Toisaalta mua ottaa päähän nämä tunteet, toisaalta taas ei. Me molemmat tiedämme elämän realiteetit, tässä olemme ja muuta emme voi. Näin tämä tulee jatkumaan, ikuisesti. Nämä tunteet ei häviä. Ne tulevat olemaan osa minua, osa sinua, osa meitä, aina.
Joskus leikittelen ajatuksella "kerran tässä vain eletään" ja uskallan haaveilla Meistä, haaveilla millaista se sitten olisi... Olisin niin onnellinen sun kanssa ja tiedän, että tekisin sut onnellisemmaksi kuin koskaan. Saisin kasvoiltasi häviämään sen surun ja ikävän aiheuttaman väsymyksen, tekojen ja tunteiden katumuksen, raastavan epätietoisuuden tulevasta, saisin sut nauramaan joka päivä, saisin sut kiittämään sitä kohtaloa joka meidät joskus toistemme lähelle toi.
Joskus leikittelen ajatuksella "kerran tässä vain eletään" ja uskallan haaveilla Meistä, haaveilla millaista se sitten olisi... Olisin niin onnellinen sun kanssa ja tiedän, että tekisin sut onnellisemmaksi kuin koskaan. Saisin kasvoiltasi häviämään sen surun ja ikävän aiheuttaman väsymyksen, tekojen ja tunteiden katumuksen, raastavan epätietoisuuden tulevasta, saisin sut nauramaan joka päivä, saisin sut kiittämään sitä kohtaloa joka meidät joskus toistemme lähelle toi.
Vastaukset 33
Vanhimmat
Mistä tuon kaiken tiedät ? Mistä tiedät olisiko tuo toinen onnellinen kanssasi ? Ja mitä sinä sitten menetät Jos et tuota onnea hänelle suo ?
Joskus uskoin niin, mutta en enää. Ei olisi onnellista.
Toisten puolesta tietäjiä, plaagh
muita kompromissejä? Kirjoitan näin, vaikken tiedä mistä kysymys?
Sopisi vain elämääni jotenkin tuokin aloittajan ajatus? Onnellahan tuppaa aina
olemaan hintansa. Mitä sitten jos se toisi onnellisuutta ja rauhaa muuten. Materia ei ole onni.
Jos kirjoittelija tarkoittaa nimenomaan rahallista hintaa.
Eikä kirjaimellisesti rahasta. Kompromissejä...niin, mieleen tulee heti kaksi, jotka Hänkin tietää.
No mitä ne sitten ovat? Kerro, kun aloitit. Oletko varma, ettette selviäisi niistä kompromisseista?
enpä taida tänne niistä sen enempää avautua. Me tiedämme ne, se riittää. Mikään ei ole niin varmaa kuin epävarma... ja sitä tässä molemmat on.
tää sopis niin tilanteeseen.. silleen jotenkin.. mutta ei tää oo mulle, kun en ees tiiä käykö Hän täällä...
Kuinkahan moni lopulta rakkaudessa onnistuu niinkuin on toivonut. 33 000 avioliittoa vuodessa, melkein 15 000 avioeroa. Varmaan jokainen toivoo kohtaavansa sen oikean, mutta kuinka moni ei saa sitä, jonka haluaisi. Luulen, että jälkimmäisiä on sittenkin enemmän. Hän, jonka olisi halunnut ja jota ei saanut jää salaisuudeksi, vähintäänkin siltä, jonka kanssa sitten yhteen päätyy. Ja tietenkin sitä yrittää ja uskottelee itselleen, että tämän kanssa homma toimii – ja voi toimiakin – tai olla toimimatta.
Lukioluokalla on 30 oppilasta, 15 poikaa ja 15 tyttöä. Noista 15 pojasta 13 haluaa luokan kolmea tyttöä ja 15 tytöstä 13 haluaa luokan kolmea poikaa. Yhtälö on aika mahdoton toteuttaa. Lopulta voi kysyä, kuinka monta särjettyä, rikkinäistä sydäntä on yhtä onnellista paria kohden. Todennäköisesti useampi.
