Nyt alkaa hiiltyä mun siivet lopullisesti. Kerran pääsin pois lestadiolaisuuden piireistä, ja yhä kauemmaks pääsin ku vielä rakastuin yhteen aivan yli-ihanaan jätkään:) no, oltii varmaa yli puol vuotta yhessä..noh, mulla alko tuleen vaikeeta: kotona värkättii uskomise asioista ja niiden vaikutuksesta seurusteluun; kiellettiin seukkaamasta ja riideltiin. Ma ahdistuin. Masennuin. Lopulta ehdotin tuolle iki-ihanalle jätkälleni että pidettäis vähän taukoa, että mä sit jaksaisin taas. Tilanne mun elämässä meni vain pahemmaks. Lopulta hetken mielijohteesta katkaisin koko suhteen ja yritin unohtaa. Yritin.
Sitte alko kaipuu. Itku. Vetistely. Kun kotona alettiinkin hyväksyä mun elämäntyylini. Mä sain lisää ilmaa hengittää ja niin myös olisin halunnut HÄNET takaisin elämääni. Halusin. Ihan pirusti. Mutta kun ilmoitin asiasta hänelle ja anelin että eikö me voitas koittaa taas..? - Ei.
Mun rakas oli saanu tarpeekseen lessujen värkkäämisestä ja mun elämän vaikeuksista. Vastas mulle vaan
"Mutta ku emmä vaan halua. Enite mua haluttaa olla vapaa tekemään ihan mitä huvittaa. Mä/me ollaan värkätty niin paljon kaikesta, etten mua enää huvittais värkätä"
Mua on nyt siis seinä vastassa. Mitään tietä ei ole. Yksin itken ja istun iltani. Yritän koota voimiani, mutta huomaan niiden riittämättömyyden kun saan vain vastauksen "emmä halua värkätä enää".
Mä kyllä kunnioitan lestadiolaisuutta ja sen oppeja. Mutta multa ne vei rakkaan, jonka avulla mä jaksoin ja kaikki sen äijjän kans vietetty aika anto mulle paljon. Edes se jätkä ei sitä varmaa enää tajua. Että mua on turha yrittää sinne porukoihin enää kosiskella.
Jos sä rakas luet tän..anteeks ku mä oon näin vaikee. Mutta eikö rakkauden pitäs näkyä niin myötä, kuin vastoinkäymisissä?
-Tiesin, että olit unohtanut.
Sitte alko kaipuu. Itku. Vetistely. Kun kotona alettiinkin hyväksyä mun elämäntyylini. Mä sain lisää ilmaa hengittää ja niin myös olisin halunnut HÄNET takaisin elämääni. Halusin. Ihan pirusti. Mutta kun ilmoitin asiasta hänelle ja anelin että eikö me voitas koittaa taas..? - Ei.
Mun rakas oli saanu tarpeekseen lessujen värkkäämisestä ja mun elämän vaikeuksista. Vastas mulle vaan
"Mutta ku emmä vaan halua. Enite mua haluttaa olla vapaa tekemään ihan mitä huvittaa. Mä/me ollaan värkätty niin paljon kaikesta, etten mua enää huvittais värkätä"
Mua on nyt siis seinä vastassa. Mitään tietä ei ole. Yksin itken ja istun iltani. Yritän koota voimiani, mutta huomaan niiden riittämättömyyden kun saan vain vastauksen "emmä halua värkätä enää".
Mä kyllä kunnioitan lestadiolaisuutta ja sen oppeja. Mutta multa ne vei rakkaan, jonka avulla mä jaksoin ja kaikki sen äijjän kans vietetty aika anto mulle paljon. Edes se jätkä ei sitä varmaa enää tajua. Että mua on turha yrittää sinne porukoihin enää kosiskella.
Jos sä rakas luet tän..anteeks ku mä oon näin vaikee. Mutta eikö rakkauden pitäs näkyä niin myötä, kuin vastoinkäymisissä?
-Tiesin, että olit unohtanut.
Vastaukset 17
Vanhimmat
ota ihan rauhallisesti.kyllä ne asiat aina tuppaa kääntymään parhain päin.nyt on vaikeaa,mutta voimia toivotan,että jaksat.
Nyyh.Voi surkeutta! Koko elämä on pilalla, etkä ole edes ehtiny vielä viittätoista täyttää..On se niin väärin.
viittätoista?
hoh..ei ny taas noin nuorena varmaa sais tässä talossa asuva ees käydä yksin ulkona!
tehdä johtopäätökset? Onko uskonto, joka kahlitsee ja vammauttaa henkisesti, sen arvoinen, että siinä kannattaa roikkua?
Emmä haluaiskaa siinä roikkua!
Mutta se lahko on tehny mulle jo sen mitä mä eniten pelkäsin:(
Oma isoisäni koki nuoruudessaan lestadiolaisuuden kirot, ja erosi lahkosta heti kun se tuli iän puolesta mahdolliseksi.
