Jännitän sosiaalisia tilanteita tosi paljon, voin kyllä yksin käydä missä vaan. Mutta tilanteet joissa pitäisi osata keskustella useiden ihmisten kanssa jännittävät todella paljon. Punastun, kädet tärisee-> ruokailusta ei tule mitään, otsa hikoaa, tunnen poskien ja pään kuumottavan. Olen 27v mies, ja vasta nyt uskaltauduin lääkärille asiasta puhumaan. Oli kyllä tosi ymmärtäväinen lääkäri. Määräsi mulle 5mg Diapamia ja 40mg Propralia. Sanoi että noiden pitäisi kyllä helpottaa. Tarkoitukseni on syödä noita vain tarpeen mukaan, kun on töissä joku koulutus tai palaveri. Työpaikan juhliin en ole ikinä uskaltautunut, haluaisin kyllä kovasti. Onko kenelläkään samaa lääkitystä? Auttaako nuo todella? Otsan hikoilu, tärinä ja punastuminen ovat oireet joista tahtoisin eroon eniten. Jos uskaltaudun noihin juhliinkin joskus niin Diapam täytyy kai jättää ottamatta? Mutta miten tuo Propral, sietääkö ottaa alkoholia sen kanssa? Ois kyllä ihanaa jos noista olis apua, noh, huomennahan se selviää kun on koulutusta töistä. Toivotaan parasta.
Valtava jännittäminen
Shyguy83...
11572
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Propraalia kykenee ottamaan alkoholin kanssa. Ainakaan itselleni ei oo tapahtunu mitään kummempia. Diapamit tosin kannattaa jättää suosiolla pois, jos lähteepi viinan kanssa läträämään. Lähteepi helposti kontrolli ja seuraavana päivänä ei oo yhtää helppo olo.
No onhan tuota vuosikaudet tullu jännitettyä.. se kait se pahin että muut mäkee ne oireet ja joku kattoo että mikä skitso toi on. Vaikka vituttaa eniten se että ite on se asiallinen, hiljainen kaikkia kohtaa mukava. Sit kontrolloi itteään just esim juhlissa.. muut sekoilee ja ite kuiteski on se seko! Sellasta se elämä vaan on ollu... Mitähän mä sanoisin tolle alkuperäiselle.. Vitut mitään lääkkeitä, oot vaan oma itses ja täriset niin paljo ku huvittaa. asiaa kaksikymmentä vuotta miettinyt. Viina ja lääkkeet, no tuota propralia ja viinaa on tullu kokeiltua, mutta edelleen ne lääkkeet on perseestä. Elää sellasena ku on.. kyllä se tärinä jossain vaiheessa loppuu viimestään sitten ku 5 metriä multaa päällä.
psykiatrin. Voisin sinulle ajatella Paroxetin 20mg aamuisin ja, uskoisin sen vievän paljon pois ahdistuksesta. Liitännäisenä Diapam. Propral ja diapam, kuulostaa yleislääkärin diagnostiikan hoidolta. Ja diapma ääriolosuhteisiin, paroxetin on hyvä näissä tapauksissa, nyt on mielestäni katsottu lääkkeet vähän huonosti.
Ihan työterveyslääkärillä kävin. Noh, tarviipa nyt huomen aamulla heittää molempia lääkkeitä yksi naamariin ja katsoa mitä tapahtuu. Tulen siis ihan hyvin ihmisten kanssa töissä toimeen, kavereitakin multa löytyy joiden kanssa juttu luistaa isommassakin porukassa. Työporukassa ahdistaa silloin kun pitäis heittää vitsiä, jutella niitä näitä. Mitä enemmän porukalla on hauskaa, sitä enemmän jännittää ja pelottaa. Tilanne tajuni on niin huono etten osaa reagoida vitseihin oikein. Mielessä pyörii vain yksi ajatus, miten pääsisin tilanteesta pois. Ja sekin on lähinnä noiden ulkoisten häiriöiden takia. Aina joku sanoo, oletpas sä punainen, tai miksi sulla on noin kuuma. Se vasta tekeekin tilanteesta ahdistavan ja oireet luonnollisesti pahenevat. Toivotaan nyt että nuo lääkkeet soisivat edes pientä helpotusta. Mihinkään psykiatrille ei innosta mennä joten kai sitten kestän taas kiltisti seuraavat 27 vuotta.
