Olen vähän päälle nelikymppinen nainen ja elän kulissiavoliitossa, meillä on viisivuotias lapsi. Olemme sinnitelleet yhdessä yhdeksän vuotta. Alkuvuodet menivät mukavasti, kummallakin oli takana kipeä kokemus epäonnistuneesta suhteesta ja olimme ikään kuin balsamia toistemme haavoille. Harrastukset, kiinnostuksen kohteet ja osa elämänarvoista olivat melko erilaisia, mutta alussa se tuntui vain mielenkiintoiselta. Puolisko on edelleen sitä mieltä, että vastakohdat täydentävät toisiaan, itse kaipaan kipeästi "hengenheimolaista". Avopuoliso on myös luonteeltaan dominoiva ja haluaisi asioiden sujuvan hänen tavallaan, sanoo kyllä haluavansa vain meidän parastamme. Jatkuva joustaminen ja kompromissien teko vuodesta toiseen vievät voimia. Joustaa hänkin jonkin verran, mutta hänen elämäntyylinsä ei lapsen myötä kovin paljoa muuttunut, itselläni tuntui tapahtuvan täysi mullistus.
Pari-kolme vuotta sitten tuli totaalinen kyllästyminen puoliskon kaikenlaisia muutoksia vastustavaan holhoavaan luonteeseen ja siihen että elämämme on pääasiassa arkirutiinien pyörittämistä samalla kaavalla. Vuosien myötä minusta rauhallisesta optimistista oli tullut hermostunut ja pienimmästäkin syystä itkuun pillahteleva riitelijä. Lopulta menin juttelemaan mielenterveystoimistoon, masennukseni todettiin keskivaikeaksi. Kokeilin Seromexia ja Efexoria, jotka tasoittivatkin jonkin verran mielialaa, mutta lopetin käytön, koska haluan miettiä pysyvämpää ratkaisua "selvin päin".
Haluaisin muuttaa lapsen kanssa omaan asuntoon, en kuitenkaan kovin kauas niin että isä ja lapsi voisivat tavata toisiaan usein. Avopuoliso ei halua erota - hänen mielestään meidän on suorastaan pakko pysyä yhdessä, koska hänestä ero vahingoittaisi lapsemme henkistä kehitystä. Tottahan se tietysti on, mutta eikös lapsikin ennen pitkää huomaa sovun olevan vain pintaa ja teeskentelyä? Tällaisia vatvon mielessäni. Eikö minulla ole oikeutta tasapainoiseen elämään, pitääkö unohtaa omat tarpeeni kokonaan ja esittää iloista naamaa, vaikka nukun yöni olohuoneen sohvalla? Avopuolisoa en halua enää hipaistakaan, olen antanut hänelle täyden vapauden etsiä sänkyseuraa muualta, ja niin hän on tehnytkin. Miten paljon lapsen takia pitää kestää ja mitä hän mahtaa kestää...? Osoitamme kyllä molemmat hänelle rakkautemme ja pääsääntöisesti yritämme olla riitelemättä hänen kuultensa. Kertokaa kokemuksianne ja mielipiteitänne!
Pari-kolme vuotta sitten tuli totaalinen kyllästyminen puoliskon kaikenlaisia muutoksia vastustavaan holhoavaan luonteeseen ja siihen että elämämme on pääasiassa arkirutiinien pyörittämistä samalla kaavalla. Vuosien myötä minusta rauhallisesta optimistista oli tullut hermostunut ja pienimmästäkin syystä itkuun pillahteleva riitelijä. Lopulta menin juttelemaan mielenterveystoimistoon, masennukseni todettiin keskivaikeaksi. Kokeilin Seromexia ja Efexoria, jotka tasoittivatkin jonkin verran mielialaa, mutta lopetin käytön, koska haluan miettiä pysyvämpää ratkaisua "selvin päin".
Haluaisin muuttaa lapsen kanssa omaan asuntoon, en kuitenkaan kovin kauas niin että isä ja lapsi voisivat tavata toisiaan usein. Avopuoliso ei halua erota - hänen mielestään meidän on suorastaan pakko pysyä yhdessä, koska hänestä ero vahingoittaisi lapsemme henkistä kehitystä. Tottahan se tietysti on, mutta eikös lapsikin ennen pitkää huomaa sovun olevan vain pintaa ja teeskentelyä? Tällaisia vatvon mielessäni. Eikö minulla ole oikeutta tasapainoiseen elämään, pitääkö unohtaa omat tarpeeni kokonaan ja esittää iloista naamaa, vaikka nukun yöni olohuoneen sohvalla? Avopuolisoa en halua enää hipaistakaan, olen antanut hänelle täyden vapauden etsiä sänkyseuraa muualta, ja niin hän on tehnytkin. Miten paljon lapsen takia pitää kestää ja mitä hän mahtaa kestää...? Osoitamme kyllä molemmat hänelle rakkautemme ja pääsääntöisesti yritämme olla riitelemättä hänen kuultensa. Kertokaa kokemuksianne ja mielipiteitänne!
