Mitä jos en rakastakkaan?

Et sinä siihen sairastu jos pidät huolen että saat riittävästi rasvahappoja erityisesti DHA, vitamiineja ja kivennäisaineita...lapsi imee niitä sinusta ja jos et pidä huolta niiden saannista voikin tulla tukalat oltavat...

Et kertonut, onko sinulla mielestäsi tällä hetkellä jo tunteita kohdussa olevaa vauvaa kohtaan. Itse muistan ainakin raskausajalta, että vaikkei vauvaa vielä ollut nähnytkään, niin sitä kohtaan oli jo tunteita, mm. halu "hoivata" masua, jutella tai laulaa masuasukille, iloa vauvanliikkeistä ja huolta jos vauva ei liikkunut sekä tietysti odottaminen ja vauvantarvikkeiden ym. laittaminen on merkki siitä, että välität lapsesta.

Jo se, että olet huolissasi jostain noin ikävästä, on mielestäni merkki siitä, että välität tulevasta lapsesta ja hänen hyvinvoinnistaan. Älä turhaan haaskaa aikaa moiseen murehtimiseen, kyllä sinä varmasti tunnet lasta kohtaan ja jos niin huonosti kävisi, saisit varmasti apua. Liika ajatteleminen ja murehtiminen on jossain tapauksessa turmiollista (tulee mieleen esim. ihmiset, jotka pelkäävät paniikinomaisesti veitsiä, koska pelkäävät tekevänsä niillä jotain pahaa, vain koska ovat kuulleet joitain kauhutarinoita, mutteivat kuitenkaan ole koskaan itse tehneet tai edes ajatelleet tekevänsä veitsellä mitään kamalaa... Ei sillä, että tilanne olis verrattavissa sinun tilanteeseen, mutta sanoakseni vain, että tällaisetkin ihmiset murehtivat ja ajattelevat asioita aivan turhaan aivan liian pitkälle...)

Joka on aivan normaalia raskaana ollessa. Synnytyksen jälkenen masennus on aina mahdollista, mutta se ei vähennä rakkauttasi lapseen, vaan olet masentunut ja itkuinen, mutta kun sitä jo etukäteen pelkäät voit esim miehellesi ja terveydenhoitajalle puhua, että seuraavat tilannetta synnytyksen jälkeen ja puuttuvat asiaan jos jotain ongelmia ilmenee. ( huom 90% naisita on ns. babyblues, synnytyksen jälkeen muutaman viikon, joka menee ohi ja ei kannata sekoittaa synnytyksen jälkeiseen masennukseen).
Ja niinkuin joku tuossa jo mainitsikin, kauhutarinat niin masentuneesta äidistä että tekisi jotain pahaa vauvalleen ovat jotakuinkin kaupunkilegendaa.
Varmasti tulet rakastamaan lastasi, ja masennus on hoidettavissa jos sellainen tulee. Nauti loppuodotuksestasi.

pelkäsin, että mitä jos se vauva ei tunnukaan omalle tai sitä ei rakastakaan, kun se syntyy. Juttelin kyllä kovasti mahalle ja odotin vauvaa, mutta silti sitä välillä mietti kaikenlaista. En kokenut olevani mikään höösääjälässyttäjä odottaja. Kun vauva syntyi, äitiydentunne ja suojeluvaisto kyllä heräsi heti, mutta sellainen suuri rakkaudentunne heräsi vasta muutamien viikkojen sisällä, kun tutustuin vauvaani. Jostain luin tai kuulin siihen aikaan vertauksen, että se vauvan syntymä on kuin vaihto-oppilas tulisi perheeseen. Se puhuu ihan eri kieltä ja hänellä on ihan omat tapansa, hän on jännittävä ja odotettu tuttavuus, mutta menee aikansa, ennenkuin kunnolla tutustutaan ja rakastutaan :) Kaikenlaiset kummalliset pelot ja ajatukset kuuluu asiaan ja on ihan normaalia, että n. 2kk ajan synnytyksestä on normaalia alakuloisempi ja itkuinen. Mutta jos elämä menee liian synkäksi eikä arjesta löydy enää mitään iloa niin sitten pitää osata hakea apua. Tai jos itse ei osaa niin valmenna sitä miestäsi tunnistamaan oireet jo etukäteen ja pyydä sanomaan sinulle jos niitä ilmenee :) Siinä hötäkässä voi olla vaikea itse tunnistaa, jos oikein pahasti masentuu. Itselläni meni juuri se parisen kuukautta jonkinlaisessa sumussa, kunnes yhtäkkiä kirkastui ja huomasi, että no minähän osaan ja ymmärrän jo tuota vauvaa. En kuitenkaan mielestäni sairastanut mitään masennusta, olin vain väsynyt ja normaalia herkemmässä tilassa ja niin kiinni vauvassa, että se hieman yllätti minut.

Mukavaa loppuodotusta! Voi vuosi sitten olin samassa tilanteessa, kuin sinä nyt ja nyt tuo iso iita tuossa touhuilee jo kovasti.

Oma lapsi voi tuntua heti synnytyksen jälkeen avaruusoliolta, vieras vieraasta maasta omine tapoineen - tuollainenko siellä on mahassa ollut 9 kuukautta, miten pitäisi hoitaa ja osata ymmärtää itkuja?

Mutta onneksi häneen tutustuu, ja mitä paremmin, sitä enemmän sitten rakastaakin! Minulla ainakin joka päivä vaan rakkaus kasvaa ja lapsi tuntuu omemmalta koko ajan, ja tätä on kestänyt jo useamman vuoden.

Kummasti vaan kun toisten lapsia katselee, niin se oma on aina kauniimpi ja fiksumpi ja ihanampi, vaikka ulkopuoliselle ei olisi tietenkään mitään eroa ja kaikki lapset ovat ihania. Ja onneksi jokainen lapsi on juuri omien vanhempiensa mielestä se kaikkein söpöin puklaava kaljupää... Välillä sitä oikein ihmettelee, että miten juuri meille, ihan tavallisille ihmisille, sattui se maailman paras lapsi syntymään! :)