Meidän käsityksemme romanttisesta rakkaudesta ei ole kovinkaan vanha eikä välttämättä lainkaan luonnollinen. Se mistä haaveilemme on laulujen, elokuvien ja kirjojen luomaa fantasiaa. Rakkauden huuma päätyy aina joko arkeen tai pettymykseen. Arjessä, hyvällä säkällä, uskoisin, vierestään löytää tosi ystävän, kumppanin. Itselläni on vain pettymyksiä, joten en voi puhua varmuudella.
Vastaa itsellesi, kumpi on tärkeämpää, saada rakastaa vai tulla rakastetuksi? Äläkä pistä päätäsi pensaaseen ja totea, että kumpikin. Osaatko argumentoida, kohdata itsesi?
Entä jos vastasit, että saada rakastaan on tärkeämpää: Onko sekin rakkaus itsekästä? Toiselle haluaa hyvää, toisen haluaa olevan onnellisen. Mutta eikö halu kokea iloa toisen ilosta ole sittenkin ole sittenkin vain halua kokea itse iloa? Mikähän mahtaa olla totuus? Mitä muuta sitä voi tuntea kuin omat tuntemuksensa? Sitä kuvittelee, että sisällään kukkii jotain kaunista. Siihen uskoo itse täysillä. Sanat ovat helinää, teot ratkaisevat. Entä jos lopulta teot todistavatkin sen kauniin olleen vain jotain arvotonta, rumaa.
Minulla on kissa. Kun olen yksinäinen, se kipuaa rinnalleni ja painaa päänsä poskelleni. Mietin silloin, hakeeko hän suojaa, kerjääkö hän ruokaa vai vaistoaako hän yksinäisyyteni. Pari kertaa hän on nuolaissut kyyneleet poskiltani pois. Muutaman minuutin kuluttua katti hermostuu. Häntä alkaa käydä. Mikä tahansa hänen tarpeensa on ollut, se on tullut täytetyksi ja utelias, hermostunut saalistaja herää enkä minä enää herätä mitään mielenkiintoa hänessä.
Mitä sitten on jäljellä, kun usko ja toivo ovat menneet? Kerro minulle, koska minä en löydä mitään.
...turhaan. Turhaa, itsestäänselvää.
pystyisi itse kirjoittamaan noin pohdiskelevasti ja viisaasti. Siksikö kyrsii? :D
kirjoitus oli itsestäänselvää. Jokainenhan noita asioita miettii ja pohtii. Syvällisesti. Ja paljon. Ainakin ihmiset tässä tilanteessa jossa mekin olemme. Siksi se oli ihan turhaa kirjoittaa tuollaista. Musta tuntuu etten mitään muuta olekaan tässä miettinyt kuin juuri noita seikkoja.
Eikö oma kirjoituksesi sitten ole sitäkin turhempaa, subjektiivisempaa? Mitä sinä sillä pyrit saamaan aikaan? Toivoitko epätoivoisesti kohteesi lukevan tekstisi ja toivoit mielessäsi kaiken muuttuvan? Sinä et ole tainnut menetttää vielä uskoasi ja toivoasi? Ole rehellinen itsellesi.
Toivon sinulle hyvää. Toivon, että uskallat ottaa sarvista härkää ja kertoa asiasi hänelle meidän sijasta. Onko hän sinulle arvokkaampi fantasiana vai todellisuutena. Mitä sinä oikeasti haluat? Tekosi kertovat sen, ei sanasi.
Minä kirjoitin siksi, että kuvittelin jonkun oman ajatukseni vievän tuskasi hälventymistä hivenen eteenpäin. Toivoin antavani työkalun ja samalla ehkä järjestelin omia ajatuksiani ja toivoin löytäväni omista ja toisten sanoista viisasten kiven. Turhaa? Hyvin todennäköisesti kyllä.
En elä toivossa, siinä uskossa että kaikki muuttuisi. Elän todellisuudessa, mutta haaveilla aina voi, leikitellä ajatuksilla. En kirjoittanut siksi että haluaisin epätoivoisesti hänen lukevan tämän. Sattumoisin samoja ajatuksia pyöritellään molemmat tahoillamme, joista ekassa kirjoituksessani kirjoitin...Hän tietää, hän tuntee, ihan samoin. Emme saa toisiamme todellisuudessa siten kuin haluaisimme, se maksaisi liikaa. Ja ihan todellisuudessa haluaisimme, emme fantasioissa, aina ei vain saa sitä mitä haluaa.
