olen, kun näen unta, jossa kaikki on mahdollista ja elämä hymyilee.
Ihastuksen hiipumista odotellessa.
Opettajat eivät tietenkään voi olla edes kaveria kenenkään oppilaansa kanssa, sillä se olisi epäreilua muita oppilaita kohtaan ja voi herätä epäilyksiä siitä, että tämä seikka vaikuttaisi arviointiin. Satun sitä paitsi olemaan muutenkin siinä mielessä hyvä oppilas, että olen toistaiseksi vedellyt vain niitä parhaita numeroita, joten jos alkaisin hengata opettajani seurassa ja jatkaisin hyvien arvosanojen saamista, alettaisiin tietenkin heti epäillä niitten oikeellisuutta. Jos taas saisin huonompia arvosanoja, pääsisin lähempiin tekemisiin opettajani kanssa ja jatkaisin huonojen numeroiden saamista, ei kenenkään tarvitsisi ainakaan siitä valittaa. Hm, olipas tähdellistä tätäkin pohtia, kun mitään ei edes ole tapahtunut eikä voi tapahtuakaan.
Turhauttavaa, kun ei voi edes hetkellisessä mielenhäiriössä lipsauttaa jotain, edes freudilaista, liittyen näihin tunteisiini. Olen kehdannut kertoa asiasta vain kahdelle parhaalle ystävälleni, ja vaikka luokkalaisissanikin on hyviä kavereita, en heille ole voinut asiaa paljastaa etteivät olisi järkyttyneet ja etteivät juorut olisi alkaneet kulkea, vaikka enpä kyllä keksi, ketkä minusta juoruaisivat.
Toisaalta on ihanaa olla ihastunut, semminkin kun saa epäilyksiä herättämättä olla tekemisissä ihastuksensa kanssa koulussa lähes päivittäin. Tosin on pysyttävä lähinnä asiassa, mutta tämä opettajani on niin leppoisa tyyppi ja luokassani on niin rento ilmapiiri, että juttelemme milloin mistäkin ja vitsailemme ja naureskelemme ja tulemme hyvin toimeen. Välillä voin jopa hieman kiusoitella (eli härnätä, vaikkapa leikillisesti huomauttaen jostain epäkohdasta) opettajaani aiheuttamatta mitään epäluuloja. Välillä on niin mukavaa, että unohtuu kokonaan, että hän on opettaja eikä vain yksi kaveriporukan jäsen, ja kun todellisuus muistuu mieleen, harmittaa, sillä se rajoittaa olemista pahasti.
Välillä vietän iltojani märehtien ja murehtien tätä asiaa, jolle en mahda mitään. Voin vain nauttia siitä, että saan säännöllisesti olla tekemisissä ihastukseni kanssa, ja koettaa yrittää sisäistää sen, ettei siitä koskaan voi tulla mitään. Jokseenkin masentavaa. Aiemmat ihastukseni eivät nekään järin realistisia ole olleet, mutta ainakaan eivät ole olleet opettajiani. Onnellisimmillani olen, kun näen unta, jossa kaikki on mahdollista ja elämä hymyilee.
Ihastuksen hiipumista odotellessa.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.