Kaikki alkoi olemaan hyvin tuotta syksyllä 2009, kavereita on ja työ josta jopa piti ja oli miellyttävää mennä vaikka muut eivät samasta työstä pitäneetkään.
Mutta joulukuussa tapahtui jotain joka on näköjään saanut pääni sekaisin.
Menin sesonki työhön yhteen pieneen yritykseen, jonka ala oli sellainen, jossa olin kesän ja mihin aion valmistautua: täydellistä siis, eikö?
Työnantaja osottautui 'hirviöksi'. Itkin sen kaksi viikkoa jonka siellä olin. Ennen ja jälkeen työn, vanhemmille(olen siis välivuotta pitävä nuori), joille harvemmin mitään tämän suuntaista kerron, kaverille.. Muille lähinnä päivittelin, koska en kehdannut itkeä. Tuntui että mitään en osannut tehdä oikein ja tuntui että valehtelin kertoessani, että olen tehnyt työtä ennenkin ja osaan sen vaikka aikaa siitä onkin menny milloin viimeksi tehnyt. Pelkäsin koko ajan että sanallinen raippa iskee selkään, nyt teen liian hitaasti, nyt ihan väärin ja nyt en sitten tee tarpeeksi ja nyt vääriä asioita jne.
Ajattelin että huh ohi on ja takaisin päivätöhön, jossa en moista kuullut.
Nyt kuitenkin tuntuu että en osaa missään. En uskalla vaihtaa työtäkään, koska pelkään että en osaa tarpeeksi sitäkään ja mitä pahinta: en kestä enää krittiikkiä. Pienetkin huomautukset tuntuu saavan minut itkun partaalle. Esim tänään mietin, että asiakas on oikeassa, mä oon ihan hukassa en osaa mitään. Ja oltuani liian pitkään tauolla luultuani sen olevan pidempi ajattelin vain että kuinka tyhmä olenkaan ja että en ikinä ole missään ajoissa, enkö osaa kelloa katsoa.
Tämä on ihan hirveätä. Ahdistaa ja pelottaa. Haluaisin lopettaa työn ja mennä vaan suoraan opiselemaan syksyllä, mutta rahaa on tultava taloon. Halusin mennä töihin espanjaan kesäksi, mutta nyt tuntuu, että en uskalla tehdä sitäkään. Entä jos se ei vastaa odotuksia kuten ei joulun sesonki työkään, jonka piti olla ihanteellinen paikka? Entä jos romahdan samalla tavalla jos kaikki ei menekään hyvin ja seison yksin vieraassa maassa?
Joo ja tämä viesti hukkuu kaikkien muiden pelkoisten, masentuineiden, ahdistuneiden, yksinäisten, vihaisten, ärtyneiden, itsekkäiden, turhautuneiden ja neuvottomien ihmisten viestien joukossa, mutta niin kauan kun en psykiatrialle pääse täytyy kanavat hakea muualta. Pohjan kautta.
Mutta joulukuussa tapahtui jotain joka on näköjään saanut pääni sekaisin.
Menin sesonki työhön yhteen pieneen yritykseen, jonka ala oli sellainen, jossa olin kesän ja mihin aion valmistautua: täydellistä siis, eikö?
Työnantaja osottautui 'hirviöksi'. Itkin sen kaksi viikkoa jonka siellä olin. Ennen ja jälkeen työn, vanhemmille(olen siis välivuotta pitävä nuori), joille harvemmin mitään tämän suuntaista kerron, kaverille.. Muille lähinnä päivittelin, koska en kehdannut itkeä. Tuntui että mitään en osannut tehdä oikein ja tuntui että valehtelin kertoessani, että olen tehnyt työtä ennenkin ja osaan sen vaikka aikaa siitä onkin menny milloin viimeksi tehnyt. Pelkäsin koko ajan että sanallinen raippa iskee selkään, nyt teen liian hitaasti, nyt ihan väärin ja nyt en sitten tee tarpeeksi ja nyt vääriä asioita jne.
Ajattelin että huh ohi on ja takaisin päivätöhön, jossa en moista kuullut.
