Minulla pakkoajatukset alkoivat jo pienenä. Viisi vuotiaana jo sanoin äidille, että haluaisin että kaikki kuolevat. Että olisin ainut ihminen maailmassa. Myöhemmin tämä jäi pois ja aloin ajatella samaa läheisistäni. Ajattelin, että haluaisin tappaa äidin tai itseni, vaikken koskaan voisi tehdä mitään sellaista.
Minut laitettiin psykologille, joka auttoi ja olin jonkin aikaa oireeton. Jossakin vaiheessa ajatukset kuitenkin alkoivat uudestaan ja minut laitettiin psykologille uudestaan. Sain lääkkeet yläasteella (Sertralin Hexal) ja ne auttoivat. Kun aloin yläasteella seurustella, ajatuksia ei ollut. Jossakin vaiheessa (olen nyt lukiossa) ne ovat kuitenkin alkaneet uudestaan. Enää ei ole tappamisajatuksia niin paljon, mutta olen alkanut ajattelemaan kaikkea muuta. Esimerkiksi tunnen syyllisyyttä siitä, mitä olen tehnyt ennen kuin aloin seurustelemaan poikaystäväni kanssa. Pelkään, että entä jos olen tehnyt sitä ja tätä? Entä jos olen seurustellessamme tehnyt jotakin mikä loukkaisi poikaystävääni? Olen myös alkanut ajatella, että poikaystävässäni olisi muka jotakin vikaa, välillä hän on mukamas ruma tai muuta, vaikka hän on oikeasti mahdottoman suloinen. Olen myös alkanut ajatella, että haluaisin muka harrastaa seksiä jonkun muun kuin poikaystäväni kanssa, vaikken todellakaan haluaisi. Seksuaalisia ajatuksia on liittynyt myös pikkuveljeeni ja isäpuoleeni ja olen kuvitellut, että minua alkaa "haluttaa" kun ajattelen heitä. Nämä ajatukset ällöttävät minua, ihan syystäkin.
Minulla on myös sellainen ongelma, että jos äitini sanoo jotakin vaikkapa poikaystävästäni (esim. että tämä on hiljainen), minun on pakko kertoa siitä poikaystävälleni, koska muuten en pysty olla normaali hänen seurassaan, vaan asia painaa mieltäni. Myös mietteet "entä jos olen tehnyt sitä ja tätä" minun on pakko kertoa. Kun kerron äitini sanomisia, alan katumaan sitä ja minulle tulee siitä huono omatunto. Näin syntyy kierre, kun pitää kertoa siitä äidille, että olen kertonut hänen juttujaan eteenpäin.
Ollessani lomamatkalla perheeni ja poikaystäväni kanssa, minulle tuli päähäni ajatus, että entä jos en rakastakkaan poikaystävääni enää? Muutama viikko oli TODELLA raskas, kun mietin kysymystä kokoajan päässäni. Pahinta tässä on, että joudun kertomaan kaiken aina poikaystävälleni, sillä muuten mietin asiaa kaiken aikaa ja se painaa mieltäni. Välillä myös kuvittelen, että olisin mukamas ihastunut johonkin toiseen. Tämä on minulle raskasta, kuten myös poikaystävälleni. Nyt on kyllä jo parempi olo, kun lääkkeen annosmäärää lisättiin hiukan, mutta ajatukset painavat silti mieltäni. Tuntuu kuin päässäni pitäisi aina olla jotakin, enkä koskaan osaa ajatella mitään iloista. Itken aina poikaystävälleni sitä, kuinka kamala olen. Toivon että ajatukset helpottaisivat ja voisin elää elämääni onnellisena :) Noh, kunhan kesä tulee, uskon että kaikki on paremmin! Tsemppiä kaikille pakko-oireista kärsiville ja hyvää kevättä. Kiitos jos jaksoit lukea :)
Minut laitettiin psykologille, joka auttoi ja olin jonkin aikaa oireeton. Jossakin vaiheessa ajatukset kuitenkin alkoivat uudestaan ja minut laitettiin psykologille uudestaan. Sain lääkkeet yläasteella (Sertralin Hexal) ja ne auttoivat. Kun aloin yläasteella seurustella, ajatuksia ei ollut. Jossakin vaiheessa (olen nyt lukiossa) ne ovat kuitenkin alkaneet uudestaan. Enää ei ole tappamisajatuksia niin paljon, mutta olen alkanut ajattelemaan kaikkea muuta. Esimerkiksi tunnen syyllisyyttä siitä, mitä olen tehnyt ennen kuin aloin seurustelemaan poikaystäväni kanssa. Pelkään, että entä jos olen tehnyt sitä ja tätä? Entä jos olen seurustellessamme tehnyt jotakin mikä loukkaisi poikaystävääni? Olen myös alkanut ajatella, että poikaystävässäni olisi muka jotakin vikaa, välillä hän on mukamas ruma tai muuta, vaikka hän on oikeasti mahdottoman suloinen. Olen myös alkanut ajatella, että haluaisin muka harrastaa seksiä jonkun muun kuin poikaystäväni kanssa, vaikken todellakaan haluaisi. Seksuaalisia ajatuksia on liittynyt myös pikkuveljeeni ja isäpuoleeni ja olen kuvitellut, että minua alkaa "haluttaa" kun ajattelen heitä. Nämä ajatukset ällöttävät minua, ihan syystäkin.
