järki vai tunne..

Tähän on kyllä pakko vastata. Itsellä koko liiton ajan ollut tunne, että se jokin puuttuu. Elämässä olen tehnyt usein valinnat järjellä. 20 vuoden jälkeen voi todeta, että vaikka elämääni on tullut toki paljon hyvää suhteen aikana, ihanat lapset ja hyviä hetkiä on todellakin ollut, niin sitä rakkautta ei omalta puoleltani koskaan. Yritin oppia rakastamaan, mutta ei rakkautta voi pakottaa. Tottakai on ollut kiintymystä ja välittämistä, mutta ei oikeaa miehen ja naisen välistä rakkautta. Enemmänkin kuin sisko ja veli tai ystävyyttä. Tämä on kaihertanut minua koko liiton ajan ja puolisoni on myös tiennyt asian ja olemme siitä keskustelleetkin. Nyt on ero edessä. Ei jaksa enää ja viimeisetkin tunteet ovat loppuneet. Kuilu vain on syventynyt vuosien myötä. Toki tähän eroon on paljon muitakin syitä, mutta en ala niitä erittelemään. Mieluummin olen yksin kuin ns.järkiliitossa. Jos vielä joskus tulevaisuudessa olen suhteessa, niin tiedän, että valitsen tunteella. Tämä on minun tarinani ja mielipiteeni.

eikö kannattaisi katsoa asioita pikkuhiljaa ja realistisesti. Ei miettiä rivitaloja, lapsia, ja se koira ja farmariauto. Tollaset asiat elämässä rakentuu aika omalla painollaan ja kun on aika.
Kokeile sen miehen kanssa tapailla hetki ja jos tunteita herää niin voi myös tehdä yhteisiä suunnitelmiakin

Sinuna miettisin kyllä. Ei ole toista kohtaan oikein, että nyt jo tunnet ja ajattelet tuollaisia. Loppuelämä on pitkä aika miettiä että miksi jäin. Ja sitten vasta ahdistaa, kun on se yhteinen omaisuus ja lapsetkin siinä. Nyt et vielä joudu miettimään kuin tätä miesystävääsi. Ja sitten jos kuitenkin tapaat joskus ihmisen, jota todella rakastat.

on kiven alla. Itse olen elänyt yhden pettäjän kanssa ja yhden muuten ongelmaisen. Nykyään arvostan sitä, että mies on kaikinpuolin hyvä mies. Rakkaus voi syttyä pienistä asioista, toisen välittämisestä ja huomioon ottamisesta. Intohimokin.

Tuskin teet aina väärinpäin. Tee niinkuin hyvältä tuntuu. Jos olet elänyt miehen kanssa, jolla oli ongelmia, osaat arvostaa nykyistä paremmin.


Tärkeintä on, että sinulla on hyvä olla, lapsellasi turvaa ja rakkautta.

Don't fix it if it's not broken... Tässä vähän miettimistä:

http://kotisivu.dnainternet.net/b001kakur63/long_rakkaus_ei_ole_tunne.htm

Tosiasiahan on se että elämässä ei sellaisia tunnesuhteita kovin montaa tulee, ja se oikeastaan hyväkin sillä silloin ihminen on heikoimmillaan, ja järki kadoksissa. Ja pettymys suuri eron tai kuoleman kohdatessa. Tunnesuhteissa tulee myös helposti mustasukkaisuutta, vaikka elämä pitäisi olla tavallaan vapaata jokaiselle, on sitten suhteessa tai ei. Seksi, rakkaus, himo, tunne, viha....erottelepa nämä asiat, niin saat ajatuksesi sekaisin..Nauti hetkestä, ja tartu tilaisuuteen :))

Entä miehesi? Eikö hän tunne sinun rakkauden puute? Miten voitte elää noin? Yksi elämän tarkoitus, ehkä tärkeempi, on rakastaa, rakastua syvästi, rajattomasti, villisti, miten voitte asettaa etusialle rivitalot, lapset, koira jne. Tämä maa on aivan täynä täysin kykenemättöiä ihmisiä jotka ei osaa rakastaa, näyttää tunteita, kommunikoida. Ey arvaa mitä menetätte elämässä. Ainoastaan ne jotka ovat koenneet rakkautta arvostavat sitä ja osaavat antaa ja saada sitä. Älä yritä korvata rakkauden puute jollain muulla, se ei vaan onnistu.

laittaisin suhteen joksikin aikaa katkolle, ottaisin mietintäaikaa, missä mennään ja kuinka vahvoja ne tunteet todella ovat esim.kuukauden tauon jälkeen. Sittenhän näet, kaipaatko miestä minkä verran vai onko vain vapauttavaa elää itsekseen. Rohkeutta ja viisautta sinulle! Älä ripustaudu toiseen vain yksinjäämisen pelossa, se ei oikea peruste.

On hyvä huomata, että jos joku tunne kertoo, ettei asia ole kohdallaan, niin silloin se ei ole.
Järki on kyllä tärkeä, mutta voi käydä niin, että kestää aika kauan ennenkuin järki on analysoinut ongelman.
Silloin voi olla jo myöhäistä.
Se on selvä, että jos joku sinussa sanoo jonkin asian olevan pielessä, niin ennemmin tai myöhemmin se asia nousee pintaan ja tuohoaa yhteiselon.
Ei rakkautta löydä pakonomaisella hakemisella. Se tulee jos on tullakseen.

En lähtisi opettelemaan rakkautta ja siksi en lähtisi myöskään seurustelemaan hänen kanssaan.

Silti en kuitenkaan lähtisi hylkäämään järkeäni vaan suosittelisin miestä, joka vastaa kumpaankin, tunteeseen ja järkeen. Ensisijaisesti kuitenkin kannattaa varmistaa, että pääasiallinen motivaattori, eli oma tunne, on kunnossa ja sitten tarkemmin tutustua ja katsella josko miehessä on "miestä" kunnolliseen suhteeseen myös.

Tämä vaatii muutamia epäonnistumisia yleensä ja hienovaraista järjen ja tunteen yhteispeliä, ei saisi antaa tunteen liikaakaan viedä ja toisaalta tunnetta pitää olla tai se on itsepetosta.

Hyviä jatkoja sinulle!

Tunne kertoo: "Tiedät jo vastauksen"
Järki muistuttaa: "Oletko valmis hetken kipuun ja muutokseen?"

Sillä mitä me muut tekisimme, ei ole mitään mrkitystä.

Ehkä sinun tilanteessasi muuttaisin yhteen ja katsoisin pari vuotta. Missään tapauksessa en hankkisi heti lapsia.

Minä olen varmaankin sellainen "hyvä mies", työelämässä menestyvä, kotona viihtyvä, en juo tai polta, kiltti ja hyväntahtoinen ja varmaan teen mitä voin toisen eteen. Olin parisuhteessa 15 vuotta ja ikääkään ei ole kuin 33 vuotta. Kumppanina oli tyttö, joka oli tottunut saamaan kaiken haluamansa. Varmasti kaikki oli päällepäin kunnossa, oli asunto, tila-auto ja lapsia, eikä toisen tarvinnut tehdä töitä 8 vuoteen, hoiti tietysti lapsia ja kotia, johon omalta osaltani osallistuin myös. Ei varmasti toinen olisi pettänyt tai jättänyt. Kuitenkin se jokin puuttui, ei se mistään löytynyt ajan kanssa vaikka sitä kuinka toivoi ja yritti. Ajan mittaa elämä kävi todella ahdistavaksi. Kun parisuhteesta puuttuu se kipinä, niin kaikki läheisyys ja huomioiminen tuntuu niin väkinäiseltä. Se vaatii voimia ja ponnisteluja ja sen huomaa ja vaistoaa. Tehdään asioita vain toisen mieliksi, mutta se on jotenkin niin läpinäkyvää. Jossain vaiheessa ne voimat sitten loppuu ja suhteesta tulee kulissi. Kai se voi joillakin toimia, että ollaan järkisyistä yhdessä, mutta ei se tunnu elämältä. Minä halusin lopulta siitä pois ja pääsinkin. Se oli aika helpottavaa, tuntui kuin olisi parantunut jostain pitkäaikaisesta sairaudesta, jonka kipua ei huomannut kuin vasta silloin, kun se loppui. Missään nimessä en halua vastaavaa suhdetta enää. Parisuhteessa on aina kaksi ja sillä toisellakin on ne tunteet, ei pidä ajatella vaan itseään.

