Muistatteko pirt-

lapsuusaikani pirttiseurat. Kotipaikkakunnallani ei muunlaisia seuroja ollutkaan. Omaa rauhanyhdistyksen taloa kun köyhällä ja pienellä paikkakunnalla ei ollut varoja rakentaa.
Kesällä, isojen seurojen aikana seuroja pidettiin myös kirkossa.

Seuroja pidettiin kylän taloissa yleensä vuoronperään, pieniinkin tiloihin ahtautuen. Huoneissa oli yleensä kovin kuuma väkipaljouden vuoksi, mutta myös talojen uunit hohkivat lämpöään, ja olihan leivinuunikin seuroissa tarjottavan pullan ja sokerikakun takia lämmitetty.
Tupakointiin eivät miehet lupaa kyselleet, ja huoneet saattoivat olla sinisenään savusta. Ei sitä kyllä huomanneetkaan muut kuin eräs helluntailainen nainen kerran yksissä seuroissa. Hän isoon ääneen nuhteli erästä vanhaa miestä ruumiinsa, sielunsa temppelin, tuhoamisesta, mutta eiväthän miehet kuin naureskelivat tuolle "vääräuskoiselle ämmälle".
Minun lapsuusaikanani eivät vanhat ukkelit sentään enää pureskelleet mällitupakkaa, joten lattialle syljeskelyä ei kuitenkaan harrastettu, kuten aiempina aikoina.
Isompien talojen pirteissä oli väljempää ja niissä saatettiin kokoontua useammastikin. Istuttiin penkeillä, tuoleilla, sängyillä ja tilaisuutta varten pirttiin tuotujen lankkujen päällä.
Usein nukahdin seuroissa mummujen selän taakse sänkyyn. Sieltä sitten puolilta öin uninen lapsi heräteltiin ulos pakkaseen kävelemään pitkien seura- ja "tie- ja matkapuheiden" päätyttyä.

Seuroihin mentiin yleensä kävellen tai talvella potkukelkalla. Minä perheen pienimpänä sain istua kaulaliinalla sidottuna potkukelkan istuimella. Isä nopeajalkaisena kulki yleensä edellä ja äiti vähän nilkuttaen "kokien perässä tulla".
Matkaa tehtiin pimeässä, eihän kirkonkylissäkään tuolloin ollut katuvaloja, joten oli oivallista katsella tähtitaivasta, ja varsinkin Neuvostoliiton avaruuteen lähettämiä sputnikeja yritettiin tiirailla niskat kekassa.
1960-luvun puolivälissä seuramatkoja tehtiin sivu- ja naapurikyliin myös erään uskovaisen naapurin linja-autolla. Suviseuroihinkin mentiin yhdessä. Matkalla laulettiin Siionin lauluja ja pitemmillä matkoilla pysähdyttiin pissatauolle johonkin metsätaipaleelle. Miehet tien toiselle, naiset toiselle puolelle kykkimään.

Pirttiseuroissa oli pirtin pöydälle laitettu valkoinen liina, kynttilä ja Raamattu. Varakkaammissa taloissa oli iso metallihelainen Kuvaraamattu, mutta minun kotoniini sellaista ei ollut varaa ostaa.
Seurapuheita oli yksi tai kaksikin, jos paikkakunnalla vieraili esim. lähetyspuhujia. Puheiden välillä laulettiin, eikä säestäjääkään tarvittu. Saattoi laulut tietysti vähän laahaavalla tahdilla tulla lauletuksi, mutta vieläkin muistan ulkoa monien vanhojen Siionin laulujen sanat. "Oi mull`on onnen päivä" ja "Oi Kaanaan maa, oi kaunis maa" jne..
Muistan, että myös palstalla parjattu Heikki Saari oli hyvälahjainen ja kuuluisa puhuja, jota myös arvostettiin. Oman paikkakuntani puhuja oli oma isäni, mutta hänen puheitaan en tykännyt kuunnella, sillä häpesin hänen pitkiä itkunpiukeita saarnojaan.
Muistanpa hämärästi sellaistakin, että pöydän takana olisi joskus ollut joku "joo-mieskin" varmistamassa, että "veli puhuu kalliita sanoja" ja että puhuja puhui oikeaa oppia.
Joskus seurapirtissä oli tunnelmaa ja huminaa, kun joku sanankuulija tuli liikutuksiin ja alkoi kiittää Jeesusta. Eräskin vanha mummo hyppäsi kyykkyhyppyä laskujeni mukaan ainakin sata kertaa liikutuksensa aikana! Lapsena pelkäsinkin noita kiittämisiä ja uskovaisten anteeksipyytäminen ja toistensa kaulailu ahdistivatkin usein, vaikka tiesinkin sen kuuluvan seuramenoon tuohon aikaan.