Vastaukset 3
Vanhimmat
Oman kokemuksen puolesta voin vain toivoa lapsen puolesta sitä, että saisitte liittonne toimivaksi ja kestäväksi..omien vanhempien ero teinivuosinani meinasi sekoittaa pään, sitten isä kuoli ja nuppi hajoo väkisinkn. Jos ette halua lapseanne 10-vuoden kuluttua hakevan paussilta lääke ja kalja höyryissä pois ja myöhemmin huume höyryissä niin koittakaa kestää! Esimerkkini oli tietty hieman karkea, mutta voi olla mahdollistakin, joten voimia ja jaksamista teidän perheeseen!!! Lapsenne on toki hieman nuorempi kun olin aikoinani, joten ei välttämättä ymmärrärrä mahdollista eroanne, joka sekin voi tulla myöhemmässä vaiheessa pintaan ja purkautua..lapsen pää ei kuitenkaan kestä pidemmänpäälle "vanhempien suukopua" joten ei liito voi väkisinkään toimia, vielä kerran VOIMIA!!!
En voi sanoa tilanteeseenne mitään kokemuksesta (alle 18 v naimisiin ja 25 v-hääpäivä viime vuonna), mutta mielipide mulla on silti.
Ensinnäkin täytyy miettiä tarkkaan, mitkä suhteessa on sellaisia asioita, joita tulee kaikesta huolimatta kaipaamaan, jos tiet eroavat. Moni sellainen, joka väittää, ettei tunne puolisoaan kohtaan yhtään mitään, on silti toisen uudelle äärettömän mustasukkainen. Mustasukkaisuus ei ilmeisesti teidän välillenne ilmesty, mutta kenties jotain muuta jäät kaipaamaan.
Toiseksi jollain tavoin täytyisi pystyä selvittämään itselleen täysin rehellisesti, että mikä meni pieleen, muuten sama seikka tulee mahdollisten uusien suhteitten ongelmaksi. Joka tapauksessa mikään suhde ei ole täydellinen. Aina on jotain, mikä ei ole hyvin. Elämä on sellaista.
Ihan sivullisena ja asiasta varsinaisesti mitään tietämättä, ajattelen että teidän olisi parasta lähteä eri teille. Parhaiten se kävisi niin, että puolisosi löytäisi uuden ihastuksen, siten ero voisi olla melko sopuisa, jos itse kestät sen todella.
Hyvä lapsen on olla ehjässä perheessä, mutta perhe ei ole ehjä, jos siinä on jatkuva ristiriita. Melko pienikin lapsi ymmärtää paljon enemmän, kuin vanhemmat osaavat kuvitella. Lapsi luulee helposti olevansa syy vanhempien ongelmiin. Korostan edelleen, etten tiedä, mutta ajattelen, että lapselle on parempi laiha sopu kuin lihava riita. Lapselle ei missään tapauksessa saisi "syöttää" kielteistä mielikuvaa toisesta vanhemmasta. Siinä sitä onkin elämää suurempi tehtävä kenelle tahansa.
Itse erosin täysin vastaavassa tilanteessa kun tyttäreni oli nelivuotias, itse olin 34. Itse sain tähän voimia vasta psykoterapian ja myöskin lääkityksen avulla, en usko että muuten olisi ollut voimia.
Lapselle on aina parempi kaksi rakastavaa ja turvallista kotia kuin yksi kireä ja riitaisa. Ahdistava ilmapiiri ei ole kenellekään hyväksi.
Nyt tyttäreni on onnellinen ja tasapainoinen 15-vuotias, urheilee ja pärjää loistavasti koulussa, kaveripiiri on läheinen ja viihtyy hyvin meilläkin. Tytär viettää isänsä kanssa vähintään joka toisen viikonlopun, ja minäkin tulen tytön isän kanssa loistavasti toimeen ihan kaverina.
Ratkaisu oli optimaalinen meidän kaikkien kannalta. Pari vuotta meni totutellessa, sähistiin isän kanssa toisillemme silloin tällöin, mutta loppujen lopuksi pahoittelin ainoastaan sitä etten tehnyt tätä ratkaisua jo paljon aikaisemmin.
Suosittelen.