Jos sinulla on rehellinen luotettava mies ja tulette toimeen, älä eroa. Jos eroat, tulet katumaan sitä katkerasti. Jos tulette hyvin toimeen ja olette hyviä kavereita, se on pääasia.

Tunteet tulevat ja menevät. Sitä olisi kannattanut ajatella silloin, kun meni naimisiin. Nyt kun jo olet naimisissa, ei missään nimessä tunteiden vähyyden takia kannata heittää arvokasta pitkää ystävyyttä menemään.

Jos nyt löytäisitkin jonkun, johon olisit palavasti rakastunut, ja hän sinuun, niin mieti, miten kauan sitä kestää. Ja miten sitten jatkossa. Olisiko hänestä sinulle sellaista ystävää kuin nykyisestä miehestäsi. Palavat rakkaudetkin muuttuvat ajan myötä toveruudeksi ja ystävyydeksi. Niin ihania ja kamalia kuin tunteet ovatkin, ne eivät tahdo olla pysyviä.

Jos et välitä itsestäsi ja miehestäsi, ajattele lapsianne. Heille te olette esikuvana miten pitkä avioliitto voi toista kunnioittamalla kestää. Tässä elämässä odotetaan aikuiselta ihmiseltä uhrauksia ja itsensä kieltämistä. Avioliitto on juuri sitä, "joka teistä tahtoo olla suurin, olkoon kaikkien palvelija". Kun ottaa avioliitossa palvelijan asenteen ja jättää omat halunsa ja tahtonsa sivuun, voi avioliitosta tulla onnellinen ja kestävä.

Tämän maailman arvot, turhanpäiväisyys ja oman navan ympärillä pyöriminen ei tuo onnea, vaikka sellainen käsitys ihmiselle annetaan. Päinvastoin rikkinäinen koti tekee rikkinäisiä sydämiä. Olen kuullut joskus sanottavan: "Ero on pahempi kuin kuolema." Kun puoliso on kuollut, silloin tietää, ettei tämän kanssa enää voi koskaan olla. Mutta kun hänen kanssaan ei voi enää olla, vaikka hän elää, on se vielä pahempaa. Aivan liian höllin perustein erotaan ja sitten itketään. On niin paljon helpompi repiä rikki, kuin rakentaa. Kaikki se, mitä on rakennettu vuosien saatossa on arvokasta, se on kahden ihmisen historiaa, joka kuuluu vain heille.

Itse seuraan aina tunnetta parisuhde-asioissa, sillä siitähän rakastamisessa on kyse. Ei se ole mikään järkevä diili tai työasia. Löydät varmasti hyvän ja luotettavan miehen, jota myös RAKASTAT koko sydämestäsi (tunteita ei silloin tarvitse edes kyseenalaistaa) aikuisten oikeasti. Tsemppiä! Ja huom. päätöshän on tietysti sinun itsessi, mutta sydäntään kannattaa kuunnella. Se kertoo sulle kyllä oikean ratkaisun.

Tunteet muuttuu , katoaa ja vaihtuu kohteesta toiseen.Jos esimerkiksi Sinä sairastut vakavasti,
niin järkimies ei jätä Sinua.Mutta jokainen tekee ratkaisunsa itse.

Luin myötätunnolla selostuksesi. Olin itse järkiliitossa 14 vuotta, sain ihanat 2 lasta, mutta mies lähti toisen matkaan. Seksi ei ollut koskaan hänen kanssaan hyvää. Eihän siinä liitossa ollut enää mitään muuta jäljelläkään kuin jokapäiväiset riidat. Näin jälkeenpäin olen miettinyt, että varmasti luonto ajoi meidät tuohon liittoon, jonka tarkoitus oli vain saada lapsia ja taata heille turvallinen lähtö tähän maailmaan.

Nyt 1,5 vuotta eron jälkeen elän erillissuhteessa ihanaan mieheen, joka herättää fyysisen haluni. Hänkään ei valitettavasti ole täydellinen, vaikka tunnenkin rakastavani häntä. Voin vain todeta, että helppoa tuo kahden ihmisen yhteiselämä ei ole koskaan, olipa kyse järjestä tai tunteesta.

Jos olisin sinä, lähtisin kuitenkin, koska tuo ahdistus jota nyt tunnet, kasvaa vaan vuosi vuodelta. Se kalvaa sisältäpäin eikä tee hyvää.

Harrastaisin soul searchingiä. Jos et tunne vetoa kunnolliseen mieheen, mitä oikeastaan haet. Onko lapsuutesi miesmalli (eli isäsi, ukkisi jne.) tästä miehestä poikkeava? Itse narsistisen isän tyttärenä ohitin kaikki turvalliset miehet, ja päädyin naimisiin epävakaan tyypin kanssa. En ollut tiedostanut miesmallissani olevaa vinoumaa. Monet ihanat kunnolliset miehen ohitin ja annoin lempeasti pakit, mutta tämä yksi huonoin kandidaatti kolahti. Sydän on yleensä se alintajunta, joka hakee sitä lapsuuden mallin toisintoa.

Olen vuoden verran toipunut vaikeasta liitosta tähän minulle väärään mieheen. Vuoden olen analysoinut itseäni ja taustaani. Syyt löydän kaikkeen tähän. Nyt kun alitajuntani on avattu ja puhuttu auki, minua kiinostavat aivan erilaiset miehet.

Mieti, mikä sinua ajaa. Ja mitä todella haluat :)

Naiset rakastuu aina renttuihin,ja jos ei niin sitä kaipaa aina sitä omaa renttua...se nyt vaan on niin ettei kiltit sytytä......sitä omaa renttua kaipailen vielläkin...ehkä palaat joskus takaisin..niin juuri sinä( MW ) soita edes joskus

Vaikeaa on aina valinta.., mutta jos minulta kysyt, niin ota se turvallinen! Kyllä näitä hienoja tunteita tulee ja menee. On kuitenkin kivaa olla elämässä turvasatama. Olen itse ollut olkapäänä "rentulleni" yli 20v. Elämä ei tosiaankaan ole ollut pitkäveteistä. Koskaan ei tiedä mitä seuraavan mutkan takana odottaa. Suunitelmat eivät käy toteen, vaikka kuinka vannotaan, viina maistuu silloin kun sattuu huvittamaan.. ja sillä lailla loputtomiin. Rakkauttako vai riippuvuutta, en tietä. Aina vain sytyttää niinä kivoina päivina ja itse itken itkuni salaa, eikä kukaan lohduta.