Nyt kuitenkin tuntuu että en osaa missään. En uskalla vaihtaa työtäkään, koska pelkään että en osaa tarpeeksi sitäkään ja mitä pahinta: en kestä enää krittiikkiä. Pienetkin huomautukset tuntuu saavan minut itkun partaalle. Esim tänään mietin, että asiakas on oikeassa, mä oon ihan hukassa en osaa mitään. Ja oltuani liian pitkään tauolla luultuani sen olevan pidempi ajattelin vain että kuinka tyhmä olenkaan ja että en ikinä ole missään ajoissa, enkö osaa kelloa katsoa.
Tämä on ihan hirveätä. Ahdistaa ja pelottaa. Haluaisin lopettaa työn ja mennä vaan suoraan opiselemaan syksyllä, mutta rahaa on tultava taloon. Halusin mennä töihin espanjaan kesäksi, mutta nyt tuntuu, että en uskalla tehdä sitäkään. Entä jos se ei vastaa odotuksia kuten ei joulun sesonki työkään, jonka piti olla ihanteellinen paikka? Entä jos romahdan samalla tavalla jos kaikki ei menekään hyvin ja seison yksin vieraassa maassa?
Joo ja tämä viesti hukkuu kaikkien muiden pelkoisten, masentuineiden, ahdistuneiden, yksinäisten, vihaisten, ärtyneiden, itsekkäiden, turhautuneiden ja neuvottomien ihmisten viestien joukossa, mutta niin kauan kun en psykiatrialle pääse täytyy kanavat hakea muualta. Pohjan kautta.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Mä koin aika vasta jotain samanlaista, tämä kuvaus tuntui todella tutulta:
"Tuntui että mitään en osannut tehdä oikein ja tuntui että valehtelin kertoessani, että olen tehnyt työtä ennenkin ja osaan sen vaikka aikaa siitä onkin menny milloin viimeksi tehnyt. Pelkäsin koko ajan että sanallinen raippa iskee selkään, nyt teen liian hitaasti, nyt ihan väärin ja nyt en sitten tee tarpeeksi ja nyt vääriä asioita jne."
Yritä muistaa ettei ole sun vikasi että tällä ihmisellä on tarve pönkittää olemistaan sillä tavalla... Ja minusta se että olet itkeskellyt paljon, kertoo siitä että tavallaan käsittelet asiaa - kyllähän välillä saa olla itkuinenkin.
Olet kokenut todella voimakkaan epäonnistumisen tunteen ja hirviöpomosi sai todella pahaa jälkeä aikaiseksi. Jos olisin sinun sijassasi tuntisin aivan samoin, enkä uskaltaisi kovin herkästi lähteä kokemaan uuttakaan. Mutta toisaalta huonot kokemukset myös vahvistavat. Se ei taatusti lohduta sinua nyt, mutta aivan varmasti tästä eteenpäin osaat varoa hirviöpomosi kaltaisi tyyppejä jo kaukaa.Se on hyvä taito, koska mitä aiemmin elämässäsi opit luovimaan hyvien ja pahojen seassa sitä paremmin myös säästät itseäsi uusilta pettymyksiltä.
Ehdotan myös, että otat vähän selvää hirviöpomostasi. Hän on todennäköisesti aivan yhtä ilkeä ja inhottava monelle muullekin,jolloin saisit pientä helpotusta itsellesi. Minua ainakin on auttanut tietää, ettei jonkun käytös olekaan minun syyni, vaan joku on kerta kaikkiaan ilkeä kaikille. Jos hirviöpomosi ottaa nuoria useinkin määräaikaisiin töihin saattaisi pieni nimetön vinkki työvoimatoimistoon olla ihan oikein, koska jos hirviöpomosi latistaa muidenkin nuorten elämänuskoa on hänelle aivan oikein alkaa vastaamaan teoistaan. Kiusaaminen ja henkinen väkivalta ovat rangaistavia tekoja työelämässä.
On vanha sanonta, että jos uskoo olevansa aivan pohjalla itsensä kanssa, niin ainoa suunta siitä on enää ylöspäin. Olet surrut ja pelännyt aika lailla, mutta osaat myös kertoa tilanteestasi selkeästi ja ymmärrettävästi kuin vain ulvoa kurkku suorana, joten se on lahja ja taito. Autat siten itseäsi enemmän kuin uskotkaan ja ihmisten on helpompi ymmärtää sinun tilannettasikin, joten oletko ajatellut tarttua härkää sarvista ja käydä purkamassa mieltäsi jonkun itseäsi vanhemman luottohenkilön kanssa? Ei sen tarvitse olla sukulainen, vaan kaverisi vanhempi tai joku muu, jonka uskot osaavan keskustella asiallisesti ja rauhassa. Puhuminen on parhaimpia keinoja päästä tilanteessasi eteenpäin.