Mikä psykiatrissa ei innosta? Ajattele, saisit kerrankin olla läpinäkyvä ja niin paskassa kuosissa kuin ikinä haluat. Ainakaan itse en ole välittänyt vastaanotolla siitä, kuinka paljon jännitän, punoitan tai takertelen. Nuokin vain osoittaa henkilölle, että sinua todella jokin vaivaa.
Nuo propraalit auttavat jossain määrin fyysisiin oireisiin. Diapamit varmasti helpottavat mielen infernoa. Mutta todelliset vaivat jäävät kytemään pinnan alle vaik eivät tulekaan näytille. Siksipä suosittelen jotain juttuseuraa lääkkeiden rinnalle. Luvassa kun voi olla alamäkeä noususuhdanteen jälkeen. Toivottavasti ei.
Kerro huomisen jälkeen, mitkä oli päivän olotilat. Itsekin olen nimittäin ajatellut aloittaa rauhoittavien käytön...
Jep, katotaan, kirjoitan infoa viimeistään maanantaina. Kiireitä vähän viikonloppuna. Mä oon tosi huono puhumaan asioista kenellekään, joten en jaksa psykiatrin kysymyksiä. Eikä mua tosiaan häiritse niinkään tuo jännittäminen. Vaan tosiaan nuo ulospäin näkyvät asiat. Eipä siitä kyllä harmia ole jos nuo diapamit vähän edes mieltä rauhoittaisi. Kyllä mä kuitenkin aion vetää jatkossa ilman nappuloita, vedän niitä vaan aina koulutuksiin ja palavereihin. Niitä ei hirmu useasti ole, nyt vaan sattuu useampi pieneen aikaan.
Diapam on varmaan verrannollinen oxepam: iin (rauhoittava). Tulee muistaa, että sen vaikutus alkaa aika hitaasti - huippu n. kahden tunnin kuluttua ottamisesta (ainakin itselläni).
Ainakin oxepamin kanssa voi ottaa alkoholia. Syytä olla kuitenkin varovainen, koska lääke tehostaa alkoholin vaikutusta. Eli pari kaljaa saattaa jo vastata 4-5 kaljaa ilman lääkettä.
Sillähän nuoriso pyrkii nykyään saamaan haltuun noita - tulee halvemmat humalat.
Propral on beetasalpaaja eli syke pysyy vakaana tiukassakin tilanteessa. Ja tuo tieto toki varmaan helpottaa psyykettäkin ja tuo itsevarmuutta.
Jompi kumpi noista lääkkeistä (tai molemmat?) edistää herkästi hikoilua.
Otin yhden diapamin ja puolikkaan propralin ennen tilaisuutta (kokonainen piti ottaa mutta luin aamulla ton kirjoituksen jossa mainittiin että voi lisätä hikoilua). Tota hikoilua kyllä vähän pelkäsin mutta mun mielestä otsa hikoili huomattavasti normaalia vähemmän. En tiedä sitten johtuiko lääkkeestä, kuvittelinko sen vain olevan pienempää, vai vähenikö se sen vuoksi että alitajunnan mielestä lääke auttaa. Kuitenkin ihan tyytyväinen olin. En punastellut ihmeemmin eikä naama kuumottanut. Epäilisin noiden johtuvan tuosta propralista. Diapamista nyt hankala sanoa mitään, ensin en tuntenut lääkkeen vaikuttavan, sitten tuli ihan rento olo, raajat tuntuivat rennoilta yms. Ehkä olo oli samanmoinen kun muutaman oluen jälkeen. Sehän on periaatteessa hyvä, ainakin itse olen muutaman oluen jälkeen mukavan rento. Muutama lisää ja jännitys kasvaa. Nytkin olo oli ehkä hieman pöhnäinen, askel ei tuntunut täysin vakaalta. Ja oli sellainen tunne että silmät "seisoisivat" päässä. Nuo olivat kyllä tosi lieviä juttuja, enkä edes tiedä taas johtuivatko lääkkeestä itsestään vai tuntuiko vain siltä koska mielikuva diapamista on tuollainen. Tilaisuus ei tuntunut yhtään niin pahalta mitä ajattelin. Kaipaisin lähinnä suurempaa haastetta että voisin kokeilla lääkkeitä paremmin. Ensi viikolla onkin haastavampi paikka. Siihen aion ottaa yhden diapamin ja yhden propralin. Toivottavasti homma menisi vähintään yhtä hyvin kuin nytkin.
