En tiedä onko tästä aiheesta jo skriivattu tänne jonkinlaista keskustelua, mutta olen sen verran laiska, etten jaksa ottaa selvää :).
Eli tiedostatteko mitään syytä sosiaalisille peloillenne? Muistatteko ensimmäisen ns. "sosiaalisen paniikin"?
Itselläni tämä ongelma alkoi siinä kolmannella luokalla. Muistan elävästi sen ryhmäesitelmän pidon, jossa en saanut kaverini käsialasta selvää. Menin paniikkiin luokan edessä, aloin änkyttää ja punastuin. Koin tilanteen erittäin nöyryyttäväksi ja oloani pahensi vielä se, että esitystä arvioitiin. "Ei tarvitse änkyttää", "***** oli ihan punainen". Nämä kommentit eivät unohdu mielestä, vaikka tuosta tilanteesta on jo lähes 10 vuotta aikaa. Tätä ennen en ollut koskaan ennen punastunut, tai ainakaan pahemmin tiedostanut tai miettinyt punastumistani. Tuon traumaattisen kokemuksen jälkeen taakse jäi rakas harrastus ja muutuin sosiaalisesta ja rohkeasta erittäin ahdistuneeksi ja syrjäänvetäytyväksi.
Pahin vaihe sosiaalisessa pelossani taisi olla 3 luokasta yläasteen loppuun, mutta kärsin edelleen peloista, onneksi hieman lievemmässä muodossa. Tuon tapauksen jälkeen saatoin punastua missä vain ilman syytä, se oli kuin paniikkikohtaus ilman muita oireita paitsi järkyttävää naamanpunoitusta. Se saattoi tulla kesken tunnin, jolloin menin vessaan itkemään. Se tuli automaattisesti, kun piti keskustella opettajien kanssa, jokaisessa esiintymisessä se oli pahimmillaan ja saatoin punastella myös perheenjäsenille.
Punastelun takia minulle kehittyi masennus ja paniikkihäiriö. Yläasteella ongelmani oli sen verran paha, etten uskaltanut mennä ruokalaan. Tietysti laihduin rajusti n. 25 kg. Ajattelinkin, että syömättömyydellä verenkierto voisi heikentyä ja en punastuisi niin helposti. Alin paino jossa olin oli 170/40 silti olin mielestäni punainen sika.
Nyt asiat ovat hieman paremmin. En punastu enää ns. ilman syytä esim. tilanteissa joissa kukaan ei kiinnitä minuun huomiota. Punastun kuitenkin joskus kassalla, lääkärissä, pojille ja useissa muissa tilanteissa. Onneksi punastumiseni ei ole enää niin rajua, mutta kulutan kovasti energiaa sen kontrolloimiseen. Esim. lääkärissä saatan jatkuvasti ajatella olenko punainen ja mitä lääkäri tästä ajattelee. Päälimmäisenä punastumis ongelmassani on se, että koen olevani huonompi ja arvottomampi kuin ne ihmiset, jotka eivät punastele. En kuitenkaan ajattele, että muut punastelevat ihmiset olisivat arvottomia. Ahdistun kylläkin jos joku muu punastuu, sillä se muistuttaa minua omasta ongelmastani ja saatan itsekin punastua.
Tavallaan olen alkanut hyväksyä punastumisen osaksi itseäni. Se tietysti juontaa juurensa psyykkisistä ongelmista ja siitä, että itsevarmuutta minulla ei ole nimeksikään. En ehkä koskaan pääse punastumisestani eroon, mutta aijon kuitenkin toimia niin, ettei se enää pahennu. Ehkä jonain päivänä unohdan sen kokonaan.
Ammattiapua en kylläkään ole koskaan rohjennut hakea.
Eli tiedostatteko mitään syytä sosiaalisille peloillenne? Muistatteko ensimmäisen ns. "sosiaalisen paniikin"?
Itselläni tämä ongelma alkoi siinä kolmannella luokalla. Muistan elävästi sen ryhmäesitelmän pidon, jossa en saanut kaverini käsialasta selvää. Menin paniikkiin luokan edessä, aloin änkyttää ja punastuin. Koin tilanteen erittäin nöyryyttäväksi ja oloani pahensi vielä se, että esitystä arvioitiin. "Ei tarvitse änkyttää", "***** oli ihan punainen". Nämä kommentit eivät unohdu mielestä, vaikka tuosta tilanteesta on jo lähes 10 vuotta aikaa. Tätä ennen en ollut koskaan ennen punastunut, tai ainakaan pahemmin tiedostanut tai miettinyt punastumistani. Tuon traumaattisen kokemuksen jälkeen taakse jäi rakas harrastus ja muutuin sosiaalisesta ja rohkeasta erittäin ahdistuneeksi ja syrjäänvetäytyväksi.