Kuuntele siis sydämesi ääntä. Se tulee kohdallesi jos näin on säädetty. Sinuna en tyytyisi toiseksi parempaan, odotat sen parhaan. "Pitkässä juoksussa" vauraus, rikkaus, raha ei merkitse mitään. Miksi naiset aina rakastuvat renttuihin?

tuon perusteella ei ole sulle oikea mies!! Ero hänestä voi kylläki herättää tunteet häntä kohtaan mutta ei siltikään pakosti ole se oikea. Jos rukoilet niin rukoile varmistusta tuohon asiaan niin saat sen!

tulet viellä kohtamaan se ihmisen joka herättää sinussa oikenlaiset tunteet.
Sinuna ottaisin pienen välimatkan nykyiseen kumppaniin ja miettisin juuri niitä kysmyksiä
mitä mieltäsi painaa,sitten kun olette hankkineet lapsia ,käy sekin hankalamaksi
Siis ota tunteistasi selvää NYT!

sanonta, jostain elokuvasta kai..? Että älä ota sitä, jonka kanssa pystyt elämään, vaan se, jota ilman et pysty elämään...
Olet miettinyt, millaista elämä tulisi jatkossa olemaan tuon miehen kanssa - mutta oletko miettinyt, millaista tulisi olemaan ilman häntä? Moni jatkaa suhdetta, koska ei halua olla yksinkään - mm minä tein yhdessä vaiheessa niin. Suhteessa ei ollut mitään isompaa vikaa... Mies vaan alkoi tuntua joltain "serkkupojalta" aina vaan enemmän, ei herättänyt isompia tunteita suuntaan eikä toiseen. Oli oivallista aviomies- ja isämateriaalia, mutta kun ei... Joten päätin suhteen, elelin jonkin aikaa yksin ja sitten, kun vähiten osasin odottaa, tapasin miehen, josta kesällä tulee esikoisemme isä :-) Kaikki napsahti kohdalleen alle puolessa vuodessa, muutettiin yhteen, mentiin kihloihin ja vuosi sitten naimisiin. Ei sitä tarvitse miettiäkään, kun se tapahtuu... Tätä miestä ilman en halua elää.

Seurustelin ihanan naisen kanssa. Vaikka meillä oli ongelmamme joista ei lopulta päästy yli, hän oli silti melko pitkälle sellainen "ihannenainen". Syvät tunteet vain puuttui. Ehdittiin erota kaksi kertaa ennen kolmatta ja viimeistä eroamme. Nyt 3 vuoden jälkeen käy silloin tällöin mielessä tuliko tehtyä oikein ja olisiko vielä pitänyt yrittää. Samaan aikaan tiedän tehneeni oikein koska ne syvät tunteet puuttuivat. Nykyään olemme hyviä ystäviä keskenämme ja jaamme keskenämme paljon asioita.

Ensimmäinen liittoni (12v) oli minulle varmaan enemmän "järkiliitto", tosin tunnistin syyn tyytymättömyyteeni vasta lasten, talon ja ensimmäisen suuremman kriisin jälkeen. Liitossa oli juuri noita asioita, joita kuvasit omassa liitossasi olevan, mutta jotain puuttui. Erosimme suhteellisen sivistyneesti ja lasten kannalta asiat menivät niin hyvin kuin erosta voi noin sanoa.
Seuraava liittoni (10v) olikin sitten ehdottomasti rakkausliitto, ainakin niin kuvittelin. Tunsin raastavaa kaipausta aina kun hän oli poissa ja tuntui kuin olisin elänyt vain hänen ollessa kanssani. Elämä oli yhtä tunteiden vuoristorataa. Suhteessa oli paljon hyviä asioita mutta lopulta ne pari huonoa olivat ne, joiden kanssa en pystynyt elämään, vieraissa juokseminen ja alkava väkivalta. Erostamme olisi saanut paljon paremman elokuvan kuin "Haarautuvan rakkauden talo" oli.

Nyt osaisin arvostaa enemmän noita ensimmäisessä liitossani olleita asioita, rehellisyyttä, luotettavuutta, kiltteyttä, joihin pitkä suhde kuitenkin lopulta perustuu. Toisaalta tiedän toisesta suhteestani, että liitossa tulee olla myös pilkettä silmäkulmassa ja huumoria sekä tiettyä yllätyksellisyyttä, jotta kipinä säilyy, mutta vastuu tuosta on molemmilla.

En kaipaa kumpaakaan aiempaa suhdettani, mutta niiden erilaisuuden vuoksi tiedän nyt, että suhteessa tulee olla molempia ja vähempään en aio tyytyä.

Jos sinulle suhteen tärkein merkitys on se, että et ole koskaan yksin, on lähtökohta onnelliselle suhteelle ehkä pikkasen pielessä ja huomaa, että suhteessakin voi olla tosi yksin, jopa enemmän kuin "sinkkuna". Jos et elä hetkessä ja osaa nauttia niistä asioista joita sinulla on ja ruoho näyttää suhteen tasaannuttua aina vihreämmältä aidan toisella puolelle, kehoittaisin tutkiskelemaan omia tunteitasi ja olemaan hetken aikaa yksin.

mitä kuuluu tehdä, itse ainakin uskon niin. Mitä järkeä on olla jonkun kanssa järkisyistä kun sydän sanoo toista? itse olen lähtenyt alkavasta suhteesta monta kertaa, koska sydän sanoo edelleen että se yksi ainoa oikea on se ihka ensimmäinen. Ja ehkä jonain päivänä saamme sen mitä todella haluamme!!

Anthony de Mello: Rakkauden tiellä. Sittenpähän tiedät.

Minusta voisit unohtaa hänet samantien.

Sinuna en jatkaisi suhdetta.Itse olin 24 vuotta liitossa jossa koin samoin kuin sinä,mies oli liian kiltti nössö,meiltä puuttui räiske ja intohimo,meillä ei puhuttu mitään,tai mies ei puhunut mitään,kun tuli vaikeuksia hän lähti hiljaa ovesta ulos.Pikkuhiljaa se meni siihen että kaikki oli minun syytäni teinpä niin tai näin.Sitten sairastuin vaikeaan masennukseen,hän sai tuntemaan minut täysin riittämättömäksi monin eri tavoin.Alkoi hiljainen henkinen väkivalta,valvotti yöt ja vaati seksiä..en saanut nukkua rauhassa jos en ollut hänelle mieliksi niin hän mökötti ja osoitti mieltään.ym. Joten: Mitä """kiltimpi"""mies,sitä oikukkaampi pohjimmiltaan,henkisen väkivallan monimuotoisuus tuhoaa hitaasti mutta varmasti.Erosin tästä avopuolisosta,sillä 24 vuoden jälkeen hän ei ollut valmis sitoutumaan eikä edes kihloja ostanut.Mutta minun parhaat vuoteni kuluivat,menetin kaiken,menetin elämäni,terveyteni,itsetuntoni,omaisuuteni.Joten suosittelen sinun miettivän vielä tarkkaan jatkatko elämääsi kyseisen miehen kanssa jonka kanssa et koe olevasi onnellinen!!

Ei kenelläkään ole mitään velvollisuutta sitoutua. Kuka on väittänyt niin ja mihin väitös perustuu? Ihminen sitoutuu jos haluaa tai ei sitoudu jos ei sitä halua.

n. 95% nisäkkäistä ei sitoudu. Ihminen kuuluu jäljelle jäävään viiteen prosenttiin johtuen tietynlaisesta aivojen rakenteesta. Tämä rakenne saa ihmisen haluamaan sitoutumista tietynlaiseen vastapuoleen. Mutta jos tämä vastapuoli ei ole oikeanlainen, ei halua synny. Miksi siis yrittää väkisin jotain?

Voi hyvä ystävä..