Seuroissa piti yleensä istua kiltisti. Ei saanut juoksennella missä sattui, mutta jos seuratalossa oli lapsia,
sain olla heidän kanssaan. Kovin paljon ei lapsia minun aikanani seuroissa ollut kuitenkaan. Seuraväki oli jo vanhempaa, eikä "Siioni kasvanut sisältäpäin", koska uskovaisten lapset kasvoivat ulos "maailmaan", eikä heitä ainakaan enää rippikoulun jälkeen saatu seuroihin menemään. Mitään erillistä lapsi- ja nuorisotoimintaa ei ollut, eikä sitä pidetty oikein sopivanakaan. Piti "nuorison olla vanhojen ilona ja vanhojen nuorten tukena" ja elää samoilla saarnaeväillä muiden uskovaisten kanssa.

Varhaisessa lapsuudessani seuroihin ja ompeluseuroihin osallistuivat myös "uskottomat" naapurit, mutta 1960-luvulla se oli jo harvinaisempaa. Liekö syynä ollut television tulo koteihin vai vl-lestadiolaisten tiukentunut oikeaoppisuuden korostaminen ja rajanveto "oikein uskomassa oleviin" ja "uskottomiin"?
Minäkään en mielelläni kertonut kavereilleni meillä pidettävistä seuroista, vaan ompeluseurat sanana tuntui paljon vähemmän hävettävältä.

No tässäpä tätä muistelusta osaltani tulikin. Pirttiseuroissa veisattiin aina joku iltavirsi viimeisenä. Meniköhän tämän virren sanat silloin näin: "Aurinko vaipuu mailleen, myös päättyy päivä tää ja ikuisuuden helmaan myös hetket vierähtää".

Tikkusilmä kirjoitti:

lapsuusaikani pirttiseurat. Kotipaikkakunnallani ei muunlaisia seuroja ollutkaan. Omaa rauhanyhdistyksen taloa kun köyhällä ja pienellä paikkakunnalla ei ollut varoja rakentaa.
Kesällä, isojen seurojen aikana seuroja pidettiin myös kirkossa.

Seuroja pidettiin kylän taloissa yleensä vuoronperään, pieniinkin tiloihin ahtautuen. Huoneissa oli yleensä kovin kuuma väkipaljouden vuoksi, mutta myös talojen uunit hohkivat lämpöään, ja olihan leivinuunikin seuroissa tarjottavan pullan ja sokerikakun takia lämmitetty.
Tupakointiin eivät miehet lupaa kyselleet, ja huoneet saattoivat olla sinisenään savusta. Ei sitä kyllä huomanneetkaan muut kuin eräs helluntailainen nainen kerran yksissä seuroissa. Hän isoon ääneen nuhteli erästä vanhaa miestä ruumiinsa, sielunsa temppelin, tuhoamisesta, mutta eiväthän miehet kuin naureskelivat tuolle "vääräuskoiselle ämmälle".
Minun lapsuusaikanani eivät vanhat ukkelit sentään enää pureskelleet mällitupakkaa, joten lattialle syljeskelyä ei kuitenkaan harrastettu, kuten aiempina aikoina.
Isompien talojen pirteissä oli väljempää ja niissä saatettiin kokoontua useammastikin. Istuttiin penkeillä, tuoleilla, sängyillä ja tilaisuutta varten pirttiin tuotujen lankkujen päällä.
Usein nukahdin seuroissa mummujen selän taakse sänkyyn. Sieltä sitten puolilta öin uninen lapsi heräteltiin ulos pakkaseen kävelemään pitkien seura- ja "tie- ja matkapuheiden" päätyttyä.

