Mietin pitkään, kirjoitanko parisuhdepalstalle vai mielenterveysosastolle. Tänne tämä kuitenkin ehkä enemmän kuuluu tai täällä varmaan on enemmän ihmisiä, jotka tajuavat mistä on kyse.
Parisuhteemme on suurissa vaikeuksissa, koska mieheni GAD (ahdistuneisuushäriö) on pahentunut. Hän on aina ollut jossain määrin neuroottinen ja helposti ahdistuva. Mukana on masennustaipumustakin. Itselläni on ollut vakava masennus, mutta tällä hetkellä lääkitys on kunnossa ja elämä sujuu ihan kohtuullisen hyvin.
Parisuhteemme suurin kompastuskivi on aina ollut erilaiset siisteyskäsityksemme. Minä olen huolimaton ja huoleton, jätän vaatteita tuoleille ja joskus lattiallekin, en edes huomaa pikku epäjärjestystä, harrastan kaikenlaisia juttuja, joissa tulee ainakin hetkellisesti sotkua (maalaan, askartelen). En nyt kuitenkaan sikolätissä asu, siistiä pitää olla, mutta järjestyksellä ei niin väliä.( Masennuksen joskus syvetessä järjestyskin repsahtaa tietenkin) Mieheni taas viihtyisi steriilissä kodissa - pinnat kiiltää, kirjat viivasuorassa, vaatteet viikattuina kaapissaan. Ja kaikki järjestyksestä poikkeava aiheuttaa ja syventää ahdistusta.
Joskus uskoin, että hän voisi siedättyä kestämään normaalia epäjärjestystä, ja hetken siltä näyttikin. Nyt kuitenkin ahdistuksen pahennuttua muista syistä on taas noussut esille tämä vanha kiistakapula. Hänen mielestään emme voi asua yhdessä kun olemme näin erilaisia.
Ymmärrän, että ei hän ilkeyttään ahdistu. Mutta minä en voi rajoittua elämään täydellisen siististi hänen takiaan. Pelkään, että tässä kohdassa pinnistely ja hänen normiensa mukaan eläminen vain vahvistaa neuroottista käytöstä? Olen kyllä yrittänyt, mutta kun minulla ei ole sitä samaa "tutkaa" kuin hänellä, niin pitää koko ajan erikseen muistaa laittaa paikat "oikein", enkä etenkään kiireessä ja väsyneenä pysty siihen. Nyt kun hän on ollut ahdistunut ja masentunut hän ei osallistu itse kodin siivoamiseen ja kunnossapitoon mitenkään. En todellakaan kykene yksin skarppaamaan niin paljon, että saisin kämpän pidettyä hypersiistinä. Pyyhin ne pinnat kerran viikossa, en vaan jaksa joka päivä. Tuntuu joskus epäreilulta.
Kohta kymmenen vuotta on kuitenkin yhdessä pystytty olemaan ja omasta puolestani voin sanoa, että onnellisesti. Sain nyt kuitenkin sen käsityksen, että hän on kärsinyt koko ajan hiljaa. :(
Voisiko joku, jolla on siisteyden suhteen hyvin tiukat rajat, kertoa kuinka paljon minun pitäisi muuttua pitääkseni mieheni? Voiko siisteys/järjestysneuroosista parantua?
Parisuhteemme on suurissa vaikeuksissa, koska mieheni GAD (ahdistuneisuushäriö) on pahentunut. Hän on aina ollut jossain määrin neuroottinen ja helposti ahdistuva. Mukana on masennustaipumustakin. Itselläni on ollut vakava masennus, mutta tällä hetkellä lääkitys on kunnossa ja elämä sujuu ihan kohtuullisen hyvin.
Parisuhteemme suurin kompastuskivi on aina ollut erilaiset siisteyskäsityksemme. Minä olen huolimaton ja huoleton, jätän vaatteita tuoleille ja joskus lattiallekin, en edes huomaa pikku epäjärjestystä, harrastan kaikenlaisia juttuja, joissa tulee ainakin hetkellisesti sotkua (maalaan, askartelen). En nyt kuitenkaan sikolätissä asu, siistiä pitää olla, mutta järjestyksellä ei niin väliä.( Masennuksen joskus syvetessä järjestyskin repsahtaa tietenkin) Mieheni taas viihtyisi steriilissä kodissa - pinnat kiiltää, kirjat viivasuorassa, vaatteet viikattuina kaapissaan. Ja kaikki järjestyksestä poikkeava aiheuttaa ja syventää ahdistusta.