Nuo tunteet, mitä kuvailit, liittyvät rakastumisvaiheeseen.

Ihan sama kenet vierellesi otat, parin vuoden "kuherruskauden" jälkeen tulee vastaan arki.

Hyvä arki on parempi elämä kuin parin vuoden pätkissä tuota ihanaa huttua.

Kyllä se tunne on oikeassa. Itse en pystyisi elämään niin. Mieluummin olen yksin, kuin roikun jossain joka ei tunnu oikealta. En pysty edes tapailemaan ihmistä joka ei sytytä...

Omalla rakkaallani oli tämä sama ongelma ja se puhui siitä minulle kiertelevästi. Mutta lopulta hän sanoi sen minulle ja meille tuli ero.. Mutta ei tämän asian takia vaan sen että hän ei tunne minua kohtaan mitään. Hänellä oli sama juttu että järki sanoi että minä olen se oikea hänelle mutta minkäänlaisia tunteita ei enään ollut. Meillä oli hyviä hetkiä oltiin oikeasti rakastuneita toisiimme ja yhtäkkiä se alkoi taas hiipua vaikka teimme samoja asioita pidimme suhdetta yllä arkisilla huomionosoituksilla. Mä olin luottavainen häneen mutta hän teki lopulta lopun tähän meidän suhteeseen ja minulle jäi siitä sellainen olo että mua käytettiin hyväksi, vaikka sellaista ei kuitenkaan oikeasti ollut, mutta se on mennyt jo ohi. Hän luotti myös siihen että rakkaus voi tulla sitten itsestään joskus mutta näin ei käynyt. Nyt sitä ollaan oltu sinkkumiehenä reilu 1kk.. Sanon että jos toinen osapuoli rakastaa niin kyllä se tarttuu jos siihen on pienikin mahdollisuus... Toinen hyvä vinkki on se että pidätte taukoa ja olette toisistanne vähän aikaa erossa niin kyllä se ikävä sieltä tulee :) Ja jollet ole luottavainen siihen että se rakkaus voi vielä syttyä niin sitten kannattaa vain lopettaa suhde välittömästi tai muuten siitä tulee sellaista kuin minulla.

Ei sydämellä siinä väliä, sydämenä voi toimia muovinen laite.

ottaa se hyvä mies elättäjäksi ja pitää samalla rakastajaa.

rahallisesti, siinä se sana oli, mikä sinua hänessä kiinnostaa eniten.

samaa mieltä, kun tuo ensimmäinenkin, jolta vastauksen sait. Olen myös elänyt liitossa yli 20 vuotta. Mies on kai rakastanut, mutta minä en koskaan. Välittämistä ja jotain muuta, mutta ei rakkautta. Suunnittelen eroa, sillä kaikista ikävistä elämänkokemuksistani huolimatta uskon vielä rakkauteen.

Luulen että tuohon malliin ne ajatukset menee ajan kanssa ihan jokaisen kanssa, joten ei se vaihtamalla ainakaan parane. Sellaista on elämä. Jos toisessa ei ole asioita joita inhoat niin tartu kiinni.

Sellanen OLI meillä. Ollaan edelleen yhdessä ja rakastetaan kovasti toisiamme mutta ei se ole enää sellaista
kovaa huumaa mitä oli alussa nuorena, näin voi todeta 25 vuoden jälkeen. Loppujen lopuksi arki tuli aika nopeasti peliin mukaan. Toki samalla on huiput tasoittuneet aluksi hieman negatiivisina pitämille puolille ajan kuluessa. Tietyllä tavalla pidän puolisosta nykyisin jopa enemmän kuin alussa.
Mutta ihmiset on erilaisia joten ei voi kun sanoa:elämä on.

Niin monta on tarinaa kuin on ihmistäkin. Ei voi sanoa toiselle mitä pitäisi tai kannattaisi tehdä.

Itselläni ensimmäinen liitto oli n.s. järkiliitto, jota kesti 15 vuotta. Omat lähtökohtani olivat nuorena parikymppisenä niin repaleiset, että avioliitto oli niissä olosuhteissa paras ratkaisu, vaikka suuret tunteet puuttuivatkin. Olimme kuitenkin alusta lähtien kuin sisko ja veli, tuimme toisiamme. Eheydyin ja kasvoin aikuiseksi pitkän prosessin tuloksena, ja vihdoin aloitin opiskelut tosissani 25-vuotiaana. Pari kertaa olin eroamassa, mutta mies ei halunnut erota. Hän houkutteli jatkamaan liittoa, vaikka suuria tunteita ei ollutkaan. Eihän meillä oikeastaan huonostikaan mennyt, mutta opiskellessani tunsin jotenkin käyttäväni häntä hyväksi tai eläväni siivellä, mistä sain myös kuulla aika usein. Olisin halunnut olla itsenäisempi. Kolmikymppisenä valmistuin ja biologinen kello alkoi tikittää. Olimme olleet naimisissa jo 10 vuotta, ei ollut muutakan miestä, eikä liitto nyt niin huono ollut, joten hankimme pari lasta.

Sitten viiden vuoden päästä jysähti. Suuri rakkaus käveli vastaan ja se oli menoa. Otin lapset ja muutin pois, tunsin toki tekeväni väärin, mutta ei ollut muita vaihtoehtoja. En olisi voinut elää toisenlaisen ratkaisun kanssa. Silti en kadu sitä ensimmäistäkään liittoa, enkä kadu sitäkään, etten eronnut aiemmin, enkä kadu lasten hankkimistakaan, koska enää en saisi lapsia. Ex-miehen kanssa olemme edellenkin kuin sisko ja veli, ja hän on lapsille hyvä isä. Olemme kasvaneet yhdessä pitkän matkan ja tunnemme toisemme paremmin kuin kukaan muu. Silti nykyinen mieheni on minulle se "oikea" ja hän on myös lapsille hyvä isäpuoli.

Mitä tällä haluan sanoa: että elämä ei ole niin mustavalkoista. Kannattaa tehdä niin kuin vallitsevassa tilanteessa tuntuu oikealta ja parhaalta. Kannattaa olla myös rehellinen itselleen ja kumppanilleen. Ole rehellinen ja kerro mihellesi, mistä on kyse. Ei ole reilua, jos toinen rakastaa ja toinen on mukana järkisyistä. Joskus järkiliitto on kuitenkin ihmiselle se ainoa mahdollinen järkevä parisuhde elämässä, sillä aina sitä "oikeaa" ei tule. Joskus taas se "oikea" sattuu kohdalle myöhemmin, ja silloin järkiliitto jää toiseksi. Ei olisi reilua lähteä järkiliitosta tunteiden puuttumisen vuoksi, jos on ensin valehdellut tunteistaan, joita todellisuudessa ei ole. Varsinkaan ei saa erotilanteessa syyttää tunteiden puuttumisesta sitä jätetyksi tulevaa puolisoa, sillä jätetyksi tuleminen on kova pala myös järkiliitossa.

Koti on siellä missä sydämen on hyvä olla.

Kannattaisi puhua heti rahallisesti, ettei toinen elä väärässä luulossa. Oli päätös mikä tahansa sitten..

