Ajattelin jakaa tämän palstan lukijoiden kanssa oman paranemistarinan. Moniin syömishäiriöihin liittyy sairaalloinen urheilu, mutta minun kohdallani urheilu auttoi syömishäiriöön. Kärsin (diagnosoimattomasta) syömishäiriöstä noin 1,5 vuotta, mutta nyt vihdoin olen paranemassa!
Söin kerran päivässä, ja silloinkin aivan naurettavan vähän, lähinnä salaattia. Minua ahdisti kun ystäväni kutsuivat kylään, sillä tiesin joutuvani keksimään tekosyitä, miksen tahdo syödä tarjottuja herkkuja. Punnitsin itseni useammin kuin kerran päivässä. Kulutin mielettömiä määriä kofeiinipitoisia tuotteita, sillä niiden avulla sain "ylimääräiset" nesteet poistumaan kehostani.
Sitten minuun iski urheilukipinä. Aluksi jatkoin syömättömyyttäni ja urheilin; olennaisinta treenatessani oli nähdä kulutettujen kaloreiden määrä. Mutta sitten aloinkin nauttia oikeasti treenaamisesta. Minua useimmiten heikotti kuntosalilla niin, etten voinut treenata täysillä, joten aloin syödä jotakin pientä ennen treeniä, kuluttaisinhan syömäni kalorit salilla pois. Pikkuhiljaa olen alkanut sallia itseni syödä enemmän ja enemmän, sillä pystyn parempaan suoritukseen salilla jos olen syönyt.
Kropastani on tullut oikeasti kaunis. Olen edelleen hoikka, mutta olen saanut luiden päälle vähän lihaksia. En ole käynyt vaa'alla pitkiin aikoihin. Tiedän lukeman olevan entistä suurempi, mutta lihaksen tulo ei haittaa samalla tavalla kuin mitä "tavallinen" lihominen haittaisi ja inhottaisi minua. Toki olen varmasti muutenkin jonkin verran lihonut, mutta vatsani esimerkiksi näyttää nyt paremmalta kuin laihoimpinani aikoina, sillä se on litteä ja lihaksikas eikä "laihaläski".
Kiinnitän edelleen huomiota syömisiini enemmän kuin keskivertoihminen, mutta suurta edistystä on tapahtunut! En osta edelleenkään ikinä herkkuja, mutta enää en jätä kaverilleni menemättä sen takia, että joutuisin mahdollisesti syömään jotakin. Suuria määriä herkkuja en syö, mutta en enää kuvittele lihovani esimerkiksi yhdestä keksistä. Syön säännöllisesti ja terveellistä ruokaa, voin paremmin kuin aikoihin :)
Söin kerran päivässä, ja silloinkin aivan naurettavan vähän, lähinnä salaattia. Minua ahdisti kun ystäväni kutsuivat kylään, sillä tiesin joutuvani keksimään tekosyitä, miksen tahdo syödä tarjottuja herkkuja. Punnitsin itseni useammin kuin kerran päivässä. Kulutin mielettömiä määriä kofeiinipitoisia tuotteita, sillä niiden avulla sain "ylimääräiset" nesteet poistumaan kehostani.
Sitten minuun iski urheilukipinä. Aluksi jatkoin syömättömyyttäni ja urheilin; olennaisinta treenatessani oli nähdä kulutettujen kaloreiden määrä. Mutta sitten aloinkin nauttia oikeasti treenaamisesta. Minua useimmiten heikotti kuntosalilla niin, etten voinut treenata täysillä, joten aloin syödä jotakin pientä ennen treeniä, kuluttaisinhan syömäni kalorit salilla pois. Pikkuhiljaa olen alkanut sallia itseni syödä enemmän ja enemmän, sillä pystyn parempaan suoritukseen salilla jos olen syönyt.
Kropastani on tullut oikeasti kaunis. Olen edelleen hoikka, mutta olen saanut luiden päälle vähän lihaksia. En ole käynyt vaa'alla pitkiin aikoihin. Tiedän lukeman olevan entistä suurempi, mutta lihaksen tulo ei haittaa samalla tavalla kuin mitä "tavallinen" lihominen haittaisi ja inhottaisi minua. Toki olen varmasti muutenkin jonkin verran lihonut, mutta vatsani esimerkiksi näyttää nyt paremmalta kuin laihoimpinani aikoina, sillä se on litteä ja lihaksikas eikä "laihaläski".