Minulla on myös sellainen ongelma, että jos äitini sanoo jotakin vaikkapa poikaystävästäni (esim. että tämä on hiljainen), minun on pakko kertoa siitä poikaystävälleni, koska muuten en pysty olla normaali hänen seurassaan, vaan asia painaa mieltäni. Myös mietteet "entä jos olen tehnyt sitä ja tätä" minun on pakko kertoa. Kun kerron äitini sanomisia, alan katumaan sitä ja minulle tulee siitä huono omatunto. Näin syntyy kierre, kun pitää kertoa siitä äidille, että olen kertonut hänen juttujaan eteenpäin.
Ollessani lomamatkalla perheeni ja poikaystäväni kanssa, minulle tuli päähäni ajatus, että entä jos en rakastakkaan poikaystävääni enää? Muutama viikko oli TODELLA raskas, kun mietin kysymystä kokoajan päässäni. Pahinta tässä on, että joudun kertomaan kaiken aina poikaystävälleni, sillä muuten mietin asiaa kaiken aikaa ja se painaa mieltäni. Välillä myös kuvittelen, että olisin mukamas ihastunut johonkin toiseen. Tämä on minulle raskasta, kuten myös poikaystävälleni. Nyt on kyllä jo parempi olo, kun lääkkeen annosmäärää lisättiin hiukan, mutta ajatukset painavat silti mieltäni. Tuntuu kuin päässäni pitäisi aina olla jotakin, enkä koskaan osaa ajatella mitään iloista. Itken aina poikaystävälleni sitä, kuinka kamala olen. Toivon että ajatukset helpottaisivat ja voisin elää elämääni onnellisena :) Noh, kunhan kesä tulee, uskon että kaikki on paremmin! Tsemppiä kaikille pakko-oireista kärsiville ja hyvää kevättä. Kiitos jos jaksoit lukea :)
Vastaukset 2
Vanhimmat
Jos puhun vaikkapa jollekkin pojalle tai kävelen jonkun pojan ohi, kuvittelen heti että olen tehnyt jotain väärää tai mukamas flirttaillut tälle.
Niin ja lisään vielä, että välillä on niin paha olla, jos ei saa kerrottua ajatuksia kelleen, että rinnasta ihan painaa, kun ahdistaa niin kovasti. Multa saa kysyä, vastaan kyllä :)
Terve, en osaa muuta sanoa kuin että jokseenkin tuttua on tuo pakkoajatusten pomppailu. Olen joskus aiemmin jonkun viestin tälle palstalle kirjoittanutkin ja kertonut omista piirteistä. Mulla on häiriö sellanen että se välillä nousee pintaan, välillä pysyy poissa. Omalla kohdallani olen tajunnut sen että kyse on pelosta, siis pelkään näitä älyttömiä ajatuksia ja sitten tuotan ja suollan mitä monimutkaisempia ajatuskuvioita, tabuja ym. ja ahdistun sitten niistä. Ehkä on kyse siitä että yritän hallita sitä pelkoa ekaksi tuottamalla hulluja ajatuksia ja sitten pyrkimällä niitä tukahduttamaan. Syyllisyyden tunne on kans yksi sellainen seuralainen mikä aiheutuu näistä ajatuksista. Tajuan kyllä tän häiriön syntyhistorian omalla kohdalla ja mm että liika vaativuus itseäni kohtaan on yksi tekijä tässä taustalla.
Mutta se tukahduttaminen ei auta, joten joskus olen saanut apua siitä että olen vaan antanut ajatusten tulla tai jopa ajattelen tarkoituksella näitä. Näin siis oireet ovat joskus helpottuneet tällä tavalla. Lääkitys lienee myös auttanut näihin oireisiin, syönt ällä hetkellä unettomuuteen Remeronia ja huomasin että lääke soveltuu myös pakko-oireiden hoitoon. Mulle sopii hyvin.