Mulla on ollu täysin samallaista viimeset kaksi vuotta samat kysymykset ja ajatukset pyöriny päässä, enkä ole ratkaisua keksinyt.
Mieheeni sopivat samat kuvaukset kun sinulla mutta silti kaipaan sitä tunnetta suhteeseen, kaipuuta rakkautta, sellasta ei ole. tulevaisuuskin näyttää täysin samalta, mutta se ei vaan houkuta tunnepuolella kyseisen henkilön kanssa, mutta pitäiskö siihen vain totuttautua? vai lähteä etsimään sitä oikeaa.
Asiaa vain pahentaa se ettei osaa olla enään yksin, ja pahin mitä voisi tapahtua ettei löydä enään muuta.
Jättääkö luokseen se yksi joka sua rakastaa, vai ei? Vai ettiikö joku muu tätä miestä ja he olisivat onnellisempia yhdessä...
Ilkeä tilanne.
Rakastan häntä kyllä mutta ehkä enemmän ystävänä, mutta olisiko rakkaus oikeasti hienompaa jonkun toisen kanssa vai onko se vaan satua ja tätä parempaa ei saa... en kyllä olisi silloin täällä.
Mutta jos löydät ratkaisun tai jotain edes siihen verrattaa niin ilmoita ja auta. :)

"Tekisi varmaan mitä tahansa puolestani, hakisi vaikka sen kuun taivaalta."

Oletko koskaan tavannut miestä jonka vuoksi hakisit vaikka kuun taivaalta? Vai oletko samanlainen prinsessa kuin enemmistö naisista jotka haluaa että miehen on oltava valmis vaikka "hakemaan kuu taivaalta" mutta itse he eivät olisi siihen valmiita?

Kuuntele mitä SYDÄN sanoo. Niinkuin laulussakin sanotaa, EI RIITÄ ETTÄ ON MUKAVAA,
SIINÄ TÄYTYY OLLA RAKKAUTTA. Ei voi ajatella että ei tulevaisuudessa saa ikinä sitä
oikeaa. ANNA ITSELLESI AIKAA, NIIN LÖYDÄT SEN RAKKAUDEN, SE TUODAAN ETEESI
OLIT SITTEN DEITISSÄ TAI EI

Olen ollut joksikin heiman vastaavassa tilanteessa. Tutustuin mielestäni ihanaan ihmiseen joka olisi ollut uskollinen ja kaikinpuolin sopiva ehkä isäehdokas tulevaisuudessa. No "ihastuin" sitten siihen ja muutettiin yhteen aika nopeasti. Pian huomasin että riitelimme, tunteet kuolivat ja ihminen rupesi vain inhottamaan minua. Seurustelin alle vuoden tämän kanssa ja hän yritti roikkua mussa vuoden ajan eron jälkeen. Mielestäni suhteeseen ei pidä ryhtyä jos ei ole kunnolla tunteita. ei välttämättä tarvitse olla rakastunut sillä harvat mielestäni rakastuvat ensisilmäyksellä. En suosittele järkisuhdetta. Pitemmän päälle se kostautuu ja moni asia voi muuttua jos sellaisessa suhteessa roikkuu. Paljon vaikuttaa myös ulkonäkö vaikka monet eivät sitä halua myöntääkkää. Tärkeää on että rakkaansa kanssa kehtaa liikkua paikassa kuin paikassa ja varsinkin pitämään kädestä kiinni yms. Tämä suhde josta puhuin niin itse en kehdannut hänen seurassaan oikeen liikkua niin sekin kertoo jo jotain. Mies oli myös YLI romanttinen ja kliseinen mikä ei vetoa kyllä kovinkaan moneen... tai mistäs sitä tietää.No mutta itse tein fiksun päätöksen ja nyt vähän aika sitten löysin ihanan ihmisen ihan sattumalta. On komee ja kaikkee ja on myös luotettava. Kyllä niitä hyviäki ja komeita miehii on. Ei vaan pidä luovuttaa. Eikä pidä myöskään etsimällä etsiä. Mekin tavattiin pitkän matkan bussissa :D Voimia sulle mutta kuuntele tunteitas! kiität vielä ittees että teit oikeen ratkaisun. Elämä on paljon mukavampaa sellaisen kanssa ketä oikeesti rakastaa!

Mainitsit olevasi kovin kiltti. Tutkaile itseäsi, uskallatko elää omaa elämääsi, vai elätkö muiden , miehesi, elämää? Voit ottaa aikalisää, ota aikaa itsellesi, mieti mitä oikeasti elämääsi haluat, palaa nuoruudessa sinua sytytttäneiden asioiden pariin. Kun tiedät, mitä elämältäsi haluat, voit katsoa, tuoko miehesi niitä asioita, vai vajoatko kauemmas omasta tiestäsi. Hyvä rakkaus on kahden tasavertaisen ihmisen liitto, jossa kumpikin tukee toisen onnellisuutta. Kummankaan velvollisuus ei ole tehdä toista onnelliseksi.
Tunteisiin ja järkeen vaikuttavat lapsuuden mallit. Ne kannattaa aina toisinaan itselleenkin päivittää. Minä olen minä, en äitini, voin tehdä omat ratkaisuni.
Älä kadota kiltteyttä, vahvista itseäsi!

Hei,
kuulostaa nin tutulta. Erosin 12 vuotta sitten. Eläämäni tullut miehiä, mutta aina sama tunn josta kerroit. Elämästä olisi tullut turvallista mutta en ole koskaan voinnut valita sen perusteella. On päättänyt suhteet ja toivonnut että mies löytää naisen, joka tuntee enemmän kuin minä. Mutta yksin ovat hekin jäännet, kuten minä. Suosittelen että luet kirjan "Anna tunteiden palaa" / Sari Norkola. Oln itse löytänyt sieltä vastaksia omaan ajatuksiin ja ohjetia, miten itseään voi kehittää tunnemaailmassa.

Rohkeutta päätöskiin, olivat ne yhteinen elämä tai yksin olo. Kummassakin hyvät ja huonot puolet.

ei sulla mitään sydäntä tai järkeä ole...
perse käskee ja ohjaa !

Tiedän tuskallisen todellisesti mistä tässä on kyse.. Erosin juuri kolme viikkoa sitten miehestä jota luulin rakastavani. Olimme yhdessä puolisen vuotta ja sain itseni uskomaan että rakastan häntä, mutta kun alettiin puhua häistä ja lapsien hankinnasta niin totuus tuli ilmi. Ajatus noin vakavasta askeleesta sai minut ottamaan aikalisän ja tarkastelemaan tilannetta hieman kauempaa.. huomasin etten ollut koskaan Halunnut häntä tai Kaivannut häntä. En soitellut ikävä-puheluja tai puhunut hänestä kaikille tutuille. En hymyillyt tai punastunut hänen nimensä kuullesani tai kuvitellut meille sitä punaista tupaa ja onnellista yhteistä tulevaisuutta. Ei ollut mitään tunnereaktioita hänen suuntaansa, en ollut RAKASTUNUT häneen. Olin imarreltu sellaisesta huomiosta ja lähdin suhteeseen, sillä se tuntui järkevältä vaihtelulta yksinolemiseen, mutta tekisin väärin jos jatkaisin suhdetta tämän tiedon kanssa. Ansaitsemme molemmat varmasti enemmän, yksin jäämisenkin uhalla.

tee kuten moni muu nainen tekee. vaihda hänet johonkin iiiiiihanaan viikon suhteeseen ja oo loppu ikä onneton ja katumuksessa

Minä olen ollut naimisissa 5 vuotta miehen kanssa, jota kohtaan minulla ei koskaan ole ollut mitään mahtavan roihuavaa rakkauden tunnetta. Hän on kuitenkin näyttänyt minulle, että aito rakkaus voi syttyä ja syventyä myös tällaisessa "järkisuhteessa" (tartuin kiinni, kun sain hyvin koulutetun, varakkaan ja komean yksilön, jonka kanssa meillä oli alusta asti samanlaiset odotukset elämältä).