En vaan vieläkään ymmärrä mitä työkaluja viestissäsi tarkoitit? Siis ihan tosiasiaa kirjoitit, ei siitä ole epäselvyyttä mutta se kaikki mitä kirjoitit on niin niin itsestäänselvää tässä tilanteessa. Tämä juttumme kun ei ole mikään hetkenhuuma, lyhyen ajan hullaantuminen tms.
Eikö haaveilu ole toivomista?
Työkalu. Siis joku ajatus, viisasten kivi, joka auttaa eteenpäin. Ehkäpä ajatus tai pikemminkin tietoisuus siitä, että se mitä itse pitää subjektiivisesti kauniina sisällään, onkin todellisuudessa absoluuttisesti vain harhaa ja ehkä toisten silmissä jopa rumaa, auttaa ehkä seuraavaan hetkeen. Selittää ja järkeilee siis itselleen, että se mitä kokee, onkin vain illuusiota, kuin humalaa, joka menee ohi.
Ja ehkä sekin on jonkinlainen lohdutus, että tiedostaa kaikkien suhteiden kehittyvän, arkea kohti, ja että todennäköisyydet eivät ole kovin riemastuttavia. Tietoisuus siis siitä, että se, mitä ihannoi ja odottaa mielessään, lopulta on vain hetki ajan pitkässä virrassa ja että se raskaskin arki on paljon pidempi hetki, suurempi osa elämää.
Olen myös huomannut, että kivun voi peittää toisella kivulla ja saada hetkeksi rauhan. Fyysinen kipu voi olla jopa hyödyllistä, kuntoa kohottavaa (...for what). Ainakin siitä saa siedettävän olon hetkeksi.
Sinua varmaan pitäisi neuvoa päättämään, mitä oikeasti haluat. Ja sitten sinun pitäisi mennä siihen suuntaan, mutta mikään tässä elämässä ei ole niin rankkaa kuin luopuminen, varsinkin arvokkaasta. Ja kaikkein arvokkainta elämässä on kohtaaminen. Tai ehkä se on vain illuusio. Buddhalaisten mukaan kaikki on harhaa. Voi olla.
haaveilua toivona. Joku voi ehkä kokea sen niin, minä en. Olen erittäin tietoinen, kuten Hänkin, tämän jutun realiteeteista, sen onnistumisesta, jatkosta, tulevasta. Ei olla kumpikaan rakennettu mitään pilvilinnoja, toista harhaanjohdettu, huijattu, kaikki on ollut alusta asti rehellistä ja todenmukaista.
Taas kirjoitit niin järkevää ja itsestäänselvää :D voin vain yhtyä noihin sanoihin. pidän haaveilua yhtenä osatekijä tässä prosessissa, siinä sen voi kuvitella ja huomata ettei se tule onnistumaan, tai jos onnistuisi ja kaikki olisi niin hemmetin hienosti, niin minkä hinnan saisimme siitä maksaa..Tämä, leikkihaaveilu pitää ainakin mut järjissäni tässä jutussa, pitää mut ajanhermoilla, realiteeteissa, ei päästä päähän syntymään mitään pilvilinnoja.
Järkeilty on, todenteolla! Ei auta. Tunnetta on ja tunne pysyy ja vahvistuu. Mikään ei sille riitä, mikään ei sitä sammuta.. Ei mulla ole aikomustakaan luopua tästä tunteesta! Päähän se ottaa ajoittain mutta nämä tunteet...en uskonut enää koskaan niitä kokevani.
kasvoillani vain suru ja ikävä ?
mutta toki paljon muutakin ihania, iloisia asioita ;) ..nuo vain haluaisin poistaa katseestasi. Nuo koskettaa..
Eikä ne aina näy. Yleensä silloin kun puhumme asioista tai tiedämme ettemme vähään aikaa tapaa. Eron hetkellä. Sitä hetkeä jota me molemmat koitamme aina pitkittää..
tää viesti muuten n->m vai m->n..?
Liian kallis hinta...ei ole varaa...ei ole varaa heittää sitä pois...rakkautta...ei ole varaa heittää tunnetta hukkaan...ei ole varaa kylmetä mieleltään kokonaan...ei ole varaa luovuttaa...ei ole varaa mahdollisuuteen tai sen käyttämättä jättämiseen...ei ole varaa ikuisesti vain odottaa, silti ikuisesti odotetaan ja toivoa luodaan...ei ole varaa luottaa tulevaan, sillä siitä emme voi tietää mitään koskaan..........
