Olen vapaa kuin taivaan lintu, olen onnellinen näin mutta silti kuitenkin jotain puuttuu. Oma kulta, se huolenpito, hellyys, läheisyys.. Mutta ongelma ei ole se etteikö omaa kultaa löytyisi, ympärillä on niinkin ihana ihminen että polvet aivan pettävät alta, mutta en uskalla viedä juttua yhtään sen pidemmälle kuin mitä se nyt eli vain ystävyys. Tunteita on molemmin puolin tiedän sen sanomattakin mutta en uskalla sitoutua sillä pelkään että joudun pettymään tai jos joudun jättämään, en halua satuttaa. Pelkään itseäni siinä mielessä että joudun satuttamaan toista ihmistä ja sitä en halua tehdä. Pelkään että kyllästyn ihmiseen jolloin jätän helposti ja silloin taas joku satuttaa itseään. Asiaa ei ole helppo selittää.
Toinen asia mitä pelkään on uudet tilanteet, minulla on neofobia. Yksissä suurissa kokeissa olin lähellä paniikkikohtausta, hermoromahduksen sainkin. Eikä asiaa yhtään auttaneet opettajat jotka painostivat ja morkkasivat koko ajan mikä oli tietysti niiden tarkoitus ja olihan tämä koe samalla "oppimis tilaisuus", mutta seuraavaan samanlaiseen kokeeseen en voi mennä mikä tarkoittaa etten pääse koulussa eteenpäin ja nyttenkin on liikaa poissaoloja ja uhkaa se että minut potkaistaan ulos koulusta. Kukaan ei vain ymmärrä minua. Olen kyllä nyt kertonut opettajille että omaan neofobian ja mitäs siitä seurasikaan, luokanvalvoja melkeinpä pakotti menemään psykiatrille. Kokeen arvioitia hellitettiin minun kohdallani vain sen takia koska minulla oli ja on fobia, säälipisteitä siis. Oli työn tuskan takana että edes osallistuin koko kokeeseen, mutta säälipisteitä en olisi ottanut mistään hinnasta mutta vaihtoehtoa ei annettu.
Ennen ehkä tiesin sillä minulla oli suunta eikä pelot hallinneet minua vaan minä hallitsin niitä, nyt kuitenkin tilanne on muuttunut enkä tiedä mitä voin enää tehdä, tällä kertaa pelot hallitsevat minua enkä minä niitä. Tiedän vain etten voi elää tällä tavalla.
Toinen asia mitä pelkään on uudet tilanteet, minulla on neofobia. Yksissä suurissa kokeissa olin lähellä paniikkikohtausta, hermoromahduksen sainkin. Eikä asiaa yhtään auttaneet opettajat jotka painostivat ja morkkasivat koko ajan mikä oli tietysti niiden tarkoitus ja olihan tämä koe samalla "oppimis tilaisuus", mutta seuraavaan samanlaiseen kokeeseen en voi mennä mikä tarkoittaa etten pääse koulussa eteenpäin ja nyttenkin on liikaa poissaoloja ja uhkaa se että minut potkaistaan ulos koulusta. Kukaan ei vain ymmärrä minua. Olen kyllä nyt kertonut opettajille että omaan neofobian ja mitäs siitä seurasikaan, luokanvalvoja melkeinpä pakotti menemään psykiatrille. Kokeen arvioitia hellitettiin minun kohdallani vain sen takia koska minulla oli ja on fobia, säälipisteitä siis. Oli työn tuskan takana että edes osallistuin koko kokeeseen, mutta säälipisteitä en olisi ottanut mistään hinnasta mutta vaihtoehtoa ei annettu.
Ennen ehkä tiesin sillä minulla oli suunta eikä pelot hallinneet minua vaan minä hallitsin niitä, nyt kuitenkin tilanne on muuttunut enkä tiedä mitä voin enää tehdä, tällä kertaa pelot hallitsevat minua enkä minä niitä. Tiedän vain etten voi elää tällä tavalla.
Vastaukset 1
Vanhimmat
mul o vähän sama juttu ton sitoutumisen kaa.aivan ihana poika oli tarjolla ja mua vaan ahdisti..mut tällähetkellä ollaan vaan kavereita. Ei oo eka kerta kun mua rupee ahdistaa..Vaikka oisin tosi kiinnostunu tyypistä nii silti sekin kun se pussaa ni saattaa välillä (ei aina) tuntuu TODELLA ahdistavalta:(.en tiiä mistä tää johtuu..mut sit taas aina vaikerran kun oon yksin eikä pääse kenenkään kainaloon..
oon jo 20-vuotias enkä oo vielä pystyny sitoutuu..ja tälläkin hetkellä haaveilen tän ihanan pojan perään, mut ei siitä mitää tulis ku mua alkas ahdistaa taas:(..on kokeiltu jo 2 kertaa, mut en oo tietty pojalle sanonu mitää mun ahdistuksesta.
treffejäki jännitän aiiivan älyttömästi.enemmän kuin mitään.onkohan mulla joku paniikkihäiriö..:(..