Rakkauden syntymisessä tärkeintä on ollut unohtaa omat itsekkäät halunsa ja omistautua perheen ja kumppanin onnelliseksi tekemiselle, vaikka tällainen ajattelutapa onkin todella epätrendikäs nykymaailmassa. Meillä on kaksi lasta ja hyvin perinteiset sukupuoliroolit - mies käy töissä ja tienaa rahaa toteuttaakseen meidän yhteisiä unelmiamme, minä hoidan kotia ja meidän kahta lastamme. Hän tietää, mitä minä haluan elämältä ja yrittää kaikin tavoin auttaa minua toteuttamaan hullujakin haaveitani, ja samaan aikaan minä pyrin kaikin tavoin tekemään hänet onnelliseksi. Tämä yhteistyö ja keskinäinen ymmärtämys on syntynyt ja hioutunut vasta vuosien kuluessa, kun molemmat ovat antaneet periksi itsekkäistä tarkoitusperistään, ja kuin varkain se on myös sytyttänyt hiljaisella liekillä palavan rakkauden sydämeeni.

Mies saattaa joskus olla todella mahdoton, ja leikittelen ajatuksissani eron mahdollisuudella, mutta sitten vaan tulee sellainen olo, että en voisi elää ilman häntä, sitä syvää ystävyyttä ja ymmärrystä, minkä olemme kovalla työllä saavuttaneet. (Huomaa kuitenkin, että jos hän on esim. työmatkalla viikon, minäkään en tunne mitään riipivää kaipausta, enkä myöskään tunne tarvetta harrastaa kiehnäystä tai niskan nuuhkimista kun hän on kotosalla.)

Sanoisin siis johtopäätöksenä, että minun kohdallani nuorena solmittu järkiliitto on johtanut onneen ja rakkauteen, vaikkakin vähän nyky-yhteiskunnan normien vastaisesti. Mielestäni onni piileekin juuri siinä, että olen tyystin hylännyt feministihömpötyksen ja omistautunut perheelle - sille, että kaikilla perheenjäsenillä on kollektiivisesti hyvä, turvallinen ja rakastettu olo. Sillä taas ei ole niin väliä, että voinko minä itse luoda hienoa ja kiireistä uraa, käydä viihteellä kavereiden kanssa kuin lapsia tai perhettä ei olisikaan tai onko minulla aikaa käydä spinningissä, jotta voisin laittautua kesäksi rantakuntoon.

Olen itse kokenut jalat alta vievän "rakkauden", mutta siinä on mies pettänyt. Suhteissani mies on aina pettänyt. En hyväksy pettämistä. Kenties olen jotenkin tiedostamattani hakeutunut pettävien miesten seuraa.... Nyt minulla on se kunnollinen, uskollinen ja minua kauniiksi kutsuva mies.

Mutta rakastan häntä vain ystävänä, en niin kuin naisen kuuluisi rakastaa miestä.
Hän ei saa minussa mitään seksuaalisia tunteita aikaan. Suudelmat eivät tunnu miltään, kosketus ei saa aikaiseksi mitään seksuaalisia tuntemuksia. Miksi, olen pohtinut sitä usein. Ainahan halut eivät ole kiinni rakkaudesta.

Minulla olisi vientiä, mutta en vain voi pettää toista. Ehkä olen hölmö. En vain halua ryhtyä avioliiton ulkopuolisiin suhteisiin. Ehkä teen väärin myös aviomiestäni kohtaan...... Tai ehkä en enää halua suhteeseen, jossa minua petetään.

Toivoisin suhdetta, jossa rakkaus olisi molemmin puolista. Toivoisin suhdetta, jossa seksuaaliset halut olisivat huipussaan, kun mies koskettaa ja suutelee. Mutta näin ei nyt ole, joskus oli. Nainenkin haluaa jalat alta vievän suhteen.

Olen naimisissa, joten suhteesta on vaikeampi lähteä. Mutta te, jotka ette ole vielä astuneet avioliiton satamaan, lähtekää suhteesta ajoissa. Rakkaudettomuus tulee suhteen väliin ennemmin tai myöhemmin. Myös toisella (jota ei rakasteta) on oikeus tullla rakastetuksi suhteessa.

Minulla oli aivan samanlainen tilanne puolet nuorempana eli n. 25 vuotta sitten. Mies oli kunnollinen, uskollinen ja teki mitä vaan vuokseni - osasin todellakin käyttää häntä hyväkseni tarvittaessa. Se jokin kipinä puuttui. Tuntui että on aivan väärin olla hänen kanssaan. Asiasta puhuttiinkin avoimesti. Hän totesi minun olevan vastakohta; eläväinen, keksin mitä tehtäisiin yms. Hänen mielestään toin hänelle jotain uutta sisältöä elämään. Kysyin että yksin jäämisen pelossako hän haluaa jatkaa kanssani. Ei, se ei häntä pelottaut. Hän kertoi pääsevänsä paljon vähemmällä jos olisi yksin mutta silti hän halusi jatkaa kanssani, vaikka kaikki tehtiin minun pillini mukaan. Se on tavallaan suurin rakkaudentunnustus mitä koskaan olen saanut. Tuntui kerta kaikkiaan tyhmältä hautoa eroa sellaisesta turvallisesta miehestä. Erosimme kuitenkin ja ihan sopuisasti.

Minä en löytänyt elämäni rakkautta uutterasta etsimisestä huolimatta. Muutuin pessimistiseksi ja päätin perustaa perheen seuraavan kanssa, jolla oli haaveena oma perhe ja lapsi. Mitä rakkaudesta, ei sitä ole kuin vanhemman ja lapsen välillä. Löysinkin sellaisen miehen. Ei rakkautta, turvallisuutta kyllä ja sama haave. Asuin lapseni isän kanssa 16 vuotta yhdessä. Siinä on yli kymmen vuotta liikaa. Yhteisiä harrastuksia ja muuta tekemistä ei ollut, valtataistelua ja keskinäistä kunnioituksen puutetta sitäkin enemmän. Vihdoin liitto päättyi eroon. Nyt olen seurustelut kohta vuoden ja pohdin, onko kipinä tarpeeksi voimakas. Ei nämä jutut niin helppoja ole. Vaikka kuinka kuulostelisi itseään ja toista, ei välttämättä ole yhtä ainoaa oikeaa ratkaisua.


Tekstisi loppuosasta olen lukevinani rivien välistä, että tiedät jo miten asiat ovat. Et tule olemaan hänen kanssaan onnellinen, kaipaat jotain muuta. Käskemällä et saa itseäsi rakastamaan, vaikka toinen olisi sen "ansainnut" ja se olisi itsesi kannalta turvallisin vaihtoehto. Vaikka eroaisit hänestä, ei päätös välttämättä ole lopullinen. Ehkä joskus, kun olet seurustelut muiden kanssa, ehkä alat kaivata häntä ja nähdä hänet eri silmin.

