Olisi niin paljon helpompi kaikille. Okei, en tiedä miksi edes kirjoittelen tänne, kai on pakko purkaa edes jonnekin. Säälittävää.
Miten pohjalta oikeasti noustaan? Minun pohjani on yksinäiset päivät oksennellen kaiken mahdollisen, rytmihäiriöt, huimaus ja pelkotilat. Enkä voi lopettaa, en vaikka olen vaarallisen alipainoinen ja oikeasti vihaan riutunutta olemustani, heikentynyttä aivotoimintaani ja kyvyttömyyttäni kohdata oikeita tunteita! En tunne enää kuin vellovaa epätoivoa, aivan kuin olisin suljettuna pieneen laatikkoon. Aina kun yritän nousta ja parantua, tapahtuu jotain, jotain mikä saa minut palaamaan suljettujen verhojen taakse. Vihaan niin paljon itseäni, että kuolemakin tuntuu liian hyvältä. Saan kyllä hoitoa, mutta ei se paljoa auta. Johtuu kyllä itsestänikin, sillä valehtelen helposti. Tämänkin kirjoittaminen on haastavaa, en kai halua kohdata todellisuutta.
Voiko tästä oikeasti parantua?
Miten pohjalta oikeasti noustaan? Minun pohjani on yksinäiset päivät oksennellen kaiken mahdollisen, rytmihäiriöt, huimaus ja pelkotilat. Enkä voi lopettaa, en vaikka olen vaarallisen alipainoinen ja oikeasti vihaan riutunutta olemustani, heikentynyttä aivotoimintaani ja kyvyttömyyttäni kohdata oikeita tunteita! En tunne enää kuin vellovaa epätoivoa, aivan kuin olisin suljettuna pieneen laatikkoon. Aina kun yritän nousta ja parantua, tapahtuu jotain, jotain mikä saa minut palaamaan suljettujen verhojen taakse. Vihaan niin paljon itseäni, että kuolemakin tuntuu liian hyvältä. Saan kyllä hoitoa, mutta ei se paljoa auta. Johtuu kyllä itsestänikin, sillä valehtelen helposti. Tämänkin kirjoittaminen on haastavaa, en kai halua kohdata todellisuutta.
Voiko tästä oikeasti parantua?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Sitä en tiedä, kun itsekin varsin syviin vesiin olen vajonnut. Bulimiaa takana nyt 4 vuotta enkä ole ainuttakaan päivää ollut oksentamatta. Kaikki on mennyt: ystävät, koulu, välit vanhempiin ja sisaruksiin. Ei ole muuta kun ruoka. Minä ja ruoka. Päivästä toiseen. Ruoka ja posliini alttari, tuskin montaa vuotta enää.
En jaksa tuntea mitään, en pysty arvostamaan itseäni,oksennan pahaa oloa mikä ei lähde vaan tarve kasvaa. Ennen riitti pussi karkkia, nyt niitä menee 6. Mikään ei riitä, mikään ei tunnu tai kosketa, oon ihan turta. Kävelevä ruumis(tai ennemmin lehmä), niin toivoton olo. Ja kyllä, olen saanut hoitoa. Olen istunut terpiassa 2 vuotta, rouskinut 11 ei pilleriä ja ollut osastolla, ei auta, en osaa syödä enkä tuntea mitään.
Aikalailla samassa tilanteessa siis. Itse olen hukannut 3 vuotta elämästäni tälle pelleilylle, seassa myös anorektisia kausia, joista en ole sen tyytyväisempi. Olen niin armottoman väsynyt ja haluaisin oppia normaalit ruokatottumukset ja käsitellä ahdistusta terveemmin, mutta nyt (kuten aina) huomaan taas kiiluvin silmin odottelevani huomista ja tukia, että pääsisin turruttamaan itseni äärettömän hiilarihumalan pauloihin.
Mikähän siinä on, ettei se yksi karkkipussi enää riitäkään. Pakko saada enemmän ja enemmän, vaikka kukkaro itkee verta. Tuntuu kuin kaupaan kävelisi joku toinen persoona, tyhjää tilin, ahmii, oksentaa ja sitten lähtee pois ja havahdun kauhuissani: mitä helvettiä tapahtui?! Olen yrittänyt kertoa terapiassa avoimesti tunteistani ja menneisyydestäni, mutten ole löytänyt mitään ratkaisevaa tekijää lohduttomalle tilanteelleni. Kauhistuttaa, kuinka en saakaan itseäni niskasta kiinni ja vain lopeta pelleilyä, normalisoisi painoani ja oppisin nauttimaan siitä mitä minulla on. Siksi tätä kai kutsutaankin sairaudeksi. Voimia teille muillekin, ehkä joskus aurinko paistaa risukasaan! Itseäni auttoi hurjasti tämän kaiken kirjoittaminen. :)