Herraviha ja työläiskauna
Kirjoittanut Kolumnisti Aarno Laitinen
Olin joskus koulu- ja opiskeluaikoina töissä rakennuksilla, tehtaissa ja satamissa tienaamassa opintorahaa. Kun laivan ruumassa lapioi helteellä tai pakkasella suolaa, nostelee raskaita ja liukkaita naudan vuotia tai kantaa 50-kiloisia kahvisäkkejä, oli päivän jälkeen niin uupunut, että nukahti kylpyammeeseen kourat jäykistyneinä.
Silloin ymmärsi, että kannattaa opiskella vaikka kuinka turhia asioita, jos sillä pääsee pois satamajätkän tai rakennusduunarin uralta. Kyllä herrana on paljon helpompaa elää kevyissä ja lämpimissä sisätöissä, kun palkkakin on parempi.
Siksi tuntuu loukkaavalta kuunnella kokoomuksen kansanedustajien halveksivia puheita satamalakosta ja lakkojen kieltämisestä lailla. Samat porvarit puolustavat innokkaasti aateveljiensä ja -sisartensa lakkoja, ja mediakin tukee aina innokkaasti sairaanhoitajien tai poliisien työtaisteluita.
Suomi on ollut pitkään perinteinen herravihan maa. Väinö Linna kuvasi etevästi kirjoissaan suomalaista herravihaa. Mutta tämän päivän kirjallisuus ei ole löytänyt tulkitsijaa uudelle ilmiölle, herrasväen työläiskaunalle.
Vanhat sivistysporvarit ovat kuolleet sukupuuttoon, ja tilalle ovat tulleet kokoomuslaiset kauppakamarinulikat, joille itsekkyys ja ahneus ovat kantavia aatteita. Kun yrittäjät ja heidän ylläpitämänsä säätiöt rahoittavat nuoria kokoomuspoliitikkoja, näiden on laulettava ahneiden liikemiesten lauluja.
Harvoin näkee niin iljettävää ja yksipuolista työnantajien edustajaa kuin satamalakon aikana oli alan työnantajaliiton johtaja. Työnantajat kehtasivat valehdella räikeästi esimerkiksi metsäteollisuuden menetykset paljon suuremmiksi kuin alan tuotannon arvo on. Lisäksi säästöpuolelle tulivat palkat, raaka-aineet ja kuljetuskustannukset.
Kokoomuksen kansanedustajatkin valittavat ammattiliittojen verovapaista jäsenmaksuista unohtaen, että yhtä vähennyskelpoisia ovat työnantajien jäsenmaksut, joilla rahoitetaan vain porvarien vaalikampanjat.
Nyt vaaditaan jo lakeja lakkojen kieltämiseksi ja perustetaan rikkurikaarteja. Tuntuu kuin Suomi olisi palaamassa 20-luvulle, jolloin työrauhaa olivat turvaamassa suojeluskunnat, Lapuan liike ja rikkurijärjestöt.
Kieltämättä maassa on tyhmiä lakkoja. Ne eivät kestä pitkään. Niiden aikana metsäteollisuus tyhjentää ulkomaiset varastonsa ja täyttää ne nopeasti lakon jälkeen. Lakkojen aiheuttamia vahinkoja liioitellaan valtavasti.
Itsekin muistan vain kaksi tapausta, kun lakko on haitannut elämääni. Toisella kerralla myöhästyin parturista, kun Jorma Reini katkaisi sähköt eikä herätyskello soinut. Kerran oli Alkon korpilakko, ja seisoimme Tauno Palon kanssa toiveikkaina Dagmarinkadun viinakaupan oven takana, mutta se pysyi kiinni. Ohikulkevien raittiusihmisten ilmeistä näkyi aito vahingonilo.
Jotenkin ymmärtää, että Töölön puuteripyllyt, kokoomuslaiset seurapiirihanhet ja ahneet pienyrittäjät inhoavat työläisiä, mutta kun koko kansan edustajiksi valitut kokoomuslaiset kauppakamarinulikat Arto Satonen, Timo Heinonen, Petteri Orpo ja sen sellaiset pursuavat työläiskaunaa, he voisivat lakkokieltohankkeittensa sijasta mennä satamiin rikkureiksi lapioimaan suolaa. He ovat tutustuneet hien hajuun vain kuntosalilla, Lapin hangilla tai Sulkavan soudussa.
Kotkalaisille pikkuporvareille kkannattaa olla kateellinen näille SATAMAJÄTKILLE.
Puuteriperseet nytkytti nurkissaan kun satamamies tappeli elannostaan.