..kukapa sen tunteiden ja järjen suhteutuksen tietää.Eli milloin on liikaa tunnetta suhteessa järkeen,tai toisinpäin...?? Itse olen voimakkaasti tunteva,ja annan tunteiden jossainmäärin enemmän vaikuttaakin ratkaisuihini ja päätöksiini.Omalla kohdalla hallitseva rationaalisuus ja umpirealismi tekee juuri tuon saman efektin,mistä äsken mainitsit.Ja puhun nyt ihmissuhdeasioista.Tää ei silti tarkota että poukkoilen ympäriinsä suhteesta suhteeseen..vaan pystyn toki ajattelemaan myös järkevästi.Yritän opetella,harjotella ja treenata kuuntelemaan sydäntäni noissa asioissa..se kun ei voi olla väärässä,näin ainakin itse uskon.Tosin,sen kuunteleminen ei todellakaan ole helppoa.Voin vaan sanoa,tsemppiä!! Tee vain se,mitä sydämmes sanoo ja tahtoo...ja pidä mielessä ettei meidän ihmisten ihan kaikkea,ainakaan yhtaikaa,voi,eikä kuulu saadakkaanLoppu sujuu kyllä. : ) Tiedän,todella typerä vastaus,mutta mutta..tätä asiaa pohtii jossain vaiheessa elämää meistä jokaikinen.

Kyllä kääntyisin tunteen puolelle. Itsellä on vastaavanlainen kokemus enkä yhtään harmittele että jätin tämän ihmisen. En tuntenut häntä kohtaan kai oikein mitään, vaikka mitään vikaa hänessä ei ollut. Olen yhä sitä mieltä että mulla pitää olla tunteita ihmistä kohtaan, miten jos niitä ei oo alussa, miten sitten myöhemmin. Odotan sitä oikeaa, kaikesta huolimatta.... kyllä sellainen vielä tulee. Kehoittaisin sinuakin tekemään niin :) tai ainakin olemaan kiiruhtamatta, asiat selkenee itsestään kun ei turhaan hoppuile... Tsemppiä ja hyviä ratkaisuja sinulle!

Pakko minunkin vastata. Olen ollut naimisissa 25 vuotta miehen kanssa, joka on juuri niin kunnollinen kuin tuossa mainitsit. Mutta se ei riitä. Olen pohtinut eroa lähes 15 vuotta ja olen vielä naimississa tuon saman miehen kanssa. En tunne rakastavani häntä. Nyt olen tullut tieni päätökseen tässä asiassa ja ajatellut ottaa eron. Asia on kypsynyt vuosia ja nyt tunnen sisäisesti, että petän itseäni jatkamalla avioliittoa. Avioliittoon kuuluu myös miehen ja naisen väliset tunteet, intohimo, seksi.. Ei vain yhdessäoloa ja arkisten asioiden hoitamista. Olen jäänyt paljosta paitsi. Suosittelen siis, ajattele tunteella!

kuuntele tunteita.. mieluummin yksin kun suhteessa mistä puuttuu jotain

siinäpä miettimistä, joskus se järkiliitto muuttuu rakkaudeksi, mitä täällä sitten haetaan onnen huumaa kestää noin vuoden pari..tuntuu etteivät ihmiset osaa enään rakastaa haetaan aina vaan parenpaa vaikka sitä ei ole olemassakaan..itse olen seurustellut noin vuoden ja huomasin eränäänä päivänä että rakastan miestäni enkä meinannut uskoa sitä todeksi, lähtökohtana oli ystävyys.voin olla omaitseni hänen seurassaan.rakastuin hänen aitouteen ei juo eikä polta..seksikin aivan ihanaa aitoa..ennen sellaista kännisekoilua..mitä sitten kukin arvostaa..minä arvostan tätä :))

Suora ja rehellinen mielipiteeni: Jos et tunne aidosti rakastavasi häntä ja ajatus elämästä hänen kanssaan suorastaan ahdistaa, älä missään nimessä jatka pidemmälle. Yksinolo on parempi kuin se, mihin olet menossa. Juuri kuten kirjoitit, jos sydän ei ole hommassa mukana, teet väärin sekä itseäsi että häntä kohtaan. En moiti sinua, kirjoitan näin, koska olen itse ollut samassa tilanteessa. Tiedän, että sydän voi aidosti rakastaa. Puhun entisestä aviomiehestäni. Sitä kesti kauan, mutta sitten hän jätti minut. Vuosikausia sen jälkeen olin niin hirvittävän eksynyt, aivan tuuliajolla. Tapasin silloin muutamia juuri kuvailemasi kaltaisia miehiä. Kävin sisimmässäni läpi kaikki nuo edellä kuvailemasi tunteet. He olisivat halunneet jatkaa, minä en. Puhalsin pelin poikki heti alkuunsa, enkä ole katunut hetkeäkään. Sillä tiesin, mitä oikea rakkaus on, ja sitä minä en näitä miehiä kohtaan tuntenut. Olisi ollut väärin jatkaa, ja se kaikki olisi päättynyt todennäköisesti hyvin pian.

Mutta puhun vain itsestäni ja siitä, mitä minä tekisin - ja olen tehnyt. Toisen ihmisen sisimpään on mahdotonta näissä asioissa mennä. Emme voi tietää tai tuntea toisen tilannetta. Johtuuko epäröintisi kenties siitä, että myös sinä olet aiemmin elänyt suhteessa, jossa olet aidosti rakastanut? Minä olen ollut yksin vuosikaudet. Yksin, mutta en yksinäinen - minulla on omaiseni ja ystäväni. Tämä on mielestäni parempi vaihtoehto kuin katkaista yksinäisyys menemällä suhteeseen, josta aidot tunteet puuttuvat. Jos jonakin päivänä kohtaan vielä ihmisen, joka minussa niitä herättää, ja hän reagoi samoin, ihana juttu. Jos en, voin aivan hyvin jatkaa näin, en koe tätä elämisenmuotoa surulliseksi tai ahdistavaksi. Olen jo saanut rakastaa ja elää. Mutta jälleen puhun vain itsestäni.

Valitset miten tahansa, kaikkea hyvää sinulle.

Tähän oli kyllä ihan pakko vastata, kun tuntuu että tuo teksti olisi itseni kirjoittama. Kun tuntuu että kyllästyy kuoliaaksi koska sitä tiettyä tunnetta ei ole. Tulee välillä semmoinen olo että mikä itsessä on vikana kun ei voi vaan olla tyytyväinen vaikka toinen on lähestulkoon kaikkea mitä kumppanilta voi vaatia. Itse olen sen verran nuori että taidan jatkaa unelmien tavoittelua, jospa sitten ei tarvitsisi kirjoittaa suomi24:lle tälläisiä ajatuksia :)

mutta miksi hemmetissä yleensä olet kyseisen tyypin kanssa yhdessä? Hyvännäkönen vaan muuten täysi nolla? Oisko se kuuluisa "peiliinkatsomisen" paikka.
Sitä saa mitä tilaa.....

Yleensä ottaenkin hirvittää miten usein kuulee juuri naisten puhuvan olleensa naimisissa tai yhdessä miehen kanssa x vuotta ajatellen että ei tämä ole 'se oikea'.Ei sillä etteikö tämmöisiä tarinoita tulisi miehiltäkin mutta tuntuu olevan ...joopajoo joka kolmas varatuista naisista tai jotain vastaavaa.Yhteiskunta on mitä on nykyään mutta toivottavasti edes avioliittoa joku vielä pitää semmoisena asiana missä ollaan joko täysillä mukana tai ei ollenkaan...joten henk.koht. mielipiteeni on - erotkaa ystävinä.Ilmeisesti toinen tyhjä termi joka ei oikeasti tarkoita mitään mutta vähemmän katkeraa se on kuin se että eroatte joskus vuosien kuluttua kun on se yhteinen asuntolaina, auto ja ties mitä lapsista puhumattakaan.

Katkera totuus on minun mielestäni se että vaikka elämällä olisi päältä päin kivat puitteet, se että homma ei oikeasti toimi sieltä mistä sen pitäisi olla lähtöisin - sisimmästä niin koko homma kuihtuu lopulta kasaan tai sitten jatkat sitä hautaan asti ja käyt myöhemmin kyyniseksi.

