On perhe ja lapset ja talo ja työ ja silti tuntuu, että elän "väärää elämää" että kaikki mennyt ihan huonosti. Minulla todettu yleinen ahdistuneisuushäiriö ja nyt alkamassa ryhmäterapia mistä en oikeastaan odota mitään.
Tuntuu että olen elänyt kuplassa ja en muista välttämättä tai tiedä mitkä tapahtumat on menneisyydessäni olleet tosia ja mitkä on ns, vääristyneitä tai miten olen toiminut tietyisä tilanteissa.
Olen vasta nyt käsitellyt sitä, että olin jollain lailla ehkä koulukiusattu. Myös sitä olen käsitellyt, että en tiedä olenko koskaan rakastanut miestäni vai onko kaikki vain ollut jotain minun kuvitelmaani. Sen tiedän vain että olen jotenkin outo. Olen sosiaalisissa suhteissa kömpelö ja rajoittunut jännittäjä ja helposti eristäydyn, miellytän tai en sano mielipidettäni ja todella pidätttyväinen ja varovainen kaikesssa.
Tapasin mieheni netin kautta ja olimme 1v puhelinyhteydessä nuorena, puhelinseksiä ym. Kaikki oli uutta myös pojan kanssa puhuminen puhelimessa. Hän ei halunnut nähdä eikä antaa kuvaansa ja itse pidin itseäni myös rumana kun kuvittelin että hän on komea. Kun vihdoin tapasimme niin piti mennä hänen mökilleen. En kehdannut kieltäytyä vaikka tavatessa ei vastannut mielikuviani ja en pitänyt fyysisesti miellyttävänä. Sitten otimme alkoholia hän oli ostanut ja menimme sänkyyn. Oli ensimmäinen kokemukseni ja varmaan myös hänen. Jäin kiinni seksiin vaikka häpesin häntä muuten. En tiedä olinko rakastunut vai luulinko vain. Tämä häiritsee minua, että elämäni perustuu valheille ja itsepetokselle ja pelolle.
Seurustelimme ja mies ei halunnut tavata ketään sukulaistanikaan tai läheistäni moneen vuoteen. Meni aina muualle. Pidin sitä outona mutta en tiennyt muusta.
Sitten oli riitoja ja hän uhkaili erolla, minä pelkäsin että hän jättää minut yksin ja ripustauduin vain enempi häneen. Hän nostaa pienistä asioista riidan ja ei lohduttanut kun sai minut itkemään.
Rupesin hakemaan toisista miehistä pelastajaa suhteesta. Olin aina todella naivisti ihastunut miehiin ja he halusivat vain seksiä. Mieheni sai tietää ja rukoilin häntä ettei jätä ja ei jättänyt ja nyt meillä kaksi lasta josta eka oli vahinko. Olen aivan solmussa enkä saa ajatuksia puhuttua vaan ainoastaan kirjoittamalla.
Olen varmaan ainoa tässä tilanteessa.
Tuntuu että olen elänyt kuplassa ja en muista välttämättä tai tiedä mitkä tapahtumat on menneisyydessäni olleet tosia ja mitkä on ns, vääristyneitä tai miten olen toiminut tietyisä tilanteissa.
Olen vasta nyt käsitellyt sitä, että olin jollain lailla ehkä koulukiusattu. Myös sitä olen käsitellyt, että en tiedä olenko koskaan rakastanut miestäni vai onko kaikki vain ollut jotain minun kuvitelmaani. Sen tiedän vain että olen jotenkin outo. Olen sosiaalisissa suhteissa kömpelö ja rajoittunut jännittäjä ja helposti eristäydyn, miellytän tai en sano mielipidettäni ja todella pidätttyväinen ja varovainen kaikesssa.
Tapasin mieheni netin kautta ja olimme 1v puhelinyhteydessä nuorena, puhelinseksiä ym. Kaikki oli uutta myös pojan kanssa puhuminen puhelimessa. Hän ei halunnut nähdä eikä antaa kuvaansa ja itse pidin itseäni myös rumana kun kuvittelin että hän on komea. Kun vihdoin tapasimme niin piti mennä hänen mökilleen. En kehdannut kieltäytyä vaikka tavatessa ei vastannut mielikuviani ja en pitänyt fyysisesti miellyttävänä. Sitten otimme alkoholia hän oli ostanut ja menimme sänkyyn. Oli ensimmäinen kokemukseni ja varmaan myös hänen. Jäin kiinni seksiin vaikka häpesin häntä muuten. En tiedä olinko rakastunut vai luulinko vain. Tämä häiritsee minua, että elämäni perustuu valheille ja itsepetokselle ja pelolle.
Seurustelimme ja mies ei halunnut tavata ketään sukulaistanikaan tai läheistäni moneen vuoteen. Meni aina muualle. Pidin sitä outona mutta en tiennyt muusta.
Sitten oli riitoja ja hän uhkaili erolla, minä pelkäsin että hän jättää minut yksin ja ripustauduin vain enempi häneen. Hän nostaa pienistä asioista riidan ja ei lohduttanut kun sai minut itkemään.
Rupesin hakemaan toisista miehistä pelastajaa suhteesta. Olin aina todella naivisti ihastunut miehiin ja he halusivat vain seksiä. Mieheni sai tietää ja rukoilin häntä ettei jätä ja ei jättänyt ja nyt meillä kaksi lasta josta eka oli vahinko. Olen aivan solmussa enkä saa ajatuksia puhuttua vaan ainoastaan kirjoittamalla.
Olen varmaan ainoa tässä tilanteessa.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Kannattaa mennä psykologille juttelemaan :)