Toivon myös, että sisusi kasvaisi sen verran ja tajuat, miten yksi ikävä ihminen ei maailmaasi kaada. Hirviöpomosi kaltaisilla ihmisillä on yleensä kaikkein huonoin olo itsensä kanssa ja he purkavat pahaa oloaan helpoille kohteille, joka sinä olet saattanut innostuksessasi ja ahkeruudessasi olla. Ehkäpä hän kadehti henkistä voimaasi ja elämän iloasi?
Ilman muuta ryhdyt suunnittelemaan ja pohtimaan, miten teet ensi kesänä ja syksynä. Sinun elämäsihän jatkuu ja tuntuisi aivan hullulta, että hirviöpomosi olisi nyt ratkaissut elämäs kulun tästä eteenpäin.Aloita ihan pienin askelin uuden suunnittelua, äläkä päätä kaikkea heti. Pyörittele yhtä jos toistakin ajatusta, mutta lähde uusien ajatuksien matkaan ja sano heihei hirviöpomollesi ajatuksissasi. Voisin melkein luvata, että tässäkin taistossa sinulle käy hyvin ja hirviöpomollesi huonosti. Ilkeät ihmiset kaatuvat jossain vaiheessa omaan ilkeyteensä. Sen olen nähnyt monet kerrat.
Voimia ja hyvää elämää sinulle :)
Kiitos molemmille viesteistänne. Ne piristivät vähän. :)
Sorpy oli aivan oikeassa siinä, että silloin töissä jo huomasin, että tämä pomo sörkki kaikkia yhtä lailla työssään. Pahan siitä teki se, että huomasin muiden ottavan sen suhteellisen hyvin eivätkä lähteneet töistä. Pari ihmistä olivat jopa hyviä kavereita hänen kanssaan. Tämä sai tuntemaan itseni tyhmän herkäksi. Olenko idiootti kun otan nokkiini sellaisesta, mistä muut eivät ota?
Mutta unohdin mainita, että taustalla on syrjintää koko elämäni ajalta ja tämän tapauksen myötä olen oppinut kaksi asiaa itsestäni, jonka takia ahdistukseni onkin näin suuri:
1. Otan taka iskut voimakkaammin kuin muut. Jo ennen 'hirviöpomoa' olin saanut itkukohtauksen yhden suhteellisen suuresta mokasta, vaikka kukaan ei minua siitä sorvaillut, päin vastoin. Sanottiin että ei haittaa ja virheitä sattuu. Silti tunsin itseni täydeksi idiootiksi.
2. Olen luonteeltani 'vajaavainen'. Olen muita hitaampi sekä tekemään, että sisäistämään. Ja tämä on jo pidemmän kaavan kautta mietitty. Sitten hajotan tavaroita joka päivä tavalla tai toisella, joskus ne menevät kelvottomiksi, joskus vain joku nurkkaus revähtää. Ja vielä olen huono kuulemaan ja ymmärtämään ohjeita. En tiedä ovatko nämä yhteydessä luonteeseeni vai lievään ADHD:ni. Veikkaan ensinmäistä.
Nämä kaksi asiaa eivät tee yhtään helpommaksi sitä pelkoa, että tulenko pärjäämään tulevaisuudessa. Ja ne vieläpä ruokkivat toinen toisiaan. Oravan pyörä..
Välillä tulee hyviä päiviä jolloin työ tuntuu ainoastaan tylsältä. Sitten on niitä päiviä kun voisin vain juosta pois. Kesän suunnitelmat rikkoutuivat-tosin eri syistä-mutta tuntuu todella helpottavalta, koska ei tarvitse pelätä, sillä pelkäsin sitäkin.
Onneksi karikolla ollut sosiaalinen elämäni on parempi kuin mitä se on koskaan ollut, se auttaa jaksamaan.