Kirjoittanut Kolumnisti Aarno Laitinen
Olin joskus koulu- ja opiskeluaikoina töissä rakennuksilla, tehtaissa ja satamissa tienaamassa opintorahaa. Kun laivan ruumassa lapioi helteellä tai pakkasella suolaa, nostelee raskaita ja liukkaita naudan vuotia tai kantaa 50-kiloisia kahvisäkkejä, oli päivän jälkeen niin uupunut, että nukahti kylpyammeeseen kourat jäykistyneinä.
Silloin ymmärsi, että kannattaa opiskella vaikka kuinka turhia asioita, jos sillä pääsee pois satamajätkän tai rakennusduunarin uralta. Kyllä herrana on paljon helpompaa elää kevyissä ja lämpimissä sisätöissä, kun palkkakin on parempi.
Siksi tuntuu loukkaavalta kuunnella kokoomuksen kansanedustajien halveksivia puheita satamalakosta ja lakkojen kieltämisestä lailla. Samat porvarit puolustavat innokkaasti aateveljiensä ja -sisartensa lakkoja, ja mediakin tukee aina innokkaasti sairaanhoitajien tai poliisien työtaisteluita.
Suomi on ollut pitkään perinteinen herravihan maa. Väinö Linna kuvasi etevästi kirjoissaan suomalaista herravihaa. Mutta tämän päivän kirjallisuus ei ole löytänyt tulkitsijaa uudelle ilmiölle, herrasväen työläiskaunalle.
Vanhat sivistysporvarit ovat kuolleet sukupuuttoon, ja tilalle ovat tulleet kokoomuslaiset kauppakamarinulikat, joille itsekkyys ja ahneus ovat kantavia aatteita. Kun yrittäjät ja heidän ylläpitämänsä säätiöt rahoittavat nuoria kokoomuspoliitikkoja, näiden on laulettava ahneiden liikemiesten lauluja.
Harvoin näkee niin iljettävää ja yksipuolista työnantajien edustajaa kuin satamalakon aikana oli alan työnantajaliiton johtaja. Työnantajat kehtasivat valehdella räikeästi esimerkiksi metsäteollisuuden menetykset paljon suuremmiksi kuin alan tuotannon arvo on. Lisäksi säästöpuolelle tulivat palkat, raaka-aineet ja kuljetuskustannukset.
Kokoomuksen kansanedustajatkin valittavat ammattiliittojen verovapaista jäsenmaksuista unohtaen, että yhtä vähennyskelpoisia ovat työnantajien jäsenmaksut, joilla rahoitetaan vain porvarien vaalikampanjat.
Nyt vaaditaan jo lakeja lakkojen kieltämiseksi ja perustetaan rikkurikaarteja. Tuntuu kuin Suomi olisi palaamassa 20-luvulle, jolloin työrauhaa olivat turvaamassa suojeluskunnat, Lapuan liike ja rikkurijärjestöt.
Kieltämättä maassa on tyhmiä lakkoja. Ne eivät kestä pitkään. Niiden aikana metsäteollisuus tyhjentää ulkomaiset varastonsa ja täyttää ne nopeasti lakon jälkeen. Lakkojen aiheuttamia vahinkoja liioitellaan valtavasti.
Itsekin muistan vain kaksi tapausta, kun lakko on haitannut elämääni. Toisella kerralla myöhästyin parturista, kun Jorma Reini katkaisi sähköt eikä herätyskello soinut. Kerran oli Alkon korpilakko, ja seisoimme Tauno Palon kanssa toiveikkaina Dagmarinkadun viinakaupan oven takana, mutta se pysyi kiinni. Ohikulkevien raittiusihmisten ilmeistä näkyi aito vahingonilo.
Jotenkin ymmärtää, että Töölön puuteripyllyt, kokoomuslaiset seurapiirihanhet ja ahneet pienyrittäjät inhoavat työläisiä, mutta kun koko kansan edustajiksi valitut kokoomuslaiset kauppakamarinulikat Arto Satonen, Timo Heinonen, Petteri Orpo ja sen sellaiset pursuavat työläiskaunaa, he voisivat lakkokieltohankkeittensa sijasta mennä satamiin rikkureiksi lapioimaan suolaa. He ovat tutustuneet hien hajuun vain kuntosalilla, Lapin hangilla tai Sulkavan soudussa.
Kotkalaisille pikkuporvareille kkannattaa olla kateellinen näille SATAMAJÄTKILLE.
