Tätä ilmiötä kutsutaan koiramaailmassa kaiketi eroahditukseksi.
Koen suurta ahdistusta, jos joudun olemaan pidempään kuin yhden vuorokauden ilman selkeää konkreettista sosiaalista ihmiskontaktia. Viikonloppu ihan vain itseni kanssa kuulostaa joidenkin mielestä ehkä rentouttavalta, mutta minusta se kuulostaa enemmänkin painajaiselta.
Mikä tähän ongelmaan auttaisi?
Minun olisi sentään tarkoitus muuttaa toiselle paikkakunnalle asumaan opintojeni takia, kaverini jäisivät kotipaikkakunnalle, eikä minulla todellakaan ole varaa matkustella joka viikonloppu kotona käymään. Pitääkö minun alkaa etsimään uusia ystäviä vieraalta paikkakunnalta vai pitääkö minun vain hyväksyä kohtaloni ja kärsiä joka viikonloppu ahdistuksesta?
Ahdistumiseni juuret johtavat pitkälle lapsuuteen: pitäisitkö itse yksinäisyydestä, jos olet sitä lähes päivittäin koko peruskoulun aikana kokemaan? Isä ja äiti olivat päivät töissä, veli aina kavereiden luona - minä sen sijaan olin niin "pieni", ettei minulle annettu lupaa päästää ketään meille, enkä itsekään saanut mennä minnekään. Ainoita kavereitani vapaa-ajalla olivat monen vuoden ajan vain kissa ja koira.
Nyt kun saan itse päättää elämästäni, en todellakaan halua enää koskaan olla yksin.
Täsmentääkseni vielä tilannettani: minulla on kyllä ystäviä, sukulaisia jne, mutta eivät hekään voi olla seuranani jatkuvasti, etenkin kun muutan toiselle paikkakunnalle.
Onko muita samasta ongelmasta kärsiviä, vai olenko minä vain jotenkin tavallista sairaampi yksilö?
Koen suurta ahdistusta, jos joudun olemaan pidempään kuin yhden vuorokauden ilman selkeää konkreettista sosiaalista ihmiskontaktia. Viikonloppu ihan vain itseni kanssa kuulostaa joidenkin mielestä ehkä rentouttavalta, mutta minusta se kuulostaa enemmänkin painajaiselta.
Mikä tähän ongelmaan auttaisi?
Minun olisi sentään tarkoitus muuttaa toiselle paikkakunnalle asumaan opintojeni takia, kaverini jäisivät kotipaikkakunnalle, eikä minulla todellakaan ole varaa matkustella joka viikonloppu kotona käymään. Pitääkö minun alkaa etsimään uusia ystäviä vieraalta paikkakunnalta vai pitääkö minun vain hyväksyä kohtaloni ja kärsiä joka viikonloppu ahdistuksesta?
Ahdistumiseni juuret johtavat pitkälle lapsuuteen: pitäisitkö itse yksinäisyydestä, jos olet sitä lähes päivittäin koko peruskoulun aikana kokemaan? Isä ja äiti olivat päivät töissä, veli aina kavereiden luona - minä sen sijaan olin niin "pieni", ettei minulle annettu lupaa päästää ketään meille, enkä itsekään saanut mennä minnekään. Ainoita kavereitani vapaa-ajalla olivat monen vuoden ajan vain kissa ja koira.
Nyt kun saan itse päättää elämästäni, en todellakaan halua enää koskaan olla yksin.
Täsmentääkseni vielä tilannettani: minulla on kyllä ystäviä, sukulaisia jne, mutta eivät hekään voi olla seuranani jatkuvasti, etenkin kun muutan toiselle paikkakunnalle.
Onko muita samasta ongelmasta kärsiviä, vai olenko minä vain jotenkin tavallista sairaampi yksilö?
Vastaukset 2
Vanhimmat
nyt halauankin jatkaa sitä elämää, en halua etsiä ystäviä taikka seuraa. Minulla on paljon harrastuksia, joiden kanssa viihdyn. Jos joku tuleee luokseni, koen sen melkein häirintänä. Lopetin skypenkin, kun se usein soi juuri, kun olin kirjoittamassa omia juttujani.
En ymmärrä mistä kiristää, jos haluat seuraa ettet sitä hanki. Ujosteletko vai pelkäätkö?
Kannattaa mennä vaan omana itsenä jännittämättä. Sillä tavalla pääsee yleensä ihmisiä lähelle, vähitellen.
"En ymmärrä mistä kiristää, jos haluat seuraa ettet sitä hanki. Ujosteletko vai pelkäätkö?
Kannattaa mennä vaan omana itsenä jännittämättä. Sillä tavalla pääsee yleensä ihmisiä lähelle, vähitellen."
Ajattele asiaa näin: sinulla on koira, joka kärsii eroahdistuksesta. Kun menet töihin, koira ahdistuu jäädessään yksin kotiin. Se saattaa etsiä sinua, haukkua ja ulvoa, tuhota paikkoja yrittäen saada sillä ahdistuksensa purettua. Kun sitten vihdoin tulet kotiin, koiran valtaa suuri riemu ja turvallisuuden tunne - palasithan sinä sen luokse.
Nyt kuvittele, että minä olen se koira ja omistaja on minun läheiset, ystävät, sukulaiset jne.