Tuhositte mun elämän

"Luin juuri siitä miten positiivinen asenne pidentää ikää ja auttaa jopa taistelussa syöpää vastaan."

Eli positiivisuus edistää ylikansoittumista. Hienoa.

Ei ole olemassa tieteellistä näyttöä että positiivinen asenne auttaa syöpää vastaan!

http://www.tiede.fi/uutiset/uutinen.php?id=3107

"Toivo ei tapa syöpää
Potilaan tunnetila ei vaikuta syövän etenemiseen tai paranemiseen millään tavoin, ilmeni tuoreesta yhdysvaltalaistutkimuksesta.

Tutkija James Coyne kollegoineen Pennsylvanian yliopistosta tutki yli tuhat samankaltaista syöpää sairastavaa potilasta, joiden tunteita ja elämänlaatua kartoitettiin sairauden hoidon aikana.

Lähes kaksi kolmesta tutkimukseen osallistuneesta hävisi taistelunsa syövälle. Analyysi kuitenkin osoitti, ettei potilaan mielialalla ollut yhteyttä selviämiseen.

Tästä huolimatta Coynen mukaan optimistinen asenne on silti hyödyllinen, sillä se voi monin tavoin helpottaa potilaan oloa. Samasta syystä potilaalle tulee tarjota psykoterapiaa tai tukiryhmiä, jos hän näin haluaa.

Tulokset julkaisi Cancer verkkosivuillaan, ja niistä kertoi myös BBC."

Kyllä mä ainakin voisin sanoa tiettyjen ihmisten pilanneen mun elämän. Ne sahas kiusaamisellaan mun elämänköyden poikki ja lopulta tipahdin tänne sosiaalisten pelkojen ja alakuloiseen tyhjään, yksinäiseen maailmaan. Valmiiksi heikko ei paljon tarvinnut yhdessä vaiheessa traumoja ja ilkkumista kun ahdistus jo telkes mut kotiin teini-iässä. Vieläkin traumoja ja pelkoa. Enää en osaa sanoa niitä pelkoja ees sanoiksi, on vaan joku ahdistusmörkö joka vainoaa mua kokoajan. Luottamus ihmisiin pitäis rakentaa uudelleen ja kattoa löytäskö täällä pimeässä kolossa auringonpaistetta.

hfdhfdhfd kirjoitti:

Kyllä mä ainakin voisin sanoa tiettyjen ihmisten pilanneen mun elämän. Ne sahas kiusaamisellaan mun elämänköyden poikki ja lopulta tipahdin tänne sosiaalisten pelkojen ja alakuloiseen tyhjään, yksinäiseen maailmaan. Valmiiksi heikko ei paljon tarvinnut yhdessä vaiheessa traumoja ja ilkkumista kun ahdistus jo telkes mut kotiin teini-iässä. Vieläkin traumoja ja pelkoa. Enää en osaa sanoa niitä pelkoja ees sanoiksi, on vaan joku ahdistusmörkö joka vainoaa mua kokoajan. Luottamus ihmisiin pitäis rakentaa uudelleen ja kattoa löytäskö täällä pimeässä kolossa auringonpaistetta.

Sama täällä. Mitenkähän olisi elämäni suunta mennyt, jos vanhempani eivät olisi olleet alkoholisteja, välinpitämättömiä ja väkivaltaisia, koulussa en olisi kokenut sitä syrjimistä ja kiusaamista, kaverini vanhemmat eivät olisi katsoneet minua kuin halpaa makkaraa, enkä olisi erehtynyt ottamaan kiusaajaa myös puolisokseni...? Ei ole itsetuntoa, arvostusta näyttää niille ihmisille, että minä pärjään. En vaan pärjää, ja sillä se.

joku säälittävä kirjoitti:

Sama täällä. Mitenkähän olisi elämäni suunta mennyt, jos vanhempani eivät olisi olleet alkoholisteja, välinpitämättömiä ja väkivaltaisia, koulussa en olisi kokenut sitä syrjimistä ja kiusaamista, kaverini vanhemmat eivät olisi katsoneet minua kuin halpaa makkaraa, enkä olisi erehtynyt ottamaan kiusaajaa myös puolisokseni...? Ei ole itsetuntoa, arvostusta näyttää niille ihmisille, että minä pärjään. En vaan pärjää, ja sillä se.