Sinänsä kumma asia, että ihmisen pitää erota jostain johon ei ole ikinä liittynytkään.
emmä vaan halua toista:/
sehän tässä just onki:D
sinulle vain maalaisjärjellä: ymmärrän tunteesi,ei niitä saa hetkessä pyyhittyä pois.Ja ei kai elämä niin menekään,että kaiken unohtaisi tuosta vaan,ja jatkaisi niin kuin ei olisi mitään tapahtunut.Ei sinun tarvitse vastata,mutta olisiko mitään tietä vielä selvittää asioita hänen kanssaan,että pääsisitte ymmärtämään toisianne.Ehkä tämä on vain kliseistä löpinää,mutta toivon vilpittömästi,että asiat teillä molemmilla järjestyisivät vielä parhain päin.Toivotan sinulle kuitenkin siunausta elämääsi.
on täyttä feikkiä ja te uskotte kaikki!!!!!!!!
Ei todellakaan. Tai no emmä pyydä sua uskomaan.
Mutta mulle tää on täys helvetti - eikä mikää feikki-juttu!:/
Kuulehan,rakas ystävä! Eikö olisi paljon tärkeämpi asia ensin "hoitaa omantunnon talous kuntoon"? eli mieti onko sinun uskosi sellainen että kos sinun lähtösi aika olisi vaikka tänään,niin kelpaisiko uskosi Jumalalle? Eikö se kysymys ole kaikkien meidän tärkein asia?
Lähtö voi tulla niin arvaamatta,oli nuori tai vanha,olemmehan siitä saaneet muistutuksen esim,Konginkankaan tapahtuma. Kun uskovaisena haluaa elää,niin Jumala antaa kyllä aikanaan sen jonka Hän on sinun kohdallesi "ajatellut" tai kuitenkin aviopuolisoa neuvotaan rukoilemaan Jumalalta,tiedän monia uskovaisia nuoria joiden kohdalla on käynyt niin ettei oma "valinta" ole ollut Jumalan valinta ja kuitenkin he kaikki ovat nyt onnellisesti naimisissa ja ovat saaneet sellaisen puolison jonka Jumala on heille tarkoittanut.Siksi sinullekkin toivon että luottaisit siihen ja et lähde "maailmasta" puolisoa itsellesi etsimään.Äläkä unohda sitä että Jeesus on kuollut sinunkin synteisi tähden,ja evankeliumin sanan saarna tänäkin päivänä vapauttaa meidät synnin orjuudesta.
Sinullekkin se evankeliumi kuuluu jos sen haluat uskolla vastaan ottaa.
kaksinaismoraali ei kiinnosta
No, mitäs se sinun moraalisi sitten on? kaksi-vai yksi-taikka kolminaisuus moraalia? Mutta se tiedä että edestä löytää minkä taakseen jättää?!?
Muuten suosittelen edelleen että mieti kuitenkin sitä vaihtoehtoa että tee parannus,usko evankeliumin saarna,siinä kuitenkin on sinun ja minun viimeinen toivo!
Uskonnot uhrit-sivulle ja kerro tarinasi mahdollisimman monelle.
Valitettavasti et tule tällä sivulla saamaan tukea..
Ota ihan rauhallisesti. Kukaan meikäläinen ei halua sun elämääs pilata. Sun porukat on lähestyny sua ehkä "virheellisesti". Tarkoitan, tää on arka asia ja sen helposti saa menemään penkin alle.
Mun mielestä sun on mentävä sinne uskontojen uhrit palstalle siinä tapauksessa, jos tää johtuu uskonnosta. Ole rehellinen, johtuuko se uskonnosta vai ihmisten persoonasta? Minä ainakin miettisin tarkkaan miten lähestyisin ihmistä näissä asioissa. Nuoret ovat monesti herkkiä uskonnon suhteen.
Valitset elämäsi loppupeleissä itse. Porukoittes ei tartte välttämättä hyväksyä sun elämän tyyliä, mutta huomaa (!): Asiat riitelevät, eivät Ihmiset!! Erimieltä saa olla, mutta sinua ei kenkään tartte katsoa kieroon! Me ollaan mun ex-vl:n kanssa kavereita, eikä me sorreta toisia. Jokainen saa olla omaa mieltään, vaikka me ei olla samaa mieltä uskon asioista. (melkein: melkein siksi, koska hän ei käy joissain samoissa paikoissa missä minä, enkä minä samoin) yhtä hyviä kavereita silti!
Ei kaikki feikkaa. Näitäkin tapahtuu, surullista kyllä. Mutta muista, ei kannata kaikkia uskonnon syyksi laittaa. Ihmisiä me olemme.
osua asian ytimeen loppuosassa kirjoitustasi, jossa kyselet, eikö rakkauden pitäisi näkyä niin myötä- kuin vastoinkäymisissäkin.
Minusta nimenomaan tarinasi ydin on siinä, ettei tämä ihastuksesi kohde jaksanut/ halunnut tukea sinua ristiriidoissasi joita koet olevan elämässäsi.
Kaikkeen elämään kuuluu niin vasta- ja myötämäkeä ja se kuuluu joka parisuhteeseenkin.
Sellaisen parisuhteen perään ei kannata itkeä, joka etsii vain omaa hyväänsä.
vetistely.
Sillä et ainakaan - todella, et ainakaan - mitään saa.
Jos joku on sulle tarkoitettu, sitä ei kukaan vie.
Etsi ensin Jumalan valtakunta, niin kaikki muu sen ohessa annetaan.