Nuo sun tilaisuudet on - työjuttuja vai...
Itse olen paljon vanhempi sua. Alan oleen aina vakuuttuneempi, että tällaiset ´jutut`ei ole pelkästään korvienväli-juttuja.
Uskon vakaasti, että taustalla on usein jotain fyysistäkin.
Oletetaan, että kaksi ihmistä jännittää tasan tarkkaan yhtä paljon. Toinen vaan reagoi tilanteeseen fyysisesti voimakkaammin - fyysisten asioiden vuoksi ! Saattaa punastua herkemmin .. kädet täristä. Ja tuollaista kun kokee nuorella, herkällä ja haavoittuvalla iällä - saattaa asiat olla alitajunnassa lopun ikää .. tai ainakin vuosiksi.
Totta kai taustalla on liikaa itsekritiikkiä, epäonnistumisen pelkoa ja muuta tuollaista.
Kuitenkin; kumpi oli ensin - muna vai kana ?
Itselläni suurin pelko pienessäkin esiintymisessä on ollut äänen ´kadotus`.
Vasta aivan viime aikoina olen tajunnut, että taustalla on voimakkaasti fysiikkaa. Olen jollain tavalla allerginen - limakalvot varmaan aina olleet turvoksissa, myös äänihuulet. Aivan vastikään olen alkanut syödä
lääkettä, joka salpaa tuollaisia allergiaoireita .. ja olen hämmästellyt --- myös ääneni tulee paljonpaljon
paremmin. Toki ne asiat tahtoo jäädä alitajuntaan ja sen muokkaamien on haasteellista.
Liian itsekriittinen ihminen muistaa liian hyvin ne epäonnistumsiet - niin minäkin.
Mutta kyllä ikä tasoittaa ja kuten lentoemäntä tuossa sanoi - kokemusta tulee hankkia.
Itse olen sitä mieltä, että ehdottomasti kokemusta vaikka lääkkeiden avulla.
Kyllä tilanteeseen meno vaikka lääkkeissä tuotta kuitenkin hyvän olon ja iän myötä uskoisin - lääkitys vähenee.
Ihmisten kypsyminen on niin yksilöllistä. Joku on varma ja vakaa läpi jo koko murrosiän.
Toinen tulee sinuiksi itsensä kanssa vasta paljion myöhemmin - vaikka 50-kymppisenä.
Sellainen ihminen on kenties onnellisempi ikääntyessään - jälleensynnyttyään :)
Tietääkseni sos. peloissa oireilu on psykosomaattista, jolloin psyyke aiheuttaa fyysisen oireilun. Ruumis ja ajattelu on vuorovaikutuksessa, josta helposti muovautuu oravanpyörä.
Itse olen pohtinut mikä on ensisijainen ja kattavin syy sairauteen. Mainittakoon, että omaan tapaukseeni kuuluu testien mukaan psykoottisia jaksoja, joilla on luullakseni suuri vaikutus sosiaalisiin pelkoihin. Hulluksi tai paremminkin skitsofreenikoksi minua ei ole ainakaan toistaiseksi todettu. Vaikea kuitenkaan tunnistaa itsessä mitään skitsoidisia vinkeitä, koska asia on haitannut elämääni jo hyvin nuoresta lähtien ja sen mukaan olen oppinut itseäni kantamaan. On mahdollista, että maailmankatsomus on jokseenkin muokkautunut harhojen (harhaisten luulojen, paranoian) varaan. Asia on kuitenkin vielä käsittelyssä.