Kiinnitän edelleen huomiota syömisiini enemmän kuin keskivertoihminen, mutta suurta edistystä on tapahtunut! En osta edelleenkään ikinä herkkuja, mutta enää en jätä kaverilleni menemättä sen takia, että joutuisin mahdollisesti syömään jotakin. Suuria määriä herkkuja en syö, mutta en enää kuvittele lihovani esimerkiksi yhdestä keksistä. Syön säännöllisesti ja terveellistä ruokaa, voin paremmin kuin aikoihin :)
Vastaukset 3
Vanhimmat
Olen keski-ikäinen mies.
Varmaan voisi sanoa, että urheilu pelasti minutkin. Kyse ei ollut syömishäiriöstä vaan mielenterveydestä. Minulla todettiin ensin vakava masennus ja sitten tapahtui jotain, jonka seurauksena sain pahan ahdistuksen. Pillereistä ei apua oikein ollut ja lääkäriystäväni ehdotti liikuntaa. Niin aloitin systemaattisen treenaamisen. Se muistutti alkuun kovasti syömishäiriöisen liikuntaa: sitä oli pakko tehdä, että sieti itseään, tätä elämää. Ja kun oikein rasitti itsensä, niin rauhaisa olo valtasi kehon joksikin aikaa.
Kaksi vuotta olen urheillut 5-6 kertaa viikossa. Minulle on tullut erinomainen kunto. Vartaloni on tullut rasvattomammaksi ja lihaksikkaammaksi. Ahdistukseni on kurissa eikä minulla ole enää samanlaista pakkoa liikkua, mutta se on jäänyt harrastukseksi. Se antaa järjestystä elämään, ei jää nurkkiin suremaan ja edelleen olo pitkän lenkin uuvuttamana tai lihakset punttisalitreenistä kivistävinä on rauhaisa.
Ehkä voisi sanoa, että liikunta on hyvä renki, mutta huono isäntä. Liikunta on varmaan ainoa hyvä asia syömishäiriöissä. Ravitnopuoli vaan pitäisi saada vastaamaan kulutusta.
"Liikunta on varmaan ainoa hyvä asia syömishäiriöissä."
Liikuntahan on terveellistä, mutta syömishäiriössä se ei ole hyvä missään mielessä. Itse liikuntapakosta kärsineenä tiedän, että se on helvetti. Pakko kävellä huonetta ympäri vähintään 12 tuntia päivässä, välillä tasajalkaa hyppien. Kaloreiden kulutus on ainoa asia mielessä.
Haluan kuitenkin muille samasta asiasta kärsiville kertoa, että siitä eroon pääseminen olikin aivan helppoa, kun vain uskalsi tehdä päätöksen.
Olen hyvin masentunut tällä hetkellä koska olen työtön.
Päivän täyttävät pakonomainen liikunta ja syömisen tarkkailu. Olen normaalipainoinen ja olen tiputtanut painoa nyt yhteensä 22 kiloa. Mutta painoindeksi 22.5 ei riitä, olen ottanut tavoitteeksi vielä 10 kilon laihtumisen. Haluan takaisin painoon jossa olin ennen bedin syntymistä. Rakastan ruokaa ja tuntuu että se on ainut iloni. Ruokailun vastapainoksi saatan liikkua päivittäin kaksi-kolmekin tuntia raskasta liikuntaa koska pelkään lihovani takaisin tai sitä ettei paino tipu. Keväämmällä olin toisessa ääripäässä, lähes syömättä. Yhtäkkiä keksin että saan syödä jos liikun ja huomasin että painohan todella tippuu, mutta ylikunnon rajoilla olen jatkuvasti. Syömisen sen jälkeen velvoite onkin kokoajan mielessä. Mietin vaan kokoajan miten saan kalorit poltettua ja varsinkin raskaan annoksen jälkeen ahdistun ellen rasita itseäni hirveällä määrällä liikuntaa.
Iltaisin minulla on hyvä olo liikuttuani itseni väsyksiin asti mutta onko tämä elämisen arvoista elämää? Ei. Onko liikunta auttanut masennukseeni? Ei. Liikunta on pelkkää suorittamista ja suorittajaihmisenä "punnitsen" arvoni liikunnan mukaan. Tämä on jotenkin niin sairasta mutta jotenkin selviän masennuksesta näillä rutiineilla päivästä toiseen. Pitäisi kai hakea apua tähän sisäiseen tyhjyyteen ja huonommuuden tunteeseen.