Epävarmaa kaikki kaiken kaikkiaan...
äh. en mä jaksaisi. pitäis kuitenkin alkaa laihduttamaan ja en mä nyt ehdi. Niin se aina menee.
Ensin ne löytää toisensa. Sitten se nainen alkaa laihduttamaan ja samaa tahtia pinna kiristyy. Sit kun se on laihduttanut itsensä rimpulaksi ja kiristänyt pinnansa äärimmilleen stressistä, soi hääkellot ja ilo onkin yhtäkkiä ylimmillään. oho!
sä näät kasvoillani sen surun, niin silloin tiedät, että et koskaan pystyisi sitä mitenkään poistamaan. Ei kukaan pysty sitä surua minusta poistamaan mitä tunnen. Se ei johdu ikävästä vaan jostain ihan muusta mikä on kasvanut osaksi minua ja seuraa minua koko elämäni. Silti nauran joka päivä, aidosti.
Mikä on tämä "liian kallis hinta" josta puhut? Oletko suhteessa, oletteko molemmat suhteessa? Jos ei kumpaankin, niin mikä sitten on "liian kallis hinta"? Onko se se, ettei voisi enää mennä miten haluaisi? Onko se sinkkudesta luopuminen? Tunteeko, että tosirakkaudesta "joutuu vankilaan" jossa ei ole elämää, eikä kumppania voi vaihtaa...Ettei ole enää "koettavaa"? Näin luulen monen nykyään ajattelevan..
Siinä vaiheessa, kun itse vaikka joskus sairastuu (me kaikki todennäköisesti sairastumme joskus vakavasti) se on pieni hinta siitä, että rinnalla on oma rakas ja ystävä, joka ei edes harkitse jättämistäsi tai vieraisiin menemistä, vaikket olisi parhaimmillasi. Vaikka olisit vaikea, vaikka olisit sairas, vaikka sinulla olisi suuria ongelmia. Joskus tuntuu, että osalle nykyajan individualisteista, osalle wannabe-itsenäisistä feministeistä joista osa ei mielestään saa koskaan joutua "miehen armoille" kuin myös monelle "viilettäjä-miehelle" tämä on joku naivi idylli mitä ei ole olemassa.
Hassu juttu, kun itse olen sen nähnyt monien parien kohdalla. En itseni kohdalla, koska elän yksin, koska sitä oikeaa ei ole vielä löytynyt. Mutta heidän puolstaan ja heitä seuranneena voi olla onnellinen siitä, että sellaista on olemassa. Ja silloin kun vaikeuksista selvitään yhdessä, näyttää se pariskunta yleensä myös aidosti tyytyväiseltä elämäänsä.
"Liian suuri hinta" ei ehkä sinun kohdallasi tarkoita ylläolevaa. Ehkä ajattelet, että et pysty siihen, tai että toinen ei pysty. Tai että "elätte niin eri maailmoissa". Miksi pitäisi elää "samoissa maailmoissa", samoissa kuvioissa? On sitä maailmalla pariskuntia eri uskontokunnista, eri maista ja täysin eri kulttuureista. Jos joku ihmettelee, antaa ihmetellä.
Ehkä sekään ei kohdallasi tarkoita tuota "liian suurta hintaa"...
Mikä se hinta oikein sitten olisi?
PS. En lukenut aivan koko ketjua huolella läpi, joten saattoi mennä ohi...
"Mikä on tämä "liian kallis hinta" josta puhut? Oletko suhteessa, oletteko molemmat suhteessa? Jos ei kumpaankin, niin mikä sitten on "liian kallis hinta"? Onko se se, ettei voisi enää mennä miten haluaisi? Onko se sinkkudesta luopuminen? Tunteeko, että tosirakkaudesta "joutuu vankilaan" jossa ei ole elämää, eikä kumppania voi vaihtaa...Ettei ole enää "koettavaa"? Näin luulen monen nykyään ajattelevan..