Lakkaa märehtimästä ajatuksia jostain "niille näyttämisestä"! Ole itsellesi armollinen ja elä niiden pelimerkkien mukaan Omaa Elämääsi, jotka sinulle on suotu!

Ensiksi laske siunauksesi, kuten englanniksi sanotaan: Onko sinulla koti? Oletko fyysisesti vakavasti sairas? Tuletko taloudellisesti toimeen? Taidat huomata, ettei elämäsi aivan tuhoutunutta olekaan.

Mukavaa kevättä!

<3 <3 kirjoitti:

Lakkaa märehtimästä ajatuksia jostain "niille näyttämisestä"! Ole itsellesi armollinen ja elä niiden pelimerkkien mukaan Omaa Elämääsi, jotka sinulle on suotu!

Ensiksi laske siunauksesi, kuten englanniksi sanotaan: Onko sinulla koti? Oletko fyysisesti vakavasti sairas? Tuletko taloudellisesti toimeen? Taidat huomata, ettei elämäsi aivan tuhoutunutta olekaan.

Mukavaa kevättä!

Siinä sinulle lisää englantia. Minut kiusattiin henkisesti hajalle, pelkään ihmisiä nykyään enkä selviä edes tavallisesta arjesta. Muut ihmiset pilasivat minut, vanhempani aloittivat tämän paskan kaltoinkohdellessaan minua vauvana- teini-iässä puhkesi mielialahäiriö nimeltä rajatila. Minulla ei identiteettiä ollenkaan, ihmissuhteet ovat vaikeita, en edes tiedä koenko tunteitani oikeasti! Siinä ei paljoa asunnot tai liikuntakyky lohduta kun päässä on valloillaan helvetti...ja krooninen tyhjyys saa makaamaan lattialla sikiöasennossa. Joka vitun päivä.

Parasta on että tähän ei ole keksitty lääkitystä, koska ongelma on psyykeessä. Mutta eläkkeelle tms. ei pääse myöskään, ainakaan niin kauan kun ei aiheuta vaaraa muille ihmisille.

fu kirjoitti:

Siinä sinulle lisää englantia. Minut kiusattiin henkisesti hajalle, pelkään ihmisiä nykyään enkä selviä edes tavallisesta arjesta. Muut ihmiset pilasivat minut, vanhempani aloittivat tämän paskan kaltoinkohdellessaan minua vauvana- teini-iässä puhkesi mielialahäiriö nimeltä rajatila. Minulla ei identiteettiä ollenkaan, ihmissuhteet ovat vaikeita, en edes tiedä koenko tunteitani oikeasti! Siinä ei paljoa asunnot tai liikuntakyky lohduta kun päässä on valloillaan helvetti...ja krooninen tyhjyys saa makaamaan lattialla sikiöasennossa. Joka vitun päivä.

Parasta on että tähän ei ole keksitty lääkitystä, koska ongelma on psyykeessä. Mutta eläkkeelle tms. ei pääse myöskään, ainakaan niin kauan kun ei aiheuta vaaraa muille ihmisille.

Rajatila ei ole mielialahäiriö vaan yhtä kuin epävakaa persoonallisuushäiriö, ennen puhuttiin rajatilapsykoottisistakin.

Masennus on toissijainen oire ja seurausta häiriintyneestä persoonallisuudesta ja sen aiheuttamasta sopeutumattomuudesta.