Seuroihin mentiin yleensä kävellen tai talvella potkukelkalla. Minä perheen pienimpänä sain istua kaulaliinalla sidottuna potkukelkan istuimella. Isä nopeajalkaisena kulki yleensä edellä ja äiti vähän nilkuttaen "kokien perässä tulla".
Matkaa tehtiin pimeässä, eihän kirkonkylissäkään tuolloin ollut katuvaloja, joten oli oivallista katsella tähtitaivasta, ja varsinkin Neuvostoliiton avaruuteen lähettämiä sputnikeja yritettiin tiirailla niskat kekassa.
1960-luvun puolivälissä seuramatkoja tehtiin sivu- ja naapurikyliin myös erään uskovaisen naapurin linja-autolla. Suviseuroihinkin mentiin yhdessä. Matkalla laulettiin Siionin lauluja ja pitemmillä matkoilla pysähdyttiin pissatauolle johonkin metsätaipaleelle. Miehet tien toiselle, naiset toiselle puolelle kykkimään.

Pirttiseuroissa oli pirtin pöydälle laitettu valkoinen liina, kynttilä ja Raamattu. Varakkaammissa taloissa oli iso metallihelainen Kuvaraamattu, mutta minun kotoniini sellaista ei ollut varaa ostaa.
Seurapuheita oli yksi tai kaksikin, jos paikkakunnalla vieraili esim. lähetyspuhujia. Puheiden välillä laulettiin, eikä säestäjääkään tarvittu. Saattoi laulut tietysti vähän laahaavalla tahdilla tulla lauletuksi, mutta vieläkin muistan ulkoa monien vanhojen Siionin laulujen sanat. "Oi mull`on onnen päivä" ja "Oi Kaanaan maa, oi kaunis maa" jne..
Muistan, että myös palstalla parjattu Heikki Saari oli hyvälahjainen ja kuuluisa puhuja, jota myös arvostettiin. Oman paikkakuntani puhuja oli oma isäni, mutta hänen puheitaan en tykännyt kuunnella, sillä häpesin hänen pitkiä itkunpiukeita saarnojaan.
Muistanpa hämärästi sellaistakin, että pöydän takana olisi joskus ollut joku "joo-mieskin" varmistamassa, että "veli puhuu kalliita sanoja" ja että puhuja puhui oikeaa oppia.
Joskus seurapirtissä oli tunnelmaa ja huminaa, kun joku sanankuulija tuli liikutuksiin ja alkoi kiittää Jeesusta. Eräskin vanha mummo hyppäsi kyykkyhyppyä laskujeni mukaan ainakin sata kertaa liikutuksensa aikana! Lapsena pelkäsinkin noita kiittämisiä ja uskovaisten anteeksipyytäminen ja toistensa kaulailu ahdistivatkin usein, vaikka tiesinkin sen kuuluvan seuramenoon tuohon aikaan.

Seuroissa piti yleensä istua kiltisti. Ei saanut juoksennella missä sattui, mutta jos seuratalossa oli lapsia,
sain olla heidän kanssaan. Kovin paljon ei lapsia minun aikanani seuroissa ollut kuitenkaan. Seuraväki oli jo vanhempaa, eikä "Siioni kasvanut sisältäpäin", koska uskovaisten lapset kasvoivat ulos "maailmaan", eikä heitä ainakaan enää rippikoulun jälkeen saatu seuroihin menemään. Mitään erillistä lapsi- ja nuorisotoimintaa ei ollut, eikä sitä pidetty oikein sopivanakaan. Piti "nuorison olla vanhojen ilona ja vanhojen nuorten tukena" ja elää samoilla saarnaeväillä muiden uskovaisten kanssa.

Varhaisessa lapsuudessani seuroihin ja ompeluseuroihin osallistuivat myös "uskottomat" naapurit, mutta 1960-luvulla se oli jo harvinaisempaa. Liekö syynä ollut television tulo koteihin vai vl-lestadiolaisten tiukentunut oikeaoppisuuden korostaminen ja rajanveto "oikein uskomassa oleviin" ja "uskottomiin"?
Minäkään en mielelläni kertonut kavereilleni meillä pidettävistä seuroista, vaan ompeluseurat sanana tuntui paljon vähemmän hävettävältä.