- oikea on se josta päätät että hän on se oikea.

Ehdottomasti tunne. Ketään ei opi rakastamaan, sitä tunnetta joko on tai sitten ei ole.

miksi pitäs jos ei ole tunnetta

Naisilla on tapana ihastua tulisesti miehiin kenellä on muutamia ilkeitä luenteenpiirteitä, kuten tunteettomuus, petollisuus, itsekeskeisyys jne. Nämä piirteet tekevät naisten mielestä miehestä jotenkin miehekkään. Tälläistä miestä voidaan nimittää vaikka rentuksi tai playeriksi. Linkissä on kerrottu asiasta lisää.

http://www.tohtori.fi/?page=1616302&id=2536369

Monesti naiset alkavat arvostaa kilttiä tavis miestä vasta kun ovat kokeneet oman siperiansa tälläisen "miehisen" miehen kanssa.

kiltti mieskin voi olla oikea peto muualla ,ehkä sinä et kiinnosta sitä enää.
teidän suhde on ajatunut karille jo aikoja sitten, pidätte kuliseeja yllä ..kyllä nekin sortuu tuolla vauhdilla.

If you can't be with the one you love, then love the one your with.

Jos et tunne samoin niin älä jumalauta pyöritä asiaa enempää ja tuhoa miestä henkisesti enempää!!! Oon ite tässä 20 vuoden aikana kokenu jä nähny ainakin sen asian että suomessa on nyt jo riitävästi tosta asiasta vittuuntuneita ja tuhoutuneita henkilöitä ihan tarpeeks, ikäänkun yleinen masentelu, um, ei riittäis.... Eniten jää kalvamaan, jos on tehnyt kaikkensa toisen eteen/ilmaissut välittävänsä ja POKS! toinen eka pyörittää narussa ja sitten feidaa tyyliin:"sori mut nope :D".
Sori ny vaan mut mua vituttaa ja kyrpii tommonen, jos joku oikeesti välittää, ja yrittää ja toinen antaa vaan jatkua, vaikkei kiinnosta... HAJOTTAVAA
>:((

suosittelen jarkea!!!!!! kokemuksen syvalla rinta aanellaa

Älä toimi järjen mukaan. Meillä on suomessa tuhansittain näitä prostituoituja yhteiskunnan sallimalla tavalla.
Paljon naisia jotka valitsevat sen järkevän vaihtoehdon ja väittävät sitä rakkaudeksi.
Ei ole kovin vankalla pohjalla sellainen suhde.
Ensin rakastuminen,ja kun se laantuu jää ystävyys ja rakastaminen.

Kirjoituksestasi heijastuu, että taidat olla valmis siirtymään seuraavaan vaiheeseen elämässäsi. Liian lyhythän tämä on kuitenkin tuhlattavaksi :) Itse en suostuisi onnettomuuteen enää päivääkään, jos asiat ei mene nappiin ne pitää muuttaa.

Omassa tarinassani seurustelin ja asuin nuoruuden ihastukseni kanssa useita vuosia, hän oli tälläinen "hyvä mies". Lopulta tunsin ahdistusta, koska kaipasin jotain muuta. Karkasin rentun kanssa, joka sitten jätti minut toisen takia. Sen jälkeen olen elänyt elämässäni kroonisen pettäjän ja hänen jälkeensä juoppohullun hakkaajan kanssa. Koettuani kaikenlaista oikein onnellinen nykyisin "hyvän" mieheni kanssa. En kadu, että jätin nuoruuteni heilan sillä ilman noita kaameita ihmissuhdekokemuksia tässä välissä en osaisi arvostaa tätä turvallisuutta ja arkea.

Ehkä sinäkin kaipaat vaan niitä silmiä avartavia kokemuksia ja sittenkun olet valmis niin tunnet kyllä milloin olet valmis asettumaan aloillesi :)

elänyt kylmässä liitossa jo 30 vuotta.
Senjälkeen kun lapset on tehty niin vaimon seksihalut
lopahtivat mutta olen nyt onnellinen kun hän muutti
asumaan toiselle paikkakunnalle.
Eroko edessä?
Mitä vielä! Nyt elämä on kivaa kun on salasuhde ja seksiäkin
saa yllinkyllin plussana vielä nettiporno.

Olen ollut 40 vuotta avioliitossa juuri kuvailemasi miehen kanssa. Meillä on kaikki hyvin, ihana koti, lahjakkaat lapset, elämä turvattua. Mutta sitä jotain on koko ajan puuttunut.......... Kaikki meni hyvin niin kauan kun lapset olivat elämässä, ei siinä ehtinyt muuta ajatella, puuhaa riitti, kun olen vielä luonteeltanikin siisti ja huolehtiva.
Mutta nyt muutaman vuoden aikana kaikki muuttunut.......nyt olemme todella kuin sisko ja veli. Eläkepäivät ihan kynnyksellä.......ja minä mietin, että tätäkö loppuelämä ??
Kävin kerran ennustajalla ja hän sanoi, että mieheni on kohtaloni...........

En voi neuvoa sinua.........kirjoitin vain miten meillä.

mies joka vie sinulta jalat alta ja johon voit luottaa. Ei kannata tyytyä sellaiseen, joka on vaan puolet siitä mitä haluat. Molempien sekä järjen ja tunteen pitää osua kohdalle :)

Olen morsiammelleni se tuki ja turva, jonka kanssa hän tuntee olonsa turvalliseksi ja jonka vieressä hänen kotinsa on. Hän pystyy nukahtamaan ihan missä tahansa, kunhan minä vain olen paikalla.

Lisäksi vien myös häneltä usein jalat alta ja hän tuntuu elävän kanssani vaaleanpunaisia pilvilinnaunelmiaan! En sano että odotat liian vähän ihmiseltä, sillä tarpeeksi pitää odottaa eikä vaan ottaa jotain sen takia, että ei halua olla yksin. Maailma on täynnä meitä miehiä!

Toisaalta naisilla helposti vikana myös päin vastainenkin, eli mikään ei kelpaa ja etsitään sitätäydellistä miestä ja kun pieni ongelma eteen tulee, niin luovutetaan heti ja ajatellaan ettei hän ollutkaan täydellinen, sen sijaan että vaan hyväksyisi toisen ihmisenä ja edes vähän yrittäisi.

Sinä onneksi tunnut jo yrittäneen ihan kunnolla ja päässeen tarpeeksi pitkälle. Uskon että sisimmässäsi tiedät mitä sinun pitää tehdä, kun vaan itseäsi ja ajatuksiasi kuuntelet!

Mulle oli tarjolla nuorena tyttönä mies, jonka kanssa elämä olisi ollut tuota kaikkea mitä kirjoitat. Olin kuitenkin nuori enkä ollut edes kovin ihastunut.Hänellä oli voimakkkaita tunteita minua kohtaan.Näytettiin äidit ja muu suku.Ja minua ahdisti. Äitini ja kälyni mielestä olin hölmö, kun jätin hänet. Joitain vuosia myöhemmin kohtasin miehen, jonka tiesin olevan minun toinen puoleni. Nyt olemme olleet yhdessä 30 v enkä kadu päivääkään. Häneen olen aina voinut luottaa ja talous on ollut turvattua. Hän on aina asettanut perheen kaiken muun edelle eikä ole haihatellut ravintoloissa juomassa tai seuraa etsimässä. Erimielisyyksiä on ollut niin kuin kaikissa parisuhteissa, mutta ne olemme yhdessä selvittäneet kompromisseja tekemällä.