Siinä vaiheessa, kun itse vaikka joskus sairastuu (me kaikki todennäköisesti sairastumme joskus vakavasti) se on pieni hinta siitä"
--
Sanoimpas hiukan hassusti. Tarkoitan että... että itse en ainakaan koskaan halua kahlita ketään tai viedä toisen elämää/vapautta niin että tuntisi elävänsä vankilassa. En omista ketään. Enkä tule omistamaan. Oikeus harrastaa, käydä töissä, tavata ystäviä, oikeus omaan aikaan, oikeus olla samanveroinen pitää olla kummallakin. Tärkeitä juttuja. Että semmoista hintaa ei kaikkien kanssa tarvitse maksaa mitä kuvailin monen nuoren tai nuoren aikuisen luulevan.
Ja nyt kosteille unille näin kuivan tekstin jälkeen. Ei tässä mitään Dr. Phillejä vielä olla,,
muru :)
En halua pudottaa sinua pilvilinnoilta alas, mutta mulle on käynyt niin, että olen ollut ihastunut ja rakastunut ja pettynyt. Älä koskaan kuvittele, että tunteet pysyvät yhtälailla kuukaudesta ja vuodesta toiseen. Tunteet tulevat ja menevät ja jos ne jäävät leijumaan pakkomielteisyyyteen asti, niin silloin on mentävä lääkäriin, mutta rakkauden tauti on paha ilman varsinaista sairauttakin. Se on. Sä et tajua sitä vielä. Sitten kun olet saanut turpiisi kunnolla, kadut lopun elämäsi. Ainoa, mikä kannattaa on suhde, jota pystyy rakentamaan. Koskaan ei kannata mennä pelkän tunteen perässä. EI IKINÄ.
Viimeksi ryhdyin suhteeseen järkisyillä sen itselleni perustellen. Suhde oli loppujen lopuksi aivan takapuolesta. Päätin että seuraaviin suhteisiin ryhdyn vain jos olen niin hulluna tyyppiin että järki tuntuu lopullisesti jättäneen ;)
Mun pitäisi varmaan kans kokeilla. Olen aina mennyt tunteen mukana ja ollut toivottoman ihastunut/rakastunut. Henkilöt, joihin olen ollut ihastunut, eivät ole halunneet lopulta olla kanssani järkisyistä ja vastaavasti minuun on ollut ihastuneita, joista en ole ollut kiinnostunut muuta kuin kaverimielessä. Minulla on ollut ehkä vain pakkomielle saada joku ja sitten ne ovat olleet mahdottomia tapauksia ja tulos on ollut katastrofi. Varsinaisesti rakastunut olen ehkä ollut kerran elämässäni. Tätä yhtä en ole vieläkään unohtanut.:)
Tunteiden perässä nimenomaa kannattaa mennä, koska vain syvään intohimoon ja valtavaan vetovoimaan perustuvasta suhteesta voi kehittyä aito, kestävä suhde. Tunneasioissa ei ikinä ikinä kannata tyytyä pronssiin eli järkijuttuhin, sellaiset suhteet eivät koskaan kestä, siksi on niin paljon eroja, kun tunteet puuttuu.
Ei kannata mennä tekemään mitään peruuttamattomia ratkaisuja, eikä varsinkaan hajottaa perheitä.
Aikaa kuluu ja tunteet muuttuu. Siinä asettuu paljon vartijaksi ja myöhemmin vastuuseen paljosta menetetystä jos perheitä hajoo ja sosioekonomiset suhteet rutisee. Kun summaus alkaa mitä sen toisen takia menetti silloin lemmen kuumimmalla hetkellä, voi tulla rumaa jälkeä. Silmät avautuu aina! Pysy suhteessas ja haaveile, kyllä se ohi menee aikanaan. Mutta jos astut ansaan, niin ota vastuu jo nyt teostasi ettet valita myöhemmin.
on ratkaisuja, jotka myöhemmin osoittautuvat oikeiksi ja ratkaisuja, jotka vääriksi. mene ja tiedä ja neuvoa, mistäpä sen tietää.
Wanha puhuu kuten vanhan kuuluukin puhua eli järkeä. Mutta onko vanha onnellinen sosioekonomisessa kulississaan? Koska vanha on jo tosiaan vanha, hän tyytyykin siihen mitä on, mitä hän edes muuta voisi, ehkä unelmoida. Nuoret elävät kuten nuorten kuuluukin eli palavalla tunteella.
...ihan joka päivä, en tarvitse siihen ketään toista.