Pahin vaihe sosiaalisessa pelossani taisi olla 3 luokasta yläasteen loppuun, mutta kärsin edelleen peloista, onneksi hieman lievemmässä muodossa. Tuon tapauksen jälkeen saatoin punastua missä vain ilman syytä, se oli kuin paniikkikohtaus ilman muita oireita paitsi järkyttävää naamanpunoitusta. Se saattoi tulla kesken tunnin, jolloin menin vessaan itkemään. Se tuli automaattisesti, kun piti keskustella opettajien kanssa, jokaisessa esiintymisessä se oli pahimmillaan ja saatoin punastella myös perheenjäsenille.
Punastelun takia minulle kehittyi masennus ja paniikkihäiriö. Yläasteella ongelmani oli sen verran paha, etten uskaltanut mennä ruokalaan. Tietysti laihduin rajusti n. 25 kg. Ajattelinkin, että syömättömyydellä verenkierto voisi heikentyä ja en punastuisi niin helposti. Alin paino jossa olin oli 170/40 silti olin mielestäni punainen sika.
Nyt asiat ovat hieman paremmin. En punastu enää ns. ilman syytä esim. tilanteissa joissa kukaan ei kiinnitä minuun huomiota. Punastun kuitenkin joskus kassalla, lääkärissä, pojille ja useissa muissa tilanteissa. Onneksi punastumiseni ei ole enää niin rajua, mutta kulutan kovasti energiaa sen kontrolloimiseen. Esim. lääkärissä saatan jatkuvasti ajatella olenko punainen ja mitä lääkäri tästä ajattelee. Päälimmäisenä punastumis ongelmassani on se, että koen olevani huonompi ja arvottomampi kuin ne ihmiset, jotka eivät punastele. En kuitenkaan ajattele, että muut punastelevat ihmiset olisivat arvottomia. Ahdistun kylläkin jos joku muu punastuu, sillä se muistuttaa minua omasta ongelmastani ja saatan itsekin punastua.
Tavallaan olen alkanut hyväksyä punastumisen osaksi itseäni. Se tietysti juontaa juurensa psyykkisistä ongelmista ja siitä, että itsevarmuutta minulla ei ole nimeksikään. En ehkä koskaan pääse punastumisestani eroon, mutta aijon kuitenkin toimia niin, ettei se enää pahennu. Ehkä jonain päivänä unohdan sen kokonaan.
Ammattiapua en kylläkään ole koskaan rohjennut hakea.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Näin ihan offtopic että missä ajassa laihduit tuon 25 kiloa?
Moi!
Oli aika uskomatonta lukea tuota sinun kirjoitustasi, sillä se muistutti niin paljon omia kokemuksiani. Olemme ilmeisesti samaa ikäluokkaa, sillä myös minä olin kolmannella luokalla kymmenisen vuotta sitten. Tällä hetkellä olen siis 21 v nuori nainen, joka on pahimmillaan kärsinyt n. 7 vuotta erilaisista sosiaalisista tilanteista, ja etenkin niistä johtuvista fyysisistä oireista kuten punastumisesta.
Tiedän tasan tarkkaan miltä tuntuu punastella jatkuvasti ihmisten ilmoilla. Se on todella turhauttavaa ja masentavaa. Varsinkin kun siihen ei aina ole edes minkäänlaista syytä. Kyse ei ainakaan minun kohdallani ole niinkään ujoudesta vaan ehdottomasti olemattomasta itsetunnostani. Koen olevani kaikessa muita huonompi, eikä asiaa auta lainkaan tämänkaltaiset sosiaaliset ongelmat.
Nyt minulla on käytössä propral 40 mg, josta on ollut jonkin verran apua...Kaduttaa, etten ole aiemmin sitää tajunnut pyytää. Itsesäälissä olen vain ryvennyt monta monta vuotta.
Olen todella huono kirjoittamaan pitkää tekstiä, vaikka mielessäni pyöriikin tuhansia asioita, joita haluaisin jakaa kanssasi! En vain osaa pukea niitä sanoiksi. Joten, jos vain haluat niin mielelläni vaihtaisin tuntemuksia sinun kanssa näistä asioista. Jospa vaikka osaisit kysellä, niin vastaaminen ei tuota ongelmaa!