No tässäpä tätä muistelusta osaltani tulikin. Pirttiseuroissa veisattiin aina joku iltavirsi viimeisenä. Meniköhän tämän virren sanat silloin näin: "Aurinko vaipuu mailleen, myös päättyy päivä tää ja ikuisuuden helmaan myös hetket vierähtää".

muista ennää pirttiseoroja? Liekö kaekki palstalaeset fiinijä kaopunkilaesia? Ossaavat kirijottaa tietokonneellaki kaekanmaaliman asijoeta ja lestatiauskostahi tuntuvat kaeken tietävän, vaen pirttiseoroesta eivät tunnu mittää muistavan.
Minäkö pölövästi se oon aenua joka kehtasi tämmöstäki asiaa muistella?
Kyselee yks muisteleva tikkusilimä rustaskriivari ja riimirustari ja mikä lienen millonki nimimerkiltäni.

Tikkusilmä kirjoitti:

lapsuusaikani pirttiseurat. Kotipaikkakunnallani ei muunlaisia seuroja ollutkaan. Omaa rauhanyhdistyksen taloa kun köyhällä ja pienellä paikkakunnalla ei ollut varoja rakentaa.
Kesällä, isojen seurojen aikana seuroja pidettiin myös kirkossa.

Seuroja pidettiin kylän taloissa yleensä vuoronperään, pieniinkin tiloihin ahtautuen. Huoneissa oli yleensä kovin kuuma väkipaljouden vuoksi, mutta myös talojen uunit hohkivat lämpöään, ja olihan leivinuunikin seuroissa tarjottavan pullan ja sokerikakun takia lämmitetty.
Tupakointiin eivät miehet lupaa kyselleet, ja huoneet saattoivat olla sinisenään savusta. Ei sitä kyllä huomanneetkaan muut kuin eräs helluntailainen nainen kerran yksissä seuroissa. Hän isoon ääneen nuhteli erästä vanhaa miestä ruumiinsa, sielunsa temppelin, tuhoamisesta, mutta eiväthän miehet kuin naureskelivat tuolle "vääräuskoiselle ämmälle".
Minun lapsuusaikanani eivät vanhat ukkelit sentään enää pureskelleet mällitupakkaa, joten lattialle syljeskelyä ei kuitenkaan harrastettu, kuten aiempina aikoina.
Isompien talojen pirteissä oli väljempää ja niissä saatettiin kokoontua useammastikin. Istuttiin penkeillä, tuoleilla, sängyillä ja tilaisuutta varten pirttiin tuotujen lankkujen päällä.
Usein nukahdin seuroissa mummujen selän taakse sänkyyn. Sieltä sitten puolilta öin uninen lapsi heräteltiin ulos pakkaseen kävelemään pitkien seura- ja "tie- ja matkapuheiden" päätyttyä.

Seuroihin mentiin yleensä kävellen tai talvella potkukelkalla. Minä perheen pienimpänä sain istua kaulaliinalla sidottuna potkukelkan istuimella. Isä nopeajalkaisena kulki yleensä edellä ja äiti vähän nilkuttaen "kokien perässä tulla".
Matkaa tehtiin pimeässä, eihän kirkonkylissäkään tuolloin ollut katuvaloja, joten oli oivallista katsella tähtitaivasta, ja varsinkin Neuvostoliiton avaruuteen lähettämiä sputnikeja yritettiin tiirailla niskat kekassa.
1960-luvun puolivälissä seuramatkoja tehtiin sivu- ja naapurikyliin myös erään uskovaisen naapurin linja-autolla. Suviseuroihinkin mentiin yhdessä. Matkalla laulettiin Siionin lauluja ja pitemmillä matkoilla pysähdyttiin pissatauolle johonkin metsätaipaleelle. Miehet tien toiselle, naiset toiselle puolelle kykkimään.