Kaikenlainen järkeily on alisteinen tuntemuksille, haluille, tahdolle, taipumuksille jne. Sos. peloissa kaikki rationaalinen kulkee irrationaalisen liekassa. Tiedostat, että eivät ihmiset ympärilläsi voi sinua satuttaa mutta syvempi, hämärämpi, vaikeaselkoinen tuntemus kertoo aivan jotain muuta, minkä mukaan itseäsi kontrolloit ja, jonka oireet myös fysikaalisessa maailmassa ilmenee. Onhan ihmiset kautta aikain osoittaneet hyväntahtoisuutta mutta myös pahantahtoisuutta, joka suurilta osin leimaa historiaa. Rauhanaika voidaan katsoa jopa poikkeukseksi kaiken vihamielisyyden ja sotien rinnalla. On naiivia luulla että ihminen olisi jokseenkin muuttunut, kehittynyt paremmaksi ihmisenä tai humaanisemmaksi. Ihminen on sama, mitä se oli sata tai tuhat vuotta sitten! Kilpaileva, rikollinen, alistaja, nöyryyttäjä, kiero jne. Siksipä on hyvinkin aihetta pelkoon.
Ohops. Lähti vähän käsistä. Subjektiivinen näkökulma, ei yleistystä. I'll get my coat --->
Tässä oma kokemukseni: Aivan nuoresta saakka jännitin valtavasti, ainainen kahvikuppineuroosi päällä. Voi taivasjos kukaan seurassa kysyi jotain ja kaikki kuuntelivat vastaustani: suorastaan ryntäsin pois paikalta vastaamatta ja piiloon.
Olin (kaikkien mielestä) kaunis, pitkä, hoikka, teräväkin monen mielestä. Päällisin puolin ei mitään syytä ujouteen eikä arkuuteen.
Haaveenani oli aivan pienestä saakka lentoemännän ammatti. Ihmeitten ihme--sain sen!!!
Koulutus meni hyvin ja sitten tuli ensimmäinen työmatka> VOI KAMALA! Piti puhua ihmiselle ja 200 silmäparia seurasi jokaista elettä. Nyt tulee kuolema! Polvet vapisten ja kädet täristen (mutta niin ettei kukaan muu huomannut) tarjosin sanomalehteä. Matkustaja sanoi vain "Kiitos" ja otti lehden. Enkä minä kuollut!
Sitten piti tehdä koko koneelliselle kuulijoita tervetulokuulutus suomeksi. Käsi tärisi niin että oli vaikea saada mikkiä pysymään paikallaan. Luin suoraan kirjasta "Hyvää huomenta, päivää, iltaa hyvät matkustajat..." huomaamatta jännitykseltäni että piti valita noista yksi.
Kaikki suomalaiset purskahtivat iloiseen nauruun. Huomasin virheeni ja sanoin , yhä mikkiin, että jossain päin maapalloa on aina aamu, päivä tai ilta.
Sain huomata että on täydellisen tarpeetonta jännittää, kukaan ei välitä, osallistutko keskusteluun muutamalla sympaattisella "ihanko totta, voi kamala, niinko, tosiaanko nion kävi!" vai pidätkö 10minuutin puheen. Tärkeintä on osallistua ja olla vain mukana.
Tuosta on kulunut vuosia. Nyt olen aivan omassa elementissä oli jutteluseuranani valtion päämies (kuten usein on ollutkin) tai siivooja.
Sinäkin voit kokeilla samaa: mene vain reippaasti mukan. Alussa ei tarvitse osallistua kovin paljon. Huomattuasi ettei noissa kokoontumisissa ole mitän erikoista eikä kukaan todellakaan välitä sinusta niin paljon kuin luulet, (ikävä kyllä) aivan varmasti pääset jännityksestäsi eroon ilman lääkkeitä.