Puuteriperseet nytkytti nurkissaan kun satamamies tappeli elannostaan.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Olipa kerrankin asiaa tällä palstalla.
Kylähullujen puolue
Lauantai 10.2.2007 klo 01.58
Harvassa puolueessa puheenjohtajalla ja kentällä on niin räikeä ristiriita kuin perussuomalaisilla. Puheenjohtaja Timo Soini on älykäs ja osaava poliitikko, kun taas jäsenet ovat hurahtaneita kylähulluja. Näiden jäsenten rohkeutta voi silti ihailla, sillä kukapa muu kuin kylähullu uskaltaisi ryhtyä vastustamaan Kepua sen valta-alueilla peräkylissä, koska se tietää syrjintää, boikottia ja kaikenlaista kiusantekoa.
Suomen maaseudun puolueen raunioille syntynyt perussuomalaisten puolue on hyödyllinen monella tapaa. Se kanavoi vaarattomalla tavalla kärttyisän kansan EU-kaunan, muukalaispelon, herravihan ja vieraiden vaikutteiden protestoinnin. Perussuomalaisten johto on eräänlainen painekorkki, joka annostelee näitä typeryyksiä rajoitetusti ulos.
Viime eduskuntavaaleissa kansan paineet pääsivät purkautumaan Helsingin itäisissä kaupunginosissa. Taksikuskit, vanginvartijat, poliisit, tullivartijat ja monet pienipalkkaiset ja katkeroituneet virkamiehet protestoivat äänestämällä Tony Halmetta. Taksikuskeja kiukutti, kun he toivat ilta illan jälkeen kunnan sosiaalielättejä korttelikapakasta kotiin. Poliisit ja vanginvartijat eivät nielleet sitä, että he maksoivat kalliita hintoja pienistä omistusasunnoistaan, kun afrikkalaiset maahanmuuttajat asuivat ilmaiseksi suurissa lukaaleissaan. Niille 16 000 Tony Halmeen äänestäjälle täytyi olla pettymys, että heidän ehdokkaansa sortui viinaan, ammuskeluun, rattijuoppouteen ja kaikenlaiseen törttöilyyn ja siirtyy nyt valtion elätiksi ennenaikaisella eläkkeellä.
Perussuomalaiset on jonkinlainen unohdetun kansan kuumemittari, joka nousee heti jos se näkee ympärillään epäoikeudenmukaisuutta. Sen äänestäjät ovat pienipalkkaisia, ehkä sivuraiteella ilman toiveita paremmasta tulevaisuudesta, he eivät siedä laiskuutta ja yhteiskunnan siivellä elämistä. Olen tavannut yli 80-vuotiaita vanhavennamolais-perussuomalaisia, jotka vieläkin pyörittävät pikku yrityksiä ja verstaita tai käyvät aamupimeässä ja pakkasella pystyttämässä torikojunsa, jossa myydään jotakin rihkamaa.
Smp:n ydinjoukkona olivat itsenäiset pienviljelijät, koska heille eivät mahtavat kepulaisisännät mahtaneet mitään. Mutta EU ja maatalouden rationalisointi on tappanut pientilat, ja perussuomalaisten vanhin ydinjoukkokin on jo haudassa. Mutta sen verran perussuomalaisia Itä- ja Pohjois-Suomen pitkien kalsonkien metsäalueille on jäänyt, että perussuomalaiset pystyvät monin tavoin tekemään pientä kiusaa Kepun ylivallalle. Noilla alueillahan ei kokoomuksella ja demareilla ole mitään vaikutusvaltaa, sillä siellä ovat kepulaisia papit, poliisit, tuomarit, taksikuskit ja kunnanherrat.
Kepun kaupunkilaiskauna syntyy juuri siitä, ettei sen elinalueilla ole juuri muita kuin kepulaisia. Helsinkiin muuttaneiden ammattikepulaisten on vieläkin mahdoton käsittää, mikseivät syntyperäiset kaupunkilaiset ole kepulaisia tai miten Helsingin media ei palvo Ilkan, Keskisuomalaisen, Lallin, Kainuun Sanomien, Pohjolan Sanomien tai maakuntaradioiden tavoin kepulaisia.
Ikipäivänä ei tulisi mieleenkään äänestää perussuomalaisten kylähulluja eduskuntaan, mutta on puolueella jokin oikeutus, jos se hieman horjuttaa Kepun ylivaltaa ja -mielisyyttä. Perussuomalaisten äänet voivat viedä Kepulta sen verran ääniä, että se ei ole vaalin jälkeen suurin eikä pääministeripuolue.
AARNO LAITINEN
kakka