Vauvaiän kaltoinkohtelulle tai muulle menneelle et voi mitään. Minkäköhän laista kohtelua vanhempasi ovat lapsuudessaan saaneet, kun eivät kyenneet sinua oikein hoitamaan? Ovatko isovanhempasikin ihan hirveitä ihmisiä?

fu kirjoitti:

Siinä sinulle lisää englantia. Minut kiusattiin henkisesti hajalle, pelkään ihmisiä nykyään enkä selviä edes tavallisesta arjesta. Muut ihmiset pilasivat minut, vanhempani aloittivat tämän paskan kaltoinkohdellessaan minua vauvana- teini-iässä puhkesi mielialahäiriö nimeltä rajatila. Minulla ei identiteettiä ollenkaan, ihmissuhteet ovat vaikeita, en edes tiedä koenko tunteitani oikeasti! Siinä ei paljoa asunnot tai liikuntakyky lohduta kun päässä on valloillaan helvetti...ja krooninen tyhjyys saa makaamaan lattialla sikiöasennossa. Joka vitun päivä.

Parasta on että tähän ei ole keksitty lääkitystä, koska ongelma on psyykeessä. Mutta eläkkeelle tms. ei pääse myöskään, ainakaan niin kauan kun ei aiheuta vaaraa muille ihmisille.

Minunkin isäni oli alkoholisti ja terrorisoi jatkuvasti perhettä, oli välillä psykoottinenkin. Vanhempani eivät kuitenkaan eronneet. Koko lapsuuteni olin hiljainen ja arka lapsi, mutta lapsuudessa koulu ja muu "lapsen elämä" olivat keskeisiä ja kannattelivat. Voin sanoa, että pärjäsin hyvin koulussa, vaikka läksyjen tekemisen kanssakin oli ongelmia isäni möykätessä umpihumalassa. Fyysinen väkivalta ei koskaan kohdistunut minuun, mutta uho ja uhkailu kylläkin.

Opiskeluiässä en saanut kontaktia opiskelutovereihin, olin aivan ehdottoman lukossa. Aloin vältellä opiskelua, lintsaamisesta ei voi akateemisessa vapaudessa puhua, mutta aloin mielessäni lykätä kurssien suorittamisia, jäädä parin hyppytunnin jälkeen kotiin, usein nukkumaan keskellä päivää, muistan, että olin valtavan väsynyt ja kotiin tulo tai jääminen tuntui helpotukelta. Masennuin yhä pahemmin ja vedin vain peiton korviin aamuisin, siellä olin sitten turvassa omassa pikku pesässä. Lopulta en pystynyt keskittymään opintoihin ollenkaan. Lukemisesta ei tullut kertakaikkiaan mitään, koska en ollut "mukana" lukiessani, saatoin lukea saman rivin tai kappaleen uudelleen ja uudelleen, koska en pystynyt keskittymään siihen, ajatukseni teki työtä jossain ihan muualla.

Jouduin, tai pääsin, lopulta psykiatriseen sairaalaan. Siitä toipumiseni oikeastaan alkoi. En vaatinut itseltäni mitään, vaan pikku hiljaa välivuoden jälkeen pystyin vähä vähältä palaamaan opintoihin, tarttumaan niihin. Se oli valtavan rakentavaa - huomata, että pystyy johonkin ja saa jotain aikaan!

Olen yhä masennusaltis, mutta pystyn kohtuullisen hyvin pärjäämään elämässä.

Kiusaajat harvemmin edes tajuavat tekojensa vakavuutta.. mikä kielii aika vahvasti emotionaalisen puolen kehittymättömyydestä ja myöskin sellaisen henkilön vajaavaisista älynlahjoista.
Olen itsekin ollut itsemurhan partaalla kiusaamisen takia. Omaan tuskaan käpertminen vain ei auta sinua itseäsi mitenkään. Käsittele asiat pois mielestäsi, hyväksy tapahtunut, anna anteeksi itsellesi jos tunnet syyllisyyttä siitä ettet osannut puolustautua tai jostain muusta. Jatka elämääsi. Älä enää pieraisekaan kiusaajien suuntaan, jätä heidät omaat arvoonsa. Selviydy ja tule onnelliseksi.