Pirttiseuroissa oli pirtin pöydälle laitettu valkoinen liina, kynttilä ja Raamattu. Varakkaammissa taloissa oli iso metallihelainen Kuvaraamattu, mutta minun kotoniini sellaista ei ollut varaa ostaa.
Seurapuheita oli yksi tai kaksikin, jos paikkakunnalla vieraili esim. lähetyspuhujia. Puheiden välillä laulettiin, eikä säestäjääkään tarvittu. Saattoi laulut tietysti vähän laahaavalla tahdilla tulla lauletuksi, mutta vieläkin muistan ulkoa monien vanhojen Siionin laulujen sanat. "Oi mull`on onnen päivä" ja "Oi Kaanaan maa, oi kaunis maa" jne..
Muistan, että myös palstalla parjattu Heikki Saari oli hyvälahjainen ja kuuluisa puhuja, jota myös arvostettiin. Oman paikkakuntani puhuja oli oma isäni, mutta hänen puheitaan en tykännyt kuunnella, sillä häpesin hänen pitkiä itkunpiukeita saarnojaan.
Muistanpa hämärästi sellaistakin, että pöydän takana olisi joskus ollut joku "joo-mieskin" varmistamassa, että "veli puhuu kalliita sanoja" ja että puhuja puhui oikeaa oppia.
Joskus seurapirtissä oli tunnelmaa ja huminaa, kun joku sanankuulija tuli liikutuksiin ja alkoi kiittää Jeesusta. Eräskin vanha mummo hyppäsi kyykkyhyppyä laskujeni mukaan ainakin sata kertaa liikutuksensa aikana! Lapsena pelkäsinkin noita kiittämisiä ja uskovaisten anteeksipyytäminen ja toistensa kaulailu ahdistivatkin usein, vaikka tiesinkin sen kuuluvan seuramenoon tuohon aikaan.

Seuroissa piti yleensä istua kiltisti. Ei saanut juoksennella missä sattui, mutta jos seuratalossa oli lapsia,
sain olla heidän kanssaan. Kovin paljon ei lapsia minun aikanani seuroissa ollut kuitenkaan. Seuraväki oli jo vanhempaa, eikä "Siioni kasvanut sisältäpäin", koska uskovaisten lapset kasvoivat ulos "maailmaan", eikä heitä ainakaan enää rippikoulun jälkeen saatu seuroihin menemään. Mitään erillistä lapsi- ja nuorisotoimintaa ei ollut, eikä sitä pidetty oikein sopivanakaan. Piti "nuorison olla vanhojen ilona ja vanhojen nuorten tukena" ja elää samoilla saarnaeväillä muiden uskovaisten kanssa.

Varhaisessa lapsuudessani seuroihin ja ompeluseuroihin osallistuivat myös "uskottomat" naapurit, mutta 1960-luvulla se oli jo harvinaisempaa. Liekö syynä ollut television tulo koteihin vai vl-lestadiolaisten tiukentunut oikeaoppisuuden korostaminen ja rajanveto "oikein uskomassa oleviin" ja "uskottomiin"?
Minäkään en mielelläni kertonut kavereilleni meillä pidettävistä seuroista, vaan ompeluseurat sanana tuntui paljon vähemmän hävettävältä.

No tässäpä tätä muistelusta osaltani tulikin. Pirttiseuroissa veisattiin aina joku iltavirsi viimeisenä. Meniköhän tämän virren sanat silloin näin: "Aurinko vaipuu mailleen, myös päättyy päivä tää ja ikuisuuden helmaan myös hetket vierähtää".

Kiitos, mukavasta muistelosta...

Tikkusilmä kirjoitti:

muista ennää pirttiseoroja? Liekö kaekki palstalaeset fiinijä kaopunkilaesia? Ossaavat kirijottaa tietokonneellaki kaekanmaaliman asijoeta ja lestatiauskostahi tuntuvat kaeken tietävän, vaen pirttiseoroesta eivät tunnu mittää muistavan.
Minäkö pölövästi se oon aenua joka kehtasi tämmöstäki asiaa muistella?
Kyselee yks muisteleva tikkusilimä rustaskriivari ja riimirustari ja mikä lienen millonki nimimerkiltäni.

Kunhan aikaa on enemmän, kirjoittelen niistä. Mielenkiinnolla luin Tikkusilmän muisteluksia.