Joskus uskoin, että hän voisi siedättyä kestämään normaalia epäjärjestystä, ja hetken siltä näyttikin. Nyt kuitenkin ahdistuksen pahennuttua muista syistä on taas noussut esille tämä vanha kiistakapula. Hänen mielestään emme voi asua yhdessä kun olemme näin erilaisia.
Ymmärrän, että ei hän ilkeyttään ahdistu. Mutta minä en voi rajoittua elämään täydellisen siististi hänen takiaan. Pelkään, että tässä kohdassa pinnistely ja hänen normiensa mukaan eläminen vain vahvistaa neuroottista käytöstä? Olen kyllä yrittänyt, mutta kun minulla ei ole sitä samaa "tutkaa" kuin hänellä, niin pitää koko ajan erikseen muistaa laittaa paikat "oikein", enkä etenkään kiireessä ja väsyneenä pysty siihen. Nyt kun hän on ollut ahdistunut ja masentunut hän ei osallistu itse kodin siivoamiseen ja kunnossapitoon mitenkään. En todellakaan kykene yksin skarppaamaan niin paljon, että saisin kämpän pidettyä hypersiistinä. Pyyhin ne pinnat kerran viikossa, en vaan jaksa joka päivä. Tuntuu joskus epäreilulta.
Kohta kymmenen vuotta on kuitenkin yhdessä pystytty olemaan ja omasta puolestani voin sanoa, että onnellisesti. Sain nyt kuitenkin sen käsityksen, että hän on kärsinyt koko ajan hiljaa. :(
Voisiko joku, jolla on siisteyden suhteen hyvin tiukat rajat, kertoa kuinka paljon minun pitäisi muuttua pitääkseni mieheni? Voiko siisteys/järjestysneuroosista parantua?
Vastaukset 5
Vanhimmat
ahdistus ja sinun huono mieliala johtuvat?
Mukana varmaan molemmilla paljon genetiikkaa. Minulla on suvussani masennusta, mm. mummoni joutui useampaan otteeseen sairaalaan toipumaan pahimmista episodeista. Masennus alkoi oireilla yli kaksikymppisenä vaikean elämäntilanteen seurauksena ja on jatkunut viimeiset viisitoista vuotta eri asteisena - aivokemia ei ole stabiloitunut. Erityisesti talvella on vaikeaa. Mutta tosiaan lääkkeillä huomattavan hyvin hallinnassa - esim. työkyky säilyy läpi vuoden, vaikka keskitalvella ei sitten sen työpäivän jälkeen jaksa paljon muuta tehdäkään.
Miehen äiti taas oli poikansa lailla suuri siisteysintoilija ja herkästi ahdistuva ihminen. Jonkinlaista ympäristön hallitsemistahan tuossa järjestelyinnossa haetaan - hallinnan tunne lievittää ahdistusta. Äidin kuoltua viitisen vuotta sitten miehen ahdistus jotenkin pääsi ihan käsistä. Työnsä on hyvin stressaavaa ja vaativaa ja valitettavasti hän koettaa stressiä lievittää alkoholilla, joka ei luonnollisesti asioita paranna. Äidin kuoleman jälkeen miehen terveys on fyysisestikin mennyt alaspäin - on lihonut erityisesti vatsan seudulta ja lakannut liikkumasta, saa jokaisen taudin, mitä liikkeellä on, kärsii kivuista ja säryistä ja unettomuudesta, ei kiinnosta seksi, ei mikään muu harrastus kuin television katselu... Työ, josta oli alkujaan todella innostunut on nyt pakkopullaa. Hyvin klassista masennusta. Hänellä on pysyvä hoitosuhde, mutta en oikein tiedä, mitä se psykiatri oikein kyselee tai tekee... tuntuu joskus että mies on lääkkeiden koekaniini.
Tunnen itseni avuttomaksi ja tämän siisteyskahakan jälkeen syylliseksi. Tulee semmoinen olo, että pitäisi heittää nuo harrastukamppeet ja muut vähänkin ylimääräiset tavarani roskalavalle ja ottaa töistä vapaata, jotta saan kuurattua talon lattiasta kattoon. Mutta järki sanoo, ettei tällaisilla teoilla ratkaista mitään.
testejä sinulle on tehty jotta on voitu osoittaa vian olevan aivokemiassa?
Masennuslääkkeet ja neuroleptit voivat tuhota seksuaalisuuden ja kyvyn tuntea rakkaudentunteita. Vaiva voi jäädä pysyväksi vaikka lopettaisi lääkkeiden syönnin: http://en.wikipedia.org/wiki/PSSD
Elämänne voisi parantua, jos lopettaisitte lääkkeet. Lopetus tulee tehdä hitaasti annosta vähentämällä.
Aivokemian epätasapainoa on vaikea osoittaa, koska jokaisella ihmisellä on neuroneissa erilainen herkkyys neurolepteille (tarkoittaa, että yhden riittävä on toiselle vähän) ja joka tapauksessa suoraa näytettä ei voi ottaa eikä veriplasman pitoisuudet aivojen neuroleptien pitoisuuden kanssa välttämättä korreloi.
Totta on, että SSRI-lääkkeiden useiden viikkojen pituinen vaikutusviive kertoo siitä, että ne toimivat muulla(kin) mekanismilla kuin pelkästään välittäjäaineita lisäämällä. Totta on sekin, että ne voivat aiheuttaa ikäviä sivuvaikutuksia ja inhottavia vieroitusoireita.
Se, minkä tiedän on, että sängyn olin sängyn pohjalle juuttunut elävä kuollut, joka olisi halunnut vain tappaa itsensä jos olisi jaksanut tehdä asian eteen jotain ja lääkkeiden käyttöönoton jälkeen olen kuntoutunut työtätekeväksi, nauravaksi, rakastavaksi ja kyllä vaan, seksuaaliseksi omaksi itsekseni. Minulle on ihan sama, onko aivoissani serotoniinipuutos vai jokin muu mutteri vinksallaan, mutta masennuslääke toimi kohdallani - tarkka mekanismi olisi toki kiinnostava tietää, mutta tärkeintä on, että en ole itkua tihrustava raunio tai mitään tuntematon zombie enää.
Taistelin masennuksen kanssa vuosia ennenkuin suostuin kokeilemaan lääkkeitä. Minulle ne ovat olleet pelastus - ainakin toistaiseksi. Yhteiskunnan silmissä olen arvokkaampi - tuottavampi - yksilö mutta tärkeintä on, että olen löytänyt kadottamani ilon ja uteliaisuuden, haaveilun ja oivaltamisen.
Mieheni ei ole masennuslääkityksellä vaan lääkityksellä hoidetaan juuri ahdistusta ja siitä aiheutuvia pakkoajatuksia. Pääasiallinen lääkkeensä lienee nyt pregabaliini. Hän kyllä mielestäni nojaa hieman liikaa kemiallisiin ratkaisuihin. Olen mm. ehdottanut kognitiivista terapiaa tai vaikka joogaharjoituksia, jotta oppisi ehkä käsittelemään pakkoajatuksia. Minusta myös kohtuullinen liikunta (raitis ilma) ja terveellinen ruoka sekä alkoholin vähentäminen voisi ainakin tukea mielialaa, mutta hänen mielestään vastaus on pilleripurkissa. En itsekään ole mikään terveellisen elämän malliesimerkki, mutta kyllähän ihan somaattiset sairaudet vaikuttavat mieleen - minua pelottaa erityisesti tuo nopeasti kehittynyt keskivartalolihavuus (siis todellakin ylimääräinen rasva on kertynyt melkein vain ja ainoastaan vatsan kohdalle) - hänen suvussaan on aikuistyypin diabetesta ja verenpainetautia... no mutta muistan toki itseni kohdalta, että kun mieli ei ollut kunnossa, niin ei sitä vaan jaksa kehostakaan huolehtia, vaikka kuinka tietäisi sen auttavan.
Olisi ihanteellista,, että ei tarvitsisi syödä lääkkeitä. Mutta maailma ei ole täydellinen.
aiheuttaa erektiohäiriötä painonnousua.
Huono mielialasi voi johtua